Image

Perheyritys Von Hertzen Brothers

Perheyritys Von Hertzen Brothers

Von Hertzen Brothers suuntaa maailmalle. Image istutti muusikkoveljekset lounaalle ja tutki, löytyykö heistä isoille bändeille tyypillinen omapäinen, riitaisa tähtiperhe.
Teksti Samuli Knuuti
Kuvat Aki Roukala
Mainos

Jokainen suosittu rockyhtye naitetaan omalle vuosikymmenelleen – ja vaikka useimmiten rakkaudella, silti myös haulikon kanssa. Hurriganes on 70-lukua, Eput kasaria, Neljä Ruusua ysäriä, sitä rataa.

Mutta mille vuosikymmenelle Von Hertzen Brothers oikein kuuluu? Bändin jäsenten ansioluettelo on silkkaa 90-lukua, suomenkielisen ja helsinkiläisen suomirockin nousua, hieman leuhkan ja modernisoundisen rockin, jonka kovahkossa katseessa kuitenkin kimmelsi sama melankolia ja pehmeys kuin suomirockissa aina.

Toisaalta yhtyeen musiikki ammentaa 70-lukulaisesta kokeilevuudesta, suurien hiuspehkojen ja korskean poikkitaiteellisuuden vuosikymmeneltä, ajalta jolloin ei vielä murehdittu sitä, soittaako kukaan seitsenminuuttista kappaletta radiossa tai onko hieman noloa laulaa korkealla äänellä spirituaalisesta valaistumisesta.

Tästä huolimatta yhtye löysi pesän 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä: siitä tuli festarisuosikki ja se voitti Emma-palkintoja, se teki epämuodikkuudestaan salonkikelpoista ja omaehtoista.

Se oli silloin, mutta tämä onkin 2010-luku. Millähän tavalla Von Hertzen Brothers sille sopeutuu?

Kun antaa bändilleen nimeksi Von Hertzen Brothers, voi varautua siihen että haastatteluihin täytyy saapua kuin perhealbumi kainalossa.

Joulukuisena iltapäivänä nepalilaisessa ravintolassa istuukin yhteensä 111 vuotta von Hertzenin jälkikasvua.

Veljeksistä vanhin, Kie, 40, on Don Huonot -vuosiltaan toimittajien keskuudessa äreän ja ehdottoman miehen maineessa. Vuosien saatossa jyrkkyys on lauhtunut suorasanaiseksi mutta pohjimmiltaan hyväntahtoiseksi asiallisuudeksi.

”Nuorena suosion mukana kusi nousi päähän, ajatteli että itse isompana lopettaa ajoissa eikä tee yhtään välilevyä tai väliduunia”, Kie puistelee tavaramerkinomaisella pipolla verhottua päätään. ”Ja tässä sitä nyt ollaan, markkinoimassa kahdettatoista tekemääni levyä.”

Kolmikon avoimin ja puheliain jäsen on Mikko, 38, joka on viime vuodet asunut Suomessa seitsemän vuoden Intian-trippinsä jälkeen – ainakin sen aikaa, kun Von Hertzen Brothers pyörii täysillä kierroksilla yhtyeenä.

”Aina on mahdollista mennä takaisin”, hän toteaa. ”Jos musiikkijutuissa tulee seinä vastaan, minulle ei olisi mikään downeri palata sinne tekemään Amman alaisuudessa hyväntekeväisyystyötä.”

Jonne, 33, on heistä kaikista hiljaisin ja syrjäänvetäytyvin, hän tuntuu löytäneen mukavan paikan pöydän nurkasta, kahden isonveljen katveesta.

”Mulla on niin kamalan huono muisti”, hän valittelee. ”Siksi mä yleensä puhun vähän haastatteluissa.”

Heidän lisäkseen bändin riveissä soittavat rumpali Mikko Kaakkuriniemi ja kosketinsoittaja Juha Kuoppala, mutta koska heidän syntymätodistuksessaan ei lue Von Hertzen, he eivät istu täällä luotaamassa silmillään ravintolan lounaslistaa.

Beach Boys, The Kinks, Bee Gees, Van Halen, AC/DC, The Stooges, Creedence Clearwater Revival, Eppu Normaali…

Rockin historiassa ei tarvitse syvälle samota, kun jo törmää samassa yhtyeessä vaikuttaviin veljespareihin tai jopa -kolmikoihin. Tappelivat he sitten keskenään tai yhdessä maailmaa vastaan, onhan siinä jotakin pakahduttavan romanttista – veljekset ovat kuin yhtye yhtyeen sisällä, heidät on sidottu toisiinsa veren ja sointujen sitein.

Jopa Radioheadin, yhtyeen joka kasvaa sisäänpäin kuin varpaankynsi, riveissä on piilossa veljespari.

Ja on sukulaissiteillä korkea noteerausarvo myös 2010-luvun poptalouden huomiopörssissä.

”Kings Of Leonin Followillin broidien haastatteluissa on aina jotain teennäistä”, Kie analysoi viime aikojen kuuluisimpien rockveljesten edesottamuksia.

”Haastatteluissa ne aina korostavat sitä kuinka ne tappelevat koko ajan, mutta se tuntuu aina niin tehdyltä. Gallagherin veljesten toilailut sen sijaan ovat varmasti täysin aitoja, siitä ei ole epäilystäkään. Oasisilla myös se touhu meni äkkiä niin isoksi, eli kun muutenkin tulenarkaan veljessuhteeseen lisää salkkukaupalla rahaa ja kasoittain kokkelia, toiminta on väkisin värikästä.”

Von Hertzenien haastattelukäyttäytymisessä ei sen sijaan gallagherilaisen psykoottista eri-puraa havaitse. Mikko on äänessä enemmän, hänen puhettaan puhkovat Kien täydentävät ja toisinaan vastaan väittävät kommentit; jos he harhautuvat väittelemään jostakin asiasta, se tuntuu tapahtuvan puhtaalta pöydältä, ei vanhojen kaunojen pohjalta. Jonne on taipuvainen jäämään muiden taustalle ja pysyy vaiti, ellei juuri häneltä jotakin erikseen kysytä.

”Ehkä me olemme nykyisin enemmän työkavereita kuin veljeksiä”, Jonne toteaa. ”Kun ollaan joka päivä kahdeksan tuntia yhdessä, ei sitä veljeyttä aina edes ajattele.”

Kie, Mikko ja Jonne von Hertzen ovat rokkaavia veljeksiä jo toisessa polvessa, sillä heidän isänsä Hasse soitti 60-luvulla yhdessä veljensä kanssa The Roosters -yhtyeessä. Tämä loi pohjan lapsuudelle, joka nopeasti summattuna kuulostaa suorastaan satumaiselta ja testosteronipitoisuudestaan huolimatta kummallisen ristiriidattomalta. Talvet Haagassa, kesät Tammisaaressa, musiikilliselle uralle kannustavat vanhemmat; tämä on kuin härmäläistä Disney-elokuvaa, soundtrackina 70-luvun rock-klassikot.

”Faijan silmät on aina kiiluneet kun puhutaan rock’n’rollista”, Kie nauraa.

”Kai siksi, koska aikanaan sen kotona softisti painostettiin, että kiva harrastus tuo sinun soittosi, mutta menet silti lukemaan lakia. Nytkin eläkepäivillä se on aktiivisesti toimivassa bändissä ja laulaa kolmessa eri kuorossa. Se on aina tullut katsomaan meidän keikkoja, mutta ei sitä koskaan koripallomatsien katsomoissa näkynyt silloin kun minä ja Mikko sitä pelasimme.”

Ehkäpä juuri siksi Von Hertzen Brothersin musiikissa soi niin heleästi 70-luku. Vaikka kolmikko sanoo tietoisesti välttävänsä itsetarkoituksellista retroilua ja kuuntelevansa yleensä toisenlaista musiikkia, heidän neljän albuminsa musiikilla on taipumus kurottaa nostalgisesti kohti heidän yhteistä menneisyyttään. Aikoja, jolloin heille kaikille muodostui käsitys siitä mikä on musiikissa hyvää ja mikä huonoa.

”Ihan ekana oli Elvis”, Kie nauraa. ”Voima ja fiilis sen musiikissa tuntui tulevan ihan toisesta maailmasta. Muistan katsoneeni yhdessä faijan kanssa Elviksen elokuvia televisiosta ja tehneeni itselleni vessassa elvistukkaa.”

Yleensä ihmiset muistavat missä he olivat silloin kun kuulivat Estonian uponneen, World Trade Centerin sortuneen, prinsessa Dianan kuolleen. Kie muistaa tarkalleen missä hän oli kuullessaan Amii Stewartin Knock On Woodin.

”Mulla ensimmäisenä oli Freeman”, Mikko muistelee. ”Se levy, jolla oli ensimmäisenä biisinä Ajetaan tandemilla. Sitten tuli Hurriganesin Roadrunner, jonka tahdissa heiluin tennismailan kanssa. Rokkibiisit iskivät aina heti, slovarit eivät yhtään. Ja kai siinä oli se, että nopeiden biisien tahtiin isäkin aina tuli mukaan leikkimään.”

Koska Kie oli vanhimpana ryhtynyt isän esimerkin mukaisesti soittamaan kitaraa, kaksi vuotta nuoremmalle Mikolle lankesi luonnostaan rummut. Niissä oli sekin etu, että monella kaverilla oli kotonaan jonkinlainen kitara, harvemmalla rummut.

Jonnen päästessä musiikinharrastamisen ensimmäisille askelmille vanhemmilla veljillä olivat jo omat hard rockia soittavat bändinsä.

”Nuo kaksi nauroivat minun Dingofaniudelleni”, Jonne tilittää. ”Muistan edelleen, kuinka kävin ostamassa viikkorahoillani Ärrältä sellaisia Dingo-rannekoruja. Sitten tuli Sky Channel ja kaikki ne kasaridiskobändit. Vaihtuvuus oli nopeaa, yhtäkkiä sitten saattoikin olla Iron Maiden se kaikista kovin juttu.”

Mikko ja Kie soittivat samassa yhtyeessä jo 90-luvun alussa, bändissä nimeltä Venus Flytrap, jonka taival päättyi viimeistään siihen kun Kie siirtyi Don Huonoihin. Kun Don Huonot 90-luvun aikana kapusi askelma kerrallaan suomalaisen rockin korkeimmalle laelle, sillä aikaa Mikko soitti yhtä aikaa Egotripissä ja Lemonatorissa.

”Mitään kateusjuttuja meillä ei ole koskaan ollut”, Mikko muistelee.

”Minusta Don Huonot oli jo alusta saakka Suomen paras bändi, joten kun muu Suomi päätyi samaan mielipiteeseen, se tuntui vain hyvältä omaltakin kannalta. Satuin vastaamaan valoista juuri sinä festivaalikesänä 1998, jolloin Donkkarien menestys oli huipussaan.”

”Silloin myös huomasi miten pientä Suomessa menestys oikeastaan on”, Kie muistelee vuotta jolloin Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta myi yli 80 000 kappaletta.

”Vaikka kuinka olisi jokin Aikakone ja myisi 120 000 levyä, silti joutuisi luuhaamaan samoissa paskaisissa takahuoneissa kuin kaikki muutkin ja olisi yhtä lailla keikkapaikan ruokatarjoilun armoilla. Taksilla ehkä voisi ajella vähän useammin.”

Vuosituhannen viimeisinä vuosina Jonne aloitteli omaa uraansa Cosmos Tangossa, Kie huomasi Don Huonojen kurvanneen kaupallisen menestyksen vauhdittamana taiteelliseen umpikujaan ja Mikko muutti Intiaan etsimään elämäänsä spirituaalista sisältöä.

Samoihin aikoihin veljesten isä täytti viisikymmentä vuotta ja juhliin tarvittiin ohjelmaa. Silloin osaset loksahtivat kohdalleen, mutta tulevat vuodet vasta näyttävät, millainen kuva niistä lopulta koostuu.

Von Hertzen Brothersien levytysura on ollut asteittaista ammattilaistumista. Ensimmäinen levy Experience (2001) syntyi soittamisen ilosta ja tarpeesta tehdä jotakin yhdessä. Kahta seuraavaa Approach (2006) ja Love Remains the Same (2008) veljekset markkinoivat ahkeralla keikkailulla, ja ne möivätkin kultalevyn verran – vastoin epäilyksiä yhtyeen musiikin sopimattomuudesta uudelle virtaviivaiselle vuosituhannelle.

Nyt onkin sitten aika ottaa uusi askel. Ravintolan pehmeillä sohvilla istuvat 250 kiloa von Hertzenin veljeksiä ovat juuri saaneet valmiiksi neljännen albuminsa Stars Aligned. Se on runsaat 51 minuuttia suurta, psykedeelistä ja nirvanaa kurottavaa rockia, joka vonkuvista kitaroista kudotulla -persialaisella matolla liitää kohti melodian auringonnousuja.

”En tiedä kuulevatko muut sitä, mutta olemme tällä levyllä tehneet monia irtiottoja”, Mikko sanoo.

Tuottajaksi on pestattu Pepe Deluxéssa nimeä tehnyt James Spectrum (alias Jari Salo), jonka avulla sisällöstä on työstetty edellislevy Love Remains the Samea virtaviivaisempi kokonaisuus: tällä kertaa ei haluttu tehdä albumia, jonka kaikki kappaleet olisivat toisiltaan tilaa syöviä mannerlaattoja. Hitiltä kuulostava Gloria on jo aika lähellä Musen avaruushysteriaa, eivätkä Always Been Rightin kelttiläissävytkään automaattisesti aiheuta hylkimisreaktiota soittolistoille.

Tekstien psykedeeliset ja maailmaa syleilevät sävyt on suurimmaksi osaksi suitsittu ja pyritty tarkentamaan konkreettiseen maailmaan, siihen minkä käsi tavoittaa ja mitä jalka koskettaa.

”Tietoinen pyrkimys on ollut siirtyä sisäisestä maailmasta ulkoiseen”, Mikko sanoo. ”Aikaisemmilla levyillä oli periaatteessa pelkästään spirituaalisia tekstejä, mutta se kaivo alkaa olla jo aika tyhjiin ammennettu.”

Maaliskuussa ilmestyvä Stars Aligned kääntää uuden lehden bändin historiassa. Veljekset on ottanut kirjoilleen jättiyhtiö Universal Music, joka on viime vuosina tehnyt Riku Pääkkösen aikoinaan käynnistämästä Spinefarmista oman kansainvälisen rock-levymerkkinsä. Spinefarmin viime aikojen kiinnityksiä ovat Rammstein, Alice Cooper, Killing Joke – ja nyt Von Hertzen Brothers.

”Kävin juuri Englannissa soittamassa yhtiölle albumin ensimmäisiä miksauksia”, Mikko kertoo. ”Olimme toivoneet niiltä feedbackia, mutta homma menikin ihan toisinpäin. Kuulemma me emme tarvitse A&R:ää, musiikkipuoli on kasassa niin hyvin. Levy-yhtiöllä on sen sijaan enemmän näkemystä siitä kuinka kokonaispaketti tuodaan ihmisille.”

Niin, kuinka markkinoida liki nelikymppisten suomalaismiesten rockbändiä maassa, jossa ei voi kotoaan poistua törmäämättä uusiin kaksikymppisiin rockin pelastajiin? Tässä on yksi mahdollinen vastaus: jos väen väkisin haluaa myydä pakastimia eskimoille, silloin kannattaa ainakin suunnitella ne täyteen ihan oman mielensä mukaisia lokeroita.

”Sitähän ei ikinä tiedä kuinka suuntaukset menevät”, Kie sanoo.

”Olen aina pitänyt meitä enemmän classic rock -yhtyeenä kuin proge-pumppuna, vaikka meillä pitkiä kappaleita onkin. Classic rockissa oli hienoa se, että sama yhtye saattoi tehdä samalle levylle valtavan erikuuloista musiikkia, reggaeta, bluesia, pomppuheviä, ihan mitä vain – kuten Queen aikanaan. Tai sitten Led Zeppelin, jolla oli mukana valtavasti erilaisia folkjuttuja. Nykyään kaupallinen ihanne uudelle bändille on yhden konseptin mukaan tehty turboahdettu soundi, jota sitten tuutataan levylle kymmenen biisin verran.”

Von Hertzenit saattavat myös hyötyä musiikkiteollisuuden vasta löytämästä suhteellisuudentajusta. Koska uutta U2:ta ei enää voi syntyä, Luojan kiitos, sellaista ei kannata enää etsiäkään. Eikä yhtye enää lyödäkseen läpi tarvitse edes kaikkivoipaa singlehittiä miljoonavideoineen – vai kuinka usein sitä törmää Arcade Firea hyräilevään posteljooniin?

On paradoksaalista, että maailmassa jossa levyjä myydään yhä vähemmän, albumibändit ovat yhä suuremmassa huudossa. Tästä käy todisteena lista popkriitikkojen vuoden 2010 kullanmuruista: Arcade Fire, Deerhunter, The National, Beach House, Warpaint, Vampire Weekend… Soittotaidostakaan ei ole pärjäämiselle suoranaista haittaa.

”Vuosien varrella on tullut monia masentavia tilanteita”, Kie selittää.

”Ollaan oltu vaikka joillakin festareilla soittamassa todella hyvä keikka, ja meidän jälkeen on lavalle tullut jokin kansainvälisesti menestynyt bändi. Sen jälkeen kaikki ovat tulleet ihmettelemään, että miksi te ette ole samassa statuksessa kuin nuo, te kun olette paljon parempia.”

”Silloin on aina tullut mieleen, että pitäisikö -asialle tehdä jotakin”, Mikko hymähtää.

Jos Von Hertzen Brothersia siis aiotaan nostaa kohtuulliseen kansainväliseen tietoisuuteen, brändäyksen ei ainakaan pitäisi olla ongelmana. Konsepti on kirkas: musiikki edellä mennään. Vai mennäänkö sittenkään?

Kunnianhimoisen ja häpeilemättömällä muusikkomentaliteetilla tehdyn musiikin vastapainoksi yhtye hohkaa kypsää ja tervettä maskuliinisuutta, mikä on tuonut bändille naisfaneja myös ulkomusiikillisista syistä. Netin keskustelupalstoilta löytyy viittauksia ”syötävien söpöläisten poikabändiin”, hyvässä ja pahassa.

”Ei olla koskaan juurikaan panostettu imagoon”, Mikko toteaa.

”Toki ennen keikkaa katsotaan minkä väriset paidat kullakin on päällä, mutta ero arki- ja keikkavaatteiden välillä on todella pieni.”

”Mutta toisaalta…” Kie aloittaa ja vetää henkeä.

”Toisaalta meidän tapa on ihan yhtä iso statementti kuin että Madonna laittaa lateksit päälle. Pukeutumista ei voi välttää, sillä esiintyminen on aina audiovisuaalinen tapahtuma. Miksi muuten yleensä esiintyä? Miksei vain istuisi baarijakkaralla soittamassa ja jättäisi salivalot päälle?”

”Jokainen bändi on aina sidottu tyylivalintaansa”, Mikko filosofoi. ”Esimerkiksi The Flaming Sideburns ei voi olla ristiriidassa oman flamingsideburnsiutensa kanssa. Mimmeillä on eri juttu, sillä PMMP voi esiintyä ihan missä asuissa hyvänsä…”

”Mutta ne tekeekin poptaidetta”, Kie sanoo. ”Kuten tekee David Bowiekin ja se on mies…”

”Suomessa jos yrittää samaa, näyttää heti Crystal Snow’lta”, Mikko tuhahtaa.

”Onhan esimerkiksi Apulanta aina tehnyt kaiken kokonaisvaltaisesti”, Kie painaa sinnikkäästi päälle.

”Kun niillä on biisi sodasta, ne on videolla armeijakledjuissa. Sellainen ennakkoluulottomuus on ihailtavaa.”

”Jokainen pissis unelmoi pääsystä Imagen kanteen, mutta mua oikein hävetti kuinka pakkopullaa se kuvissa pousaaminen oli”, Mikko jatkaa. ”Koko ajan harmittelin sitä itselleni. Kadehdin niitä, joilla on positiivinen asenne siihen. Ehkä meissä vain ei ole heittäytyjää.”

Sinussa ei ole heittäytyjää”, Kie sanoo. ”Leikkiähän tämä vain on. Mutta toisaalta leikkiä ei voi suunnitella. Ehkä me jollakin tulevalla videol-la pukeudutaan muumeiksi ja sitten yhtäkkiä onkin ihan loogista heittää seuraava kiertue muumipuvuissa.”

Yksi mahdollinen este Von Hertzen Brothersin tulevaisuudelle on bändin jäsenten ikä, sillä ammattilaisjääkiekkoilijan lailla rockmuusikot alkavat usein kuulla vaihtopenkin kutsun neljääkymmentä lähestyessään. Toki mahdollista on myös vain sulkea korvansa ja painaa eteenpäin.

”Minäkin olen nuorena idioottina ajatellut, että kuinka esimerkiksi Dave Lindholm ja J. Karjalainen viitsivät”, Kie manailee.

”Menisivät tekemään jotakin muuta, vanhat miehet. Nyt vasta näkee, että ne olivat kovia jätkiä koska olivat jaksaneet sinne saakka ja vielä kovempia nyt, kun jatkavat edelleen.”

”En enää osaa samastua ikääni”, Mikko sanoo. ”Olen jäänyt niin mieleltäni kaksivitoseksi, että kun ihmiset kysyvät ikääni, minun täytyy laskea syntymävuodesta että mikä se oikeasti on. Samalla tavalla kehon muutokset vain huvittavat itseä, että voiko todella minulle – kaksivitoselle – käydä näin.”

Von Hertzen Brothersin menestymistä ei ole myöskään haitannut veljeskolmikon urheilullinen perusolemus: raamikkaasta kolmikosta saisi ainakin ulkoisesti uskottavan hyökkäysketjun mihin hyvänsä divaritason jääkiekkoseuraan. Mutta mitä silloin tapahtuisi, jos jollekin veljeksistä kävisi kuten niin usealle nelikymppiselle suomalaismiehelle, yhtäkkiä kokovartalopeilistä näkyisi enemmän itseä kuin toivoisi? Yrittäisivätkö muut käskyttää pulskistuneen takaisin ruotuun?

”Ei läskiys meille olisi ongelma”, Jonne sanoo.

”Jos kiloja tulisi, silloin olisi paljon hienompaa esiintyä kuvissa ilman paitaa. Siinä olisi paljon enemmän kredua kuin sixpack-kondiksessa.”

”Jos ajattelisimme itseämme jonakin Suomen rock-Hunksina, silloin olisi ongelma”, Mikko naurahtaa.

”Mutta tietenkin sitä haluaa pitää itsestään huolta. En diggaa siitä, että läskit höllyvät sulkapallokentällä. Täytyyhän sitä myös ammattinsa puolesta pitää itsensä sellaisessa kunnossa, että pystyy hoitamaan hommansa lavalla sellaisella intensiteetillä kuin haluaa.”

Vaikka siis menee musiikki edellä, aina joku haluaa tuijottaa takapuolta.

Kolmikko alkaa vilkuilla kellojaan ja tähyillä ulos suomalaiseen todellisuuteen, 2010-luvulle. Siellä vihmoo lunta, päin kasvoja.

”Retroajattelua me karsastamme”, Kie sanoo lopuksi.

”Ei me tehdä musiikkia omassa retromaailmassamme, kyllä uusikin levy on nimenomaan tämän ajan tuote. Vain sillä tavalla voi koskettaa oikeasti kuulijoita.”

Image 1/2011

Julkaistu: 12.4.2011