Peltsi ja Osmo liikuttaa, mutta aina ohjelmaa ei ole aivan helppo katsoa

Nuoriso on aina tiennyt, mikä on pinnalla. Nytkin tyttärellä oli vinkki kuulemma hyvästä tv-sarjasta, jota meidän kannattaisi alkaa yhdessä katsoa. Joulukuussa sosiaalisesta mediasta huomasi, että tyttäreni ei totisesti ollut ainut, jota Ylen uusi sarja Peltsi ja Osmo on koskettanut.

Jos joku ei vielä tiedä, sarjassa tuttu tv-kasvo Mikko ”Peltsi” Peltola eräilee, mutta toisessa pääroolissa eivät ole Peltsin milloin mistäkin pyytämät kalat vaan hänen 12-vuotias poikansa Osmo. Yhdessä he retkeilevät eri puolilla Suomea, joko jalkapatikassa, hiihtäen tai maastopyöräillen. Yöt ollaan usein teltassa, ruoat tehdään retkikeittimellä. Aika tavallisia retkihommia, mutta erityisen sarjasta tekee se, että Osmolla on Downin syndrooma. Ja siksi kun häntä ja isäänsä katsoo, katsoo ainakin kolmea asiaa.

Yhdessä jaksossa Peltsi ja Osmo ovat Espoon Nuuksiossa retkellä kaveripojan ja tämän isän kanssa. Peltsi Peltola ja toisen down-pojan isä juttelevat nuotiopaikalla siitä, mitä kehitysvammaisen lapsen saaminen onkaan tarkoittanut. Suunnitelmat eivät menneetkään uusiksi, hyvin monia haluamiaan ja aikomiaan asioita onkin voinut tehdä, hieman toisenlaisella aikataululla vain kuin keskivertolapsen kanssa. Tää on tällaista reggae-hommaa, Peltsi sanoo ja tarkoittaa rentoutta, jonka erityslapsi myös tuo tullessaan. Puuhia tehdään ja opetellaan hitaammalla aikataululla kuin yleensä ja ennen muuta irti niistä paineista ja kilpailullisuudesta, jota lapsi tai aikuinen normaalitapauksessa saattaa lapsen harrastuksiin tuoda. Diagnoosi on vapauttanut pelaamaan omassa liigassa, sen rytmillä ja säännöillä.

Edelliseen liittyy läheisesti se, miten jaksosta toiseen Osmolle tärkeimpiä ovat aivan perusasiat. Kaikista eniten perusasia on häärääminen juuri oman isän kanssa. Kun Peltsi kysyy, mikä on ollut parasta, Osmo vastaa, että iskä ja kun pitäisi hypätä bussiin, Osmo haluaa vielä suukottaa isäänsä poskelle. Iltaisin poika makoilee isänsä kainalossa telttapaikalla. Vaikka maisemat olisivat miten upeita tai vaikka olisi tehty mitä hurjaa, parasta on isän seura ja yhdessäolo.

Varmasti on tavallisiakin 12-vuotiaita, jotka saattaisivat toimia samoin, mutta ehkä vähemmistö. Huomio alkaa siinä iässä hakeutua pois perusasioista, isästä ja onkimisesta, vaikka puhelimeen tai siihen, että sitä ei ole otettu reissulle mukaan.

Olisi naiivia sanoa, että samalla tavalla meidän aikuistenkin täytyisi osata nauttia perusasioista. Emme voi mitenkään tavoittaa teini-ikäisen down-pojan katsetta maailmaan ja siksi meidän pitää nauttia siitä, kun joku toinen nauttii perusasioista.

On vielä kolmas asia, jota Peltsiä ja Osmoa katsoessa miettii. Nimittäin se, että mikään ei ole itsestään selvää. Se ei ole sitä kenenkään lapsen kohdalla, mutta vielä vähemmän kehitysvammaisen. Ei ole takeita, oppiiko lapsi liikkumaan, puhumaan, lukemaan tai laskemaan tai huolehtimaan itsestään. Kun katsoo esimerkiksi maastopyöräilykisoissa porhaltavaa Osmoa, ymmärtää, miten valtavasti se on hänen vanhemmiltaan vaatinut. Toistoja ja toistoja ja toistoja. Kaatuneen pyöräilijän nostamista pystyyn kerta toisensa jälkeen, kannustamista ja esimerkin näyttämistä. Uudestaan ja uudestaan.

Ja pakko myöntää, että ohjelman katsominen ei siksi ole aina ihan helppoa. Tyttärellämme todettiin Downin syndrooma synnytyslaitoksella 17 vuotta sitten. Muistan, kun tuon jälkeen haalin tietoa syndroomasta ja sen vaikutuksista ja törmäsin juuri pyöräilyyn. Pyöräilemään oppiminen on monille down-ihmisille hyvin vaikeaa, jossain vihkosessa tai verkkosivulla sanottiin. Luultavasti tuo jäi mieleeni liian hyvin, sillä muistan sen vieläkin enkä luultavasti juuri siksi koskaan nähnyt tarpeeksi vaivaa pyöräilyn opettamisessa.

Tyttäremme ei osaa pyöräillä, mutta totisesti hän osaa tanssia. Luultavasti siksi, että kukaan ei koskaan sanonut, että tuskinpa siitä tulee mitään.