Saunan kiuas kihisi, kun lauteella istuva parikymppinen Max Vatanen kysyi isältään, olisiko hänen liian myöhäistä oppia ajamaan.

Ari Vatasen sydämen valtasi suunnaton ilo. Poika oli sittenkin kiinnostunut rallista omaehtoisesti!

– Hyvä, ettei minulle tullut kyynel silmään, kun näin hänessä samat haaveet ja toivon, joka oli itselläni joskus, Ari sanoo nyt.  

Teini-iässä Maxia ei ollut kotipihan vanha Opel kiinnostanut, sillä skeittaaminen oli hänen juttunsa.

Ajamiseen oli puitteet, mutta isä ei halunnut painostaa poikaa ratin taakse. Hän kannusti lapsiaan seuraamaan omaa poltettaan.

”Eläkää itsellenne merkityksellinen elämä. Älkää olko omassa elämässänne sivustakatsojana vaan olkaa siellä myrskyn silmässä,” isä oli opastanut.  

Monet Maxin ikäiset pojat olivat ajelleet syrjäisillä pelloilla jo viisi vuotta ennen ajokortti-ikäänsä, mutta vaikka Max oli aina rakastanut vauhtia, ajatus rallista alkoi kypsyä hänen päässään vasta täysi-ikäisenä.

Nyt 23-vuotias mies on ajanut noin vuoden Suomessa ja Virossa. Rallipiireissä Maxia on luonnehdittu lupaavaksi tulokkaaksi.

– Olen aivan kuten kuka tahansa aloitteleva kuski. Totta kai minulla on paineita hiukan enemmän kuin jollain muulla, joka ei ole maailmanmestarin poika. En voi vielä kehua näytöilläni ja haluan pitää tavallaan matalaa profiilia, Max kertoo.

Arikin pyrkii pitämään tietyn etäisyyden innostaan huolimatta. Kaikkiin kisoihin isä ei halua mennä, jotta poika saisi hoitaa hommansa rauhassa.

Kun  Ari  Vatanen aloitti uransa, autot olivat yksinkertaisia. Omatekoisella autolla pystyi hätyyttelemään maailman huippuja, ja paikkakunnan huoltoaseman viritykset riittivät.

Ei onnistu enää. Autourheilu on yhä kalliimpaa ja tekniikka modernimpaa. Rallimaailman realiteetit ovat kylmät, ja ani harva kuski tienaa ajamisella.

Sponsoreita tarvitaan kipeästi ja ajaminen on murto-osa koko kakusta. Pelin uusiin sääntöihin kuuluvat sosiaalinen media ja itsensä brändääminen.

Rallikuski voi pärjätä muullakin kuin ajamisella. Esimerkiksi amerikkalaisen Ken Blockin uusinta videota on katsottu netissä jo yli 50 miljoonaa kertaa, vaikkei hän kuulu MM-kärkikymmenikköön. Block on jopa tunnetumpi kuin maailmanmestari Sébastien Loeb.

– Pitää olla kekseliäs. Jotta pääsee ajamaan, pitää saada rahaa. Ja kun sitä saa, ihmisten pitää vielä tykätä sinusta, Max kertoo.

Hän nauttii Youtube-videoiden kuvaamisesta. Max Vatanen scares his dad -nimisellä pätkällä Ari-isä istuu ensimmäistä kertaa poikansa kyytiin sen jälkeen, kun tämä on alkanut ajaa kilpaa. Pojan vauhti yllättää isän, ja Olga-auton pysähdyttyä käydään lyhyt palautekeskustelu.

MAX: Ärsytti, kun joka mutkalla sanoit, että jarruta, jarruta!

ARI: En sanonut mitään, en! Max, sä et saa ärsyyntyä. Mutta hyvin ajoit, huuh-huh! En tuu sun kyytiin enää.

(Ari katsoo ikkunasta ulos ja hymyilee.)

ARI: En tule enää Maxin kyytiin. Mua pelotti! En tiedä. Poika on oppinut ajamaan tällä välin.

Nyt isä toteaa, että toisen kyydissä pelkääminen on inhottava tunne.

– Ei Max tehnyt yhtään virhettä, mutta kyllä minä pelkäsin, että me sinne puiden väliin lennetään.

Niin, pelko. Autourheilu eroaa muusta urheilusta riskiensä takia. Sulkapallossa ohilyönti on vain ohilyönti, mutta jos rallissa tekee virheen, voi päätyä ojaan puuta päin.

Max näki äskettäin elokuvan Rush, joka kertoo kuuluisista formulakuskeista Niki Laudasta ja James Huntista. Elokuvassa pohditaan formuloiden turvallisuusriskejä 1970-luvulla. Ajat ovat muuttuneet, mutta autourheilussa on yhä vaaransa.

– Kolikon toinen puoli on adrenaliini. Elokuvassa sanotaan hyvin, että mitä lähempänä kuolemaa olet, sitä enemmän elossa tunnet olevasi, Max sanoo.

– Se on täysillä elämistä, intensiivistä, Ari lisää.

Kumpaakin toki huolestuttaa se, että rallissa tapahtuu pahoja onnettomuuksia. Viime vuonna Euroopassa kuoli ainakin kolme kartturia ja yksi italialaiskuski. Tämä syksy on ollut yhtä synkkä. Saksan MM-rallin Historic-luokassa kuolivat hollantilainen kuljettaja ja kartanlukija, kun auto syöksyi puuta päin ja syttyi tuleen.

– Myös Saksan paras naiskuski ja hänen kartturinsa kuolivat onnettomuudessa. Neljä ihmistä kuukauden sisällä, Max luettelee.

Miltä tällaiset uutiset tuntuvat?

– Eihän sitä voi miettiä. Jos miettisi, niin ei olisi ajamassa. Pitää vain satsata turvallisuuteen ja ajaa järjellä. Virhe voi  tulla tosi helposti, Max sanoo.

Vasta nyt  Ari Vatanen ymmärtää, miltä läheisestä tuntuu seurata rallikuskin elämää sydän kurkussa. Tänä kesänä hän on itse odottanut maalissa, kun oma poika on kisannut numerolla 107.

– Tulee auto 105, sitten kuuluu auton 106 moottorin ääni. Hei, nyt pitäisi tulla Maxin auto, kuuluuko mitään... Mitä, eikö mitään kuulu, eihän vaan hän ole ajanut ulos?

– Huolen aspekti on olennainen osa ralliurheilua, ja nyt vasta tajuan sen huolen, joka Ritalla oli minusta, Ari miettii.

Rita-vaimo on kokenut ralliperheen äitinä jo niin paljon, ettei sitä Arin mielestä oikein ymmärräkään. Hän on joutunut näkemään tv-kuvaruudustaan kesämökillä, kuinka naistoimittaja kertoo Ari Vatasen loukkaantuneen hengenvaarallisesti Argentiinan-rallissa.

Silti Rita oli ensimmäisenä kannustamassa miestään Argentiinan jälkeen vuonna 1985. Hän tiesi, että ralli on Arille oma paikka, se maailma, josta tämä sai elämäänsä hapen.

Rita on istunut myös kartanlukijan paikalla, jotta hän näkisi, millainen henkinen paine auton sisällä on ja kuinka hän osaisi tukea miestään oikealla tavalla.

– Kyllä hän kaikkensa on tehnyt minun eteeni. Olemme olleet hyvä tiimi, vaikkei sitä voi silotella liian täydelliseksi. Kun olen tullut kotiin, paidat ovat olleet pinkassa odottamassa ja monta muutakin asiaa. Rita on pitänyt kaikki langat käsissään, jotta herra voisi taiteilla maailmalla.   

Ari  sanoo olevansa tuupovaaralainen juntti, joka on oppinut suomenruotsalaiselta vaimoltaan paljon. Olisi pitänyt kuunnella vielä paljon enemmänkin.

– Onhan nainen lähtökohtaisesti paljon viisaampi kuin mies. Armi Ratia on sanonut, että on vaikeaa olla nainen, kun miehet ovat niin tyhmiä. No, sehän on fakta.

Ari muistelee 1990-luvun loppua, kun Rita ajoi Vatasten perheen auton Ranskasta Helsinkiin. Ari odotteli kotona ja huolehti jatkuvasti, onko vaimolla kaikki hyvin.

– Silloin Rita sanoi:  ”Kuulehan ukko. Jos sinä olet täällä ollut kaksi päivää huolissasi nukkumatta yöllä, niin mieti, mitä 20 viime  vuotta on ollut. Joka kerta kun puhelin on soinut, olen saanut pelätä, tuletko pää kainalossa kotiin.” Ja olin tullutkin, Ari miettii.

Nyt kun Max on alkanut ajaa, Ari on ymmärtänyt asiat uudessa valossa. Hän sanoo myös aliarvioineensa vaimonsa osuuden omaan menestykseensä.

Isän ja pojan suhteessa tulee Arin mielestä väkisinkin jännitteitä, koska välit ovat läheiset. Isä neuvoo yleensä liikaa ja kuuntelee liian vähän.

Toisaalta hän myös herkistelee ja on kiitollinen. Aivan äskettäin Ari ajoi ohi Kirugisen sairaalan, jossa hän taisteli 1980-luvulla hengestään. Rita oli soitettu paikalle, koska Arin tila oli kriittinen ja happiarvot hälyttävät.

– Tiettävästi kukaan Suomessa ei ollut selvinnyt niin huonoista arvoista. Sen jälkeen saimme vielä Maxin. Tässä me nyt ollaan, ja silti minun on aina pakko sanoa, että miksi sä pidät haarukkaa väärin päin, Ari nauraa.

– Isän neuvominen kuuluu asiaan. Mutta kun ajan rallia, haluaisin mielelläni, että isä on kaukana, Max sanoo.

– Minä ymmärrän sen. Pitää saada rauhassa keskittyä, Ari nyökyttelee.

Vatasten perhe elää kahdessa maassa. Ari ja Rita asuvat Etelä-Ranskan Aix-en-Provencessa koirien kera, lapset omilla tahoillaan Suomessa.

Arin pesti Viron autourheiluliiton puheenjohtajana vie hänet usein Tallinnaan, ja hän pyrkii käväisemään aina Helsingin kautta.

Max on syntynyt Etelä-Ranskassa ja asunut siellä 20 vuotta. Nykyisen helsinkiläisen mentaliteetti on enemmän ranskalainen kuin suomalainen.

– Tykkään Suomessa siitä, että täällä voi luottaa ihmisiin. Joka paikassa ei tarvitse laittaa auton ovia lukkoon, ja koulussa pystyy jättämään laukun mihin vain. Siinä on suuri ero, jossa Suomi voittaa.

Toisaalta Suomessa ei ole samanlaista sosiaalista elämää kuin Ranskassa.

Siellä tarjoamisen kulttuuri ystävien kesken on vapaampaa, vanhempia kunnioitetaan ja hississä tai kuntosalilla tervehditään, vaikkei tunnettaisi.

– Ranskassa on myös helpompi lähestyä ihmisiä ja pyytää vaikka toisia opiskelijoita syömään. Se on vaivatonta... Onko se oikea sana? Max kysyy isältään.

Nuorempi Vatanen puhuu täydellistä suomea, ja vain muutama sana paljastaa, ettei hän ole asunut koko ikäänsä Helsingissä.

Ari miettii, miten Ranska-vuodet ovat muuttaneet hänen näkövinkkeliään Suomeen. Maailmanmestari on ylpeä isänmaastaan, mutta suomalaisten virkamiesten holhousta hän kavahtaa. Voisimme päättää vahvemmin omista asioistamme. Arista tuntuu usein siltä, että Suomen kansalaiset ovat valtion palvelijoita, vaikka valtion pitäisi olla kansalaisia varten.

– Kun lähden Suomesta pois, minulla on tunne, että voin hengittää ihmisenä vapaammin. Suomessa on tiettyä tasapäistämisen kulttuuria, kun taas ulkomailla annetaan erilaisten kukkien kukkia vapaasti.

Ulkomailla eivät myöskään kaadu seinät, jos parkkeeratun auton perä jää hiukan suojatien päälle. Ranskalaisilla on isompia ongelmia.

Vataset kuitenkin kaipaavat Suomeen sen verran hanakasti, että he suunnittelevat paluuta Tuupovaaraan.

Arin isän 1950-luvulla hankkima hehtaaritontti odottaa järven rannalla talonrakennusprojektia.

Tällä hetkellä keskustellaan rakennusluvista. Jos ne saadaan, talo on tarkoitus rakentaa ympärivuotiseen käyttöön.

– Oikeasti haluaisin sen. Olemme Ritan kanssa innoissamme miettineet, olisiko meillä vielä mahdollisuus asua Tuupovaarassa, Ari sanoo.

*****

Ari Vatanen

*****

Max Vatanen

Teksti Saara Pakarinen

Kuvat Kari Kaipainen