Valuuko elämäni ohi, Helmi Kekkonen mietti keskellä perheen sairastelukierrettä
Helmi Kekkonen ymmärsi perheen pitkän sairastelukierteen aikana, että elämä ei aina mene eteenpäin vaikka miten haluaisi.
Ensin tuli ihan tavallinen flunssa. Kurkkukipua, nuhaa ja lämpöä, noin viikossa ohi. Pian iski toinen, jo vähän ikävämpi, kuumetta ja yskää, reilussa viikossa ohi. Sitten tuli sitkeä korona, ensin minulle ja tiputellen koko perheelle, huomattavasti ikävämpi versio kuin kahdella edellisellä kerralla.
Ehdin olla pari päivää jalkeilla kun vanhempi lapsi sairastui vatsatautiin ja minä hänen kanssaan. Viikon päästä ihmettelin miten olo ei vaan tunnu normaalilta, lääkäri antoi vastaukseksi poskiontelontulehduksen. Poskiontelontulehdus siirtyi korvakäytäviin ja sieltä välikorviin. Joulun aikaan molemmilla lapsilla oli kova kuume ja yskä ja minulla tavallistakin pahemmat kuukautis - ja alavatsakivut, jotka saivat epäilemään virtsatieinfektiota, mutta syy olikin endometrioosi, eli kohdun limakalvon sirottumatauti. Tähän kaikkeen meni yhteensä melkein viisi kuukautta, loppukesästä sydäntalveen.
”Kuvittelinko sittenkin kaikki oireet, mitä jos oikeasti olenkin ihan terve mutta en vaan enää tiedä miltä se tuntuu?”
Kuten useimmissa pikkulapsiperheissä, myös meillä on viimeisen yhdentoista vuoden aikana sairastettu joka vuosi muutama flunssa ja vatsatauti, mutta muuten olemme päässeet vähällä. Olemme kaikki perusterveitä ja kaikki taudit ovat tulleet ja menneet. Ehkä juuri sen vuoksi tämä mennyt jakso tuntui poikkeuksellisen raskaalta. Lasten kanssa yhdessä sairastamiseen on jo osittain tottunut, ja kaksi tai kolmekin tautia peräkkäin vielä menee, mutta sen jälkeen alkaa olla vaikea löytää uskoa paremmasta, puhumattakaan siitä lievästä vainoharhaisuudesta mitä tällainen kierre aiheuttaa.
En ole koskaan ollut mikään googlettaja mutta nyt diagnosoin itselleni kaikki mahdolliset ja mahdottomat sairaudet, epäilin kotonamme olevan hometta ja aloin miettiä kuvittelinko sittenkin kaikki oireet, mitä jos oikeasti olenkin ihan terve mutta en vaan enää tiedä miltä se tuntuu?
Pahinta oli kuitenkin syvä ja kaikenkattava tunne elämän valumisesta ohi. Kirjamessut, julkkarit, juhlat, pikkujoulut ja reissut jäivät väliin. En tavannut ketään, en voinut urheilla. Kun katsoin itseäni peilistä, en tunnistanut häntä, joka katsoi takaisin. Tiedostin, tietenkin, että kyse oli vain muutamasta kuukaudesta eikä yhdestäkään oikeasti vaarallisesta taudista, mutta silti: omien ääriviivojen katoaminen jatkuvien kipujen, särkyjen, kuumeen, väsymyksen ja epämääräisen huonon olon sekaan on kauhea ja todella lannistava tunne.
”Tahmeaa, räkäistä ja nuhjuista, mutta silti minun elämääni.”
Epätoivoni ollessa suurin puolisoni lohdutti minua sanomalla ettei elämäni valu ohi, elämäni vain on juuri nyt tällaista. Tahmeaa, räkäistä ja nuhjuista, mutta silti minun elämääni. Kun pääsin ajatuksen ärsyttävyydestä yli, tajusin hänen olevan oikeassa. Tällaiset kohdat kuuluvat elämään siinä missä kaikki muukin, itselleni tämä nyt vaan sattui olemaan ensimmäinen kerta. Lopulta kyse tuntui olevan, kuten aika usein, kontrollin menettämisestä ja siitä miten vaikea sitä oli hyväksyä. En voinut pelkällä tahdonvoimalla tai vakailla päätöksillä katkaista kierrettä ja tehdä elämästäni kiinnostavaa, tapahtumarikasta ja hauskaa – se oli mitä oli: ankeaa.
Oman tilanteen laittaminen mittasuhteisiin oli oleellista sekin. Maailmassa, jossa lapsia ja sairaaloita pommitetaan, Donald Trump saattaa tulla uudelleen valituksi Yhdysvaltain presidentiksi ja hallitus leikkaa vähäosaisilta, ei muutama flunssa ja korvatulehdus ole kovin iso asia. Tämä ei tietenkään poista sitä miten kuluttavaa sairastelukierre on henkilökohtaisella tasolla. Elämä ei ehkä valu ohi, mutta ei se silti elämältä tunnu.
”Ihan tavallinen arki tuntui aivan käsittämättömän ihanalta.”
Ja sitten se loppui. Tuli ensimmäinen viikko kun kaikki olivat yhtä aikaa terveitä, ja sitten toinen. Ihan tavallinen arki tuntui aivan käsittämättömän ihanalta. Aloimme puhua vain hetki sitten päättyneestä ajanjaksosta nauraen, muistatteko miten hirveää meillä oli, jo neljäs joulu peräkkäin kun joku oli päivystyksessä, siis ihan kauhea syksy, ja talvi, vuosikin ehti vaihtua, ja naurun keskellä tajusin miten onnekkaita olemme. Oikeasti kyse oli taudeista jotka menivät ohi, ja me saimme sairastaa ne yhdessä, lämpimässä ja turvassa, ja lopulta me saatoimme nauraa sille kaikelle.
Juuri oikealla hetkellä luin myös Harry Salmenniemen upean romaanin Sydänhämärä, jossa hän kuvaa lapsensa sairastumista diabetekeseen samalla kun perheen toisen lapsen laskettu aika on käsillä. Tunnit, päivät ja viikot ovat pelottavia ja kaoottisia, ja silti ne tulvivat rakkautta. Olen pohjimmiltani onnellinen mutta myös hirvittävän onneton. Kaikki on samaan aikaan hyvin ja hirvittävää. En ole täysin epätoivoinen. Minuun sattuu koko ajan. Se on elämää.
