Pentti Saarikosken runon säe ei jättänyt toimittaja Suna Vuorta rauhaan – Olemmeko käsittäneet kuuluisat sanat aivan väärin?

Talvella 1972 Pentti Saarikoski, hänen silloinen vaimonsa Tuula-Liina sekä heidän kolmivuotias Anna-tyttärensä joutuivat jättämään viihtyisän vuokra-asuntonsa Kulosaaressa ja muuttamaan pieneen kolmioon vasta rakenteilla olevassa Pohjois-Haagassa.

Saarikoski nimitti aluetta slummiksi ja väitti, että ankea laatikko, uusi kolmikerroksinen kotitalo Maiju Lassilantie 2:ssa oli maalattu punaiseksi (samoin kuin viereinen keltaiseksi ja vastapäinen vihreäksi) vain siksi, että lapset ja juopot löytäisivät kotiin.

Hyvä hänelle.

Epilepsiakohtauksista ja deliriumista selvinnyt kirjailija oli saanut valmiiksi suururakan, Homeroksen Odysseian suomennoksen, ja joi taas liikaa.

Hän tunsi olevansa vankina ahtaissa neliöissään, pientä elämäänsä suorittamassa, ja ajautuneensa umpikujaan sekä poliittisesti että parisuhteessaankin. Kirjailija kärsi, oli jatkuvasti äreä tai alakuloinen ja tuskaili niin kääntämisen ja kirjoittamisen kuin keskittymisenkin kanssa.

Terveys oli kirjailijan, ”omiin myrkkyihinsä mätänevän kasauman” alituinen huolenaihe, vaikka sairaalassa tehdyt tutkimukset hälvensivät peloista kaikkein pahimmat ja tuottivat heiveröisen toiveen jonkinlaisesta uudesta alusta.

”Olen jotenkin hahmoton ja ääriviivaton, minun pitäisi ajaa parta pois. Olen niin kummallisen näköinen”, Saarikoski kirjoitti päiväkirjavihkoonsa.

”Näköala tämän huoneen ikkunasta on lohduton, varsinkin illalla kun taivasta ei näy. Ei noiden muidenkaan elämä miltään näytä, ei siellä mitään tapahdu vaikka kuinka katsoisin.”

Näkymien ahtaudesta huolimatta kirjailija pakotti itsensä avaamaan solmujaan ja raapustamaan muutaman rivin runoa joka päivä kootakseen uuden kirjan.

Syksyllä 1973 ilmestyi Alue.

Sen sivulla 10 on runo, joka alkaa: Jokaisella on tästä lähtien tämänsä.

Tämä aloitus nousee mieleeni usein, viime aikoina erityisesti. Kohdistipa katseensa lähelle tai kauemmas, vaikuttaa siltä, että monella on vaikeaa. Everybody hurts.

Maailma on hankalassa asennossa. Ilmapiiri polarisoituu, puhetavat raaistuvat. Selkeiden uhkien ja nimettyjen epävarmuuksien lisäksi ilmassa voi aistia levottomuutta, kuin katastrofin edellä.

”Kaikki on urautunutta, kuin jonkin odottamista, onnettomuuden?” kirjoitti Saarikoski päiväkirjaansa 4. maaliskuuta 1973.

Suuri ruuvi puristaa kaikkia, kirjoittaa puolestaan viestinnän professori Anu Kantola hiljattain ilmestyneessä, laajaan haastatteluaineistoon perustuvassa Kahdeksan kuplan Suomi -teoksessa.

”Globalisaatio on avannut maailman, kilpailu on kiristynyt, teknologinen murros nielee ammatteja, ja ilmastonmuutos vaatii vihreää siirtymää. Ihmiset pakkautuvat maalta kaupunkeihin, ja ikääntymisen vuoksi työvoima vähenee. Kaikki nämä murrokset jakavat ihmisiä uusilla tavoilla voittajiin ja häviäjiin”, Kantola erittelee.

”Aivan kuin elämää puristaisi ruuvi, jota joku kääntää jossakin näkymättömissä niin, että se kiristää itse kunkin omaa ja yhteiskunnan yhteistä elämää…”

Uutisten seuraaminen ja oikean tiedon saaminen on tällaisissa tilanteissa toki tärkeää, mutta parempiakin verenpaine- ja mielialalääkkeitä tunnetaan.

Runous, esimerkiksi.

Pentti Saarikoski oli maailman tiedostamiseen ja asioiden syvempään hahmottamiseen heräävässä teini-iässä ensimmäinen iso idolini, primus inter pares.

Tunnistettavista myyteistä tai arkisista ja konkreettisista havainnoista puhkeavat säkeet tuntuivat tutuilta heti ensilukemalta. Niistä sai kiinni, vaikka ei olisi tavoittanutkaan tekstin viittauksia tai samastunut niiden näkökulmiin. Ajatukset runojen takana vaikuttivat laajenevan kuin renkaat vedessä, mikä tuotti nuorellekin lukijalle tunteen, kuin katsoisi hiukan korkeammalta, näkisi vähän kirkkaammin.

Syyskuussa 1972, Alueen runoja haluttomasti kyhätessään, Saarikoski luki Kierkegaardia ja pohti päiväkirjassaan, että ”nuoruuden mielikirjailijoihin ei kai pitäisi palata”.

Ehkä ei.

Silti siteeraan Saarikosken Jokaisella on tämänsä -säettä myös ääneen, vaikka tiedän käyttäväni sitä väärin.

Oma rajaukseni rinnastuu viime vuosina paljon käytettyyn englanninkieliseen ajatelmaan, jonka sisältö on banalisoitu myös t-paidoiksi ja peltitauluiksi: ”Everyone you meet is fighting a battle, so be kind, always.”

Lause lähteytetään milloin minnekin, jopa Platonin dialogeihin, mistä arvelen filosofin heittävän voltteja haudassaan.

Itseni on helpompi uskoa Wikipediaa, jossa ajatuksen ensimmäisenä julkisena esittäjänä mainitaan The British Weeklyn joulunumero vuodelta 1897. Siinä kirjailijanimeä Ian Maclaren käyttänyt skotlantilainen pappi John Watson muotoili asian kehotukseksi: ”Be pitiful…”

Viisi vuotta myöhemmin (1902) ilmestyneessä August Strind­bergin Uninäytelmässä maan päälle laskeutunut Indra-jumalan tytär katselee ympärilleen, eläytyy kanssaeläjiensä kärsimyksiin ja hokee: ”On sääli ihmistä…”

Eikö näissä lauseissa lähestytä samaa asiaa?

Eikö se asia ole myötätunto?

Saarikosken runo kuitenkin jatkuu: … johon hän täällä on sidottu. / Mitään ei vaihdeta enää.

Alue-kokoelman ilmestyessä 49 vuotta sitten maailma oli kylmässä sodassa. Suomessa elettiin poliittisen jakaantuneisuuden aikaa, eikä itsensä kaikista ryhmistä ulkopuoliseksi kokenut runoilija elänyt luovuutensa huippua sen enempää omasta mielestään kuin ulkopuolisten arvioidenkaan mukaan.

Pentti Saarikosken käsitys omista kyvyistään ja elämisen taidostaan heittelehti voimakkaasti, vaikka lääke oli tiedossa: ”Selvää on että minun nytkin on löydettävä tie takaisin ihmisten luo…” 

Runoilija ymmärsi, että ympäriinsä sivalletuista letkautuksista, jyrkistä kannanotoista, kiistämisestä ja vastustamisesta riippumatta ihmisillä ei ole kuin toisensa – ja ne toisetkin vain hetken.

Aloitukseensa nähden runon viimeiset sanat muuttavat kaiken. Ne kertovat siitä, Saarikosken aiemman läpimurtoteoksen sanoin, mitä tapahtuu todella.

Ei se on tullut mahdottomaksi. / Sitä ei ole kielletty lailla / koska se on tullut mahdottomaksi. / Sitä ei ole ruvettu paheksumaan / koska se on tullut mahdottomaksi. / Tästä lähtien täällä on jokaisella / tämänsä josta hän pitää kiinni.

”Josta hän pitää kiinni.”

Runo ei siis todellakaan kerro myötätunnosta vaan päinvastoin siitä, miten itsekkäästi jokainen puolustaa omaansa: asemaansa, näkemystään, omaisuuttaan, itsenäisyyttään – toisin sanoen sitä mitä pitää itselleen kuuluvana oikeutena.

Varsin monella tässä ajassa on mielestään parhaat tiedot maahanmuutosta, lastenkasvatuksesta, sukupuolten moninaisuudesta tai liikenteen järkevimmästä järjestämisestä, puhumattakaan koronaviruksesta, sen tarttumisesta ja tartuntojen tarkoituksesta.

Keskustelu on tullut pahimmillaan mahdottomaksi, kun kukaan ei kuuntele ja kaikki huutavat toistensa päälle.

Minulla on minun!

Aikalaisvastaanotto ei pitänyt kokoelmaa erityisen kiinnostavana, pikemminkin väsyneenä. Kirjailija itsekin kutsui 57:ää lyhyttä, lakonista runoa ”kirjallisiksi huokaisuiksi ja rääkäisyiksi”.

Helsingin Sanomissa kriitikko Pekka Tarkka kirjoitti – arvion tekemisessä ensin kuukausia viivyteltyään – Saarikosken ”klassisen, taidokkaan lauseen” olevan Alueessa kuin ”eroosion kuluttama, pakkasen jähmettämä”.

Nyt 87-vuotias Tarkka oli Saarikosken aikalainen, kanssakulkija ja kilpakosija (kirjaimellisestikin) sekä hänen mittavan elämäkertansa ja lopulta muistokirjoituksensa kirjoittanut toimittaja.

Pekka Tarkka muistaa arvionsa edelleen. ”Alue edusti hengetöntä ja hedelmätöntä vaihetta Pohjois-Haagassa, epäonnistunutta kautta Pentin elämässä. Hänellä oli tylsää.”

Tarkan suosikki Saarikosken kokoelmista on tämän läpimurtoteos, suomalaista lyyristä ilmaisua uudistanut Mitä tapahtuu todella (1962).

”Hirveän hieno mielestäni on myös Aluetta edeltänyt Onnen aika. Mutta Pentti on nyt ollut vähän sivummalla, koska olen elänyt viime ajat nuoren Aaro Hellaakosken kanssa.”

Nuori Aaro ilmestyy elokuussa. Tarkka kuulostaa siltä, että jatkoa seuraa.

Mitä tapahtuu todella oli omakin ensirakkauteni. 60 vuotta ilmestymisensä jälkeen se tuntuu edelleen hienolta, avaralta ja ajattomalta.

Yhden runoista, Minä rakastan sinua, osaan edelleen ulkoa. Kun ajattelen sitä, se alkaa soida.

Pentti Saarikosken tekstejä on sävelletty paljon, aina 1966–1970 toimineesta legendaarisesta Muksut-lauluyhtyeestä lähtien. Muun muassa Liisankadulla on Saarikosken kynästä.

Heikki Sarmanto sävelsi Onnen ajan tuoreeltaan 1973, ja viimeisimpänä melkein-kaimansa teksteihin on tarttunut säveltäjä Kaija Saariaho.

Saariaho pitää Jokaisella on tästä lähtien tämänsä -runoa vaikuttavana ja moniulotteisena.

”Se on niin lopullinen. Alue-kokoelman muissa runoissa hän puhuu siitä, mitä näkee ikkunasta ja mikä sen näkymän rajaa. Olen kokenut tämän myös niin, että heillä on nyt tämä asunto, ja päätös olla siinä ja katsoa luonnon tuhoutumista on jotakin, mitä ei voi enää muuttaa. Fatalistinen asenne tuntuu liittyvän paitsi siihen, mitä ympäristössä tapahtuu, myös koko elämään.”

Saariaho pohtii säettä Sitä ei ole ruvettu paheksumaan / koska se on tullut mahdottomaksi:

”Tähän tuntuu heijastuvan ajan henkinen ilmapiiri. Mitkä ovat ne asiat, jotka on hyväksytty ja on hyväksyttävä sellaisina kuin ne ovat?”

”Toisaalta runon loppu tämänsä josta hän pitää kiinni voi merkitä monia asioita. Ehkä siinä on individualismia: jokainen porhaltaa omaa rataansa. Tässä on jotain valtavan ankaraa.”

Saariahon mukaan ei ole sanottua, etteikö Saarikoskikin olisi voinut lähteä liikkeelle myötätunnon ajatuksesta.

”Alun säe on rikas, siihen ’tämään’ voi liittää paljon erilaisia määreitä.”

Saarikoski on ollut nuoresta asti Saariahon lempirunoilijoita. Säveltäjä arvelee kuulleensa aluksi Muksujen esittämiä lauluja ja etsineensä sitten niiden tekstejä kirjakauppojen ja kirjastojen runohyllyistä, ”niin kuin nuorena paljon tein”.

Saarikoski oli myös ”valtavan julkisuuden henkilö”, jonka Saariaho sanoo kokeneensa läheiseksi, vaikka he eivät koskaan varsinaisesti tavanneet.

”Ehkä näin hänet joskus kaukaa Kosmoksessa, mutta ei olisi tullut mieleenkään, että olisin uskaltanut mennä puhumaan.”

”Vaikka lopulta tartuin Alueen runoihin, Saarikosken tekstien rikkaus oli tuntunut minusta siltä, ettei niitä tarvitse säveltää, ne ovat niin hienoja sellaisenaan. Viimeiset teokset ovat musiikkia itsessään.”

Se, että Saarikosken säe on kääntynyt omassa mielessäni lyhennettyyn muotoon Jokaisella on tämänsä, johtuu teatterista.

Parikymppisenä opiskelijana näin Kom-teatterissa Jokaisella on tämänsä -esityksen, jossa Komin näyttelijät esittivät Saarikosken teksteihin sävellettyjä lauluja. Säveltäjiä oli yhteensä 14, esiintyjiä saman verran.

Kokonaisuudelle nimensä antaneen runon oli säveltänyt valssiksi Vesa Mäkinen, ja sen esitti nyt jo edesmennyt Pekka Valkeejärvi.

Esityksen ohjanneen Pekka Milonoffin mukaan Saarikoskeen tartuttiin teatterissa siksi, että ”se on toisaalta niin arkipäiväinen, ja kuitenkin niistä teksteistä rupeaa tihkumaan erilaisia merkityksiä”.

Kyseessä oli myös Milonoffin nuoruuden lempirunoilija.

”Saarikoski taisi sanoa halunneensa kirjoittaa runoja samalla tavalla kuin ihminen hengittää, yhtä kevyesti ja painokkaasti. Ja ilman hengitystähän ei voi elää.”

Runoihin ja niiden sävellyksiin perustuvan esityksen suosio yllätti tekijänsä. Kom esitti sitä toista sataa kertaa eri puolilla Suomea, lisäksi Ruotsissa ja Virossa. Lopulta siitä tehtiin myös levy, joka sekin myi hyvin.

Milonoff kertoo käyttäneensä sanontaa suvaitsemista korostavassa merkityksessä: ”Jokaisella on oma tapansa taaplata, jokainen tekee omat valintansa.”

”Se ’tämänsä’ on kivasti sanottu, ja minusta se jättää sen merkityksen hyvällä tavalla auki, niin että sitä voi käyttää aika monessa yhteydessä. On kuitenkin totta, että lopun säe josta hän pitää kiinni ikään kuin sulkee pois muiden tämän.”

Muusikko ja kirjailija Tommi Liimatta löysi Saarikosken Leino-kirjan alelaarista lukioikäisenä Rovaniemellä ja innostui:

”Aiempi käsitykseni runoudesta oli etäinen ja vieraannuttava, mutta Saarikoski oli kuin puhetta minulle.”

Pian hän kolusi kirjaston Saarikoski-niteet, vuosien myötä arkistotkin. Kun Liimatta lopulta sai Saarikosken perikunnalta luvan toimittaa tämän viimeisten Suomen-vuosien päiväkirjat kokoelmaksi, hän oli kuumotellut asialla Otavaa jo useamman vuoden. Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat ilmestyi 2019.

Kirja alkaa lauseella ”Vein Odysseian Otavaan, sitten ryyppäsin viikon.”

Odysseian suomentamisesta ei päässyt irti sormia napsauttamalla (eikä juomalla), vaikka Saarikoski lupasi itselleen, ettei aio jäädä Ithakaan. Hän totesi tarvitsevansa runoja tehdäkseen maailmansa jälleen selkeäksi – mutta runoja ei tahtonut tulla.

Pentti Saarikoski kirjoitti päiväkirjaa 14-vuotiaasta saakka lyhyeksi jääneen elämänsä loppuun, ja valtaosa merkinnöistä on kuin sellaisenaan julkaistavaksi tarkoitettu. Suurin osa on julkaistukin.

Nuoruuden päiväkirjat, Prahan päiväkirjat, Juomarin päiväkirjat ja Toipilaan päiväkirjat on toimittanut Pekka Tarkka, Suomentajan päiväkirjat taas kirjallisuudentutkijat H. K. Riikonen ja Janna Kantola.

Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat ovat kirjailijasta ja Suomen kulttuurielämästä kiinnostuneelle ehdottomasti antoisaa mutta monin paikoin myös raskasta luettavaa.

Arki ja leikkipuisto lapsen kanssa, sieniretket ja luonto­havainnot, lukeminen, kirjoittaminen ja suomentaminen ovat valon puolella. Merkinnät maailmantapahtumista (myös sellaiset kuten ”Suomi on Venäjän lapsi ja sen tulevaisuus on Venäjän yhteydessä”), politiikasta ja aikalaisista ovat ehdottomasti kiinnostavia, samoin kaunistelematon itsereflektio (”On ollut vieraita, on juotu ja lässytetty, minä olen ollut tylsä, rehentelevä ja rasittava”).

Suuri osa merkinnöistä on kuitenkin sellaisia, joissa kirjoittaja raahaa itseään päivästä päivään ajatellen aamuisin naimista, iltapäivisin juomista ja iltaisin kuolemaa.

Sellainen idoli.

Näin Pentti Saarikosken eräänä yönä, luullakseni lokakuussa 1981 Turussa.

Muistikuvassani olin 14-vuotias ja hyvin kohottuneessa mielentilassa kävellessäni isäni kanssa Turun Läntistä Pitkäkatua. Kello oli vähintään kaksi, lämpötila varmaan lähellä nollaa. Olimme juuri tulleet yöbussilla Helsingistä katsomasta Ralf Långbackan ohjaaman Peer Gyntin ensi-iltaa Helsingin kaupunginteatterissa.

Saarikoski oli tehnyt Henrik Ibsenin 1867 julkaistusta näytelmästä uuden, pääosin suorasanaisen suomennoksen, joka otti vapauksia siinä missä Långbackan tekemä sovituskin. Ohjaaja kommentoi ja korjaili aktiivisesti käännöstä sen eri vaiheissa. Aikalaiset muistelevat harjoituksissa päivystäneen Saarikosken keksineen repliikkejä myös lennosta.

Esitys oli jo syntyessään legendaarinen, suuren näyttämön suuri tuotanto, pääosissa Esko Salminen (vanha Peer) ja Jukka-Pekka Palo (nuori Peer).

Muistan vieläkin sen energian ja monia yksittäisiä kohtauksia.

Pentti Saarikosken kapean, kumaran hahmon tunnisti tyhjällä öisellä kadulla jo kaukaa. Kun säkkimäinen villapaita, ruokkoamaton parta ja kalotti olivat riittävän lähellä, hänet haistoi. Saarikoski murahti moi, ja meni ohi. 

Hän tervehti kulttuuritoimittajaisääni, jonka tunsi turkulaisista kirjallisuuspiireistä ja jota oli parikymmentä vuotta aiemmin kehunut. Saarikoski oli tuolloin lähettänyt itseään viisi vuotta nuoremmalle isälleni palautetta:

”Näytelmänne olivat suoraan puhuen hyviä”, Saarikoski kirjoitti 14.7.1961 päivätyssä kirjeessään. ”Te olette tähän mennessä paras uusi kirjoittaja mitä olen löytänyt. Onko teillä muita tekstejä? Runoja? Lähettäkää.”

Saarikoski näytti kärsineeltä ja kuluneelta, vaikka oli Peer Gyntin ensi-illan aikaan vasta 44-vuotias. Kaksi vuotta myöhemmin hän kuoli.

Tapaus on tosi, mutta ajoitus mitä ilmeisimmin väärä.

Pekka Tarkka kirjoittaa mittavan Saarikoski-elämäkertansa toisessa osassa ensi-illasta:

”Lähtiessään ensi-iltaan lokakuun lopussa yhdessä Mia Bernerin kanssa hän [Saarikoski] oli täynnä Peer Gyntin kiihkoa: ’Helsinki kuohuttaa minua, panee minut värisemään, se on kotikaupunki, se on vieras kaupunki, se on Aleksandria.’ Kolmen ja puolen tunnin mittaisen esityksen jälkeen riemu suuren näyttämön katsomossa oli Hufvud­stadsbladetin Mårten Kihlmanin mukaan mannermaista tasoa, niin myös näyttämöllä, jossa Salminen ja Palo, Långbacka ja Saarikoski syleilivät toisiaan.”

Suomentaja siis oli ensi-illassa Helsingissä, tietenkin, eikä voinut ehtiä Turkuun tullakseen samana yönä meitä vastaan.

Yön täytyi olla toinen, esityksen joku muu. Mutta kävelijät olivat samat. Minä näin hänet.

Ibsenin kerrotaan kirjoittaneen Peer Gyntin kommentiksi oman aikansa välinpitämättömyydestä. Suomentaja Saarikoski varmaan samastui.

Tutulta kuulostaa myös Esko Salmisen luonnehdinta draaman päähenkilöstä: ”Peer Gyntillä ei ole tietyllä tavalla identiteettiä ollenkaan, se ei saa rauhaa millään, ei pääse koskaan lepoon. Ihminen, joka on itselleen kylliksi, ja sitten se tajuaa lopulta konkreettisesti, että me eletään toisen ihmisen rakkaudesta.”

"Mun mielestä sä olet ihan oikeessa”, sanoo Tuula-Liina Varis puhelimessa. ”Jokaisella meistä on murheensa, ja uskon että Penttikin tunsi ja ajatteli niin.” Pentti Saarikoski ja Tuula-Liina Varis olivat naimisissa 1967–1975. Sinä aikana Saarikoski julkaisi neljä runo­kokoelmaa, romaanin Kirje vaimolleni sekä runomuotoisen henkilökuvan Eino Leinosta.

Pohjois-Haagaan muuttaminen oli suhteessa kuitenkin lopun alku.

”Pentin alkoholinkäyttö alkoi olla entistä ankarampaa, maksa oireili jo. Hän oli tottunut kunnon työhuoneeseen, jota ei uudessa asunnossa ollut, ja Annan kanssa piti jommankumman olla kotona. Me ei tunnettu Pohjois-Haagasta juuri ketään, eikä siellä voinut oikein kävelläkään missään. Epäviihdyimme molemmat. Riitaa tuli paljon.”

Kun pankkilainat viimein järjestyivät ja perhe muutti vanhaan omakotitaloon Keravalle, elämä ei muuttunutkaan paremmaksi.

”Pentin mielestä siellä oli köyhän näköistä.”

Eron jälkeen pariskunnan välit olivat loppuun saakka lämpimät. Kesällä 1983 Pentti Saarikoski matkusti Ruotsista, Tjörnin saarelta Heinävedelle aikomuksenaan viettää joitakin viikkoja Valamon luostarissa. Hän päätyi kuitenkin Tuula-Liinan ja tämän uuden miehen Mikko Variksen sohvalle ja sieltä Joensuun keskussairaalaan.

”Pentti tuli meille kuolemaan. Asun edelleen Heinävedellä, ja aina kun kävelen sairaalan ohi, katson ylimpään kerrokseen, jossa oli Pentin huone.”

Tommi Liimatta asui Pohjois-Haagassa Adolf Lindforsin tiellä 40 vuotta Saarikoskien jälkeen, 2011–2015.

”Alueen alue on minulle kuin oma.”

Siinä missä Pentti Saarikoski ahdistui nostokurkien varjostamassa elementtitalojen raakamaisemassa, Liimatta arvelee monen iloinneen lehtevistä pihoista, isoista asunnoista ja oikeista keittiöistä. Vaikuttaa siltä, että Saarikosken alakulo värjäsi sen, mitä hän ympärillään näki, eikä päinvastoin. Hän oli likimain yhtä synkkä ja näköalaton senaikaisessa kesäpaikassaan Siuntion Palojoellakin.

Alue-kokoelmaa leimaa Liimatan mukaan ”vääjäämättömyyden tuntu” ja ajoittain alistunut ilmaisu. Hän huomauttaa, että kokoelman nimi ruotsiksi ei ole esimerkiksi Område tai Region vaan Revir.

Onkin loogista, että Liimatta tulkitsee Jokaisella on tämänsä -säkeen ”tämän” kohtaloksi tai taakaksi. Saarikoskelle henkilökohtaiset demonit, poikkeuslahjakkuuden kasaamat painolastit ja oman elämäntehtävän – kirjallisuuden – toteuttaminen olivat ehkä lähempänä sydäntä kuin tuntemattomien tai edes lähellä elävien hätä.

Taiteilijan itsekeskeisyydestä huolimatta ajatus myötätunnosta ja meille kaikille määrätystä ”tämästä” ei olennaisesti eroa omasta tulkinnastani.

Jokaisella on taakkansa.

Jos emme voi auttaa muita niiden kantamisessa, voisimmeko olla toisiamme kohtaan edes hieman armollisempia?

P. S. Pentti Saarikoski haudattiin Uuden Valamon luostarin hautausmaalle. ”Viimeisiä suuria runoilijoita”, luonnehti Pekka Tarkka edesmennyttä ystäväänsä yli tuhatsivuisen elämäkerran lopussa.

Tarkan mukaan Saarikoski kirjoitti viimeisen runonsa Merkun talon eli Kuhmon kamarimusiikin ajaksi varaamansa majapaikan vieraskirjaan.

Ajattelen niin kuin pilvi kulkee.

Ehkä Saarikoski koki tulleensa perille. Löytäneensä tämänsä.

Artikkelin lähteinä on käytetty mm. seuraavia teoksia: Pentti Saarikoski: Alue (Otava 1973), Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella (Otava 1962), Pentti Saarikoski: Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat, toimittanut Tommi Liimatta (Otava 2019), Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski II, vuodet 1964–1983 (Otava 2003), Esko Salminen ja Raila Kinnunen: Elämä Eskona (WSOY 1997), Toinen näytös (WSOY 2010), Pekka Tarkka: Onnen Pekka (Otava 2018), Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994)