Image

Pelto nimeltä Vantaa eli Kaarina Hazardin vaellus Vuosaaresta Matinkylään

Metro on urbaanin synonyymi. Kaarina Hazard kulki koiransa kanssa Helsingin metroreitin päästä toiseen Kehä kolmosta seuraillen ja näki pelkkää peltoa.
Kuvat Marko Turunen

Ensimmäinen päivä: Vuosaaren metroasema – Joensuun tila

Perjantaina 24. toukokuuta vallitsee kävelemiseen suotuisa, normaali eteläsuomalainen lämpimähkö sää. Olen pontevassa mielentilassa, mairea ja valmis. Hyperlähimatkailu! Mikromatkustus! Täältä tullaan! Istun liian ryhdikkäänä itään suuntaavassa metrossa ja melkein tekee mieli kertoa kanssakulkijoille: Tämä ei kuulkaa ole mikä tahansa kauppareissu tämä! Vuosaari ei ole pääteasema, se on alkupiste!

Koska olen tullut siihen ikään, jossa joutava taas kiinnostaa, ajattelen kiertää kolmoskehän, alkaen metron itäisimmästä pysäkistä ja palaamalla sen läntisimpään. Vuosaaresta Matinkylään siis. Tyhjästä tullutta ideaa tukee kaksi seikkaa. Ensinnäkin olisi luksusta kävellä koiran kanssa vain eteenpäin. Toiseksi huoltovastuu. Tahdon olla sen verran lähellä kotiani, että jos jotakin sattuu, pääsen taksilla paikalle puolessa tunnissa. Vaellus Kehä kolmosta seuraillen on täydellinen suunnitelma.

Helsingin metro yhdistää nykyään somasti kaksi kulttuuripiiriä toisiinsa. Meri on molemmissa päissä sama, mutta käsitys elämästä ehkä vaihtelee. Ainakaan ääri-Espoo ja Helsingin itä eivät yhteisiksi rakentamissamme mielikuvissa pelaa samaa ruutua. Pitkää liikettä metron päästä toiseen on vähemmän kuin ytimeen, jossa laajan pääkaupunkiseudun asukit tahtovat valita lähtönsä jälkeen toisen kerran: Kampista luoteeseen, Rautatientorilta pohjoiseen, Sörnäisistä koilliseen. Kehä kolmosen kanssa metro muodostaa kivan venemuodon, jonka keskelle jää kaikki se, jota muualla Suomessa maata kirotaan. Sinne keskittyy kaikki, sen sisällä asuvat eivät muusta tiedä, sieltä ei osata ulos muun Suomen yhtäältä avariin, toisaalta ahtaisiin maisemiin.

Koska olen reissussa, maisema alkaa puhutella jo parin korttelin päässä. Aha, vai niin, tässä kaupungin vuokrataloja, tuolla toisella puolella katua kovan rahan, mikäköhän mahtaa olla näiden välillä tunnelma. Olen etukenoisen utelias ja valmis avustamaan: Tuosta kun pikkuisen maalilla sipaisisi, niin jo muuttuisi sievemmäksi! Poistan eriarvoisuutta maisemasta estetiikan keinoin, olen selvästi jonkinlaisessa fasistisessa paniikissa. Luotan sen tyyntyvän. Ohiajavat linja-autot ovat kaksinumeroisia, mutta jo kohta ollaan Helsingin reunalla ja bussilinjatkin muuttuvat kolminumeroisiksi.

Vuosaaren Niinisaarentieltä lähtee ulkoilureitti kohti Sipoota, ja sitä aion mennä, kunhan nyt ensin pidän neitsyttaukoni tässä vatsalihastelineellä. Niin, Helsinki on silläkin tavoin kaunis, että se tahtoo pitää asukkaistaan huolta. Tässä, ulkoile! Vedä leukoja iloksesi! Minua liikuttaa tällainen rakenteellinen hellyys, joka tässä kohtaa ottaa ulkokuntoiluvälineiden muodon.

Pian ruovikkomaisemassa vastaan tulee lintutorni, ja liikutun taas: ajattelen niitä ihmisiä, jotka jaksavat aamulla nousta ja päättää, että tästäpä ei muuta kuin lintuja katselemaan.

Ulkoilualueen polut on hyvin viitoitettu, mutta silti alan larpata ikimetsäfantasiaa. Autojen melu vaimenee ja olen jo syvällä synkeässä metsässä, kun koira alkaa kaarteessa empiä. Haistoiko se suden? ”Susi raateli retkeilijän”– teen itsestäni otsikkoa, vaikka tämä on ihan tavallista kävelyä opastetussa, tuhansin tossuin tallotussa, polutetussa raittiissa ilmassa. Metsän toiselle puolelle päästyämme näen työkoneet ja tajuan harmikseni, ettei koiran epäily ollut susi vaan suuren maansiirtokoneen moottori. Pian ruovikkomaisemassa vastaan tulee lintutorni, ja liikutun taas: ajattelen niitä ihmisiä, jotka jaksavat aamulla nousta ja päättää, että tästäpä ei muuta kuin lintuja katselemaan. Lintuja katselemaan! Voiko olla mitään yhtä syvästi inhimillistä ja turhaa kuin *lintujen katseleminen*. Me puutumme liian moniin asioihin ja liian vähän vain tsiigailemme.

Lintutornilla syömme ensimmäiset eväämme. Kaadan koiralle vettä pakasterasiaan, ja se lipittää kuin tahtoisi täydellistää himoamaani kliseistä asetelmaa, jossa nainen liikkuu koiransa kanssa. Kuuset kukkivat, hamatappiin näkyy teeskennellyn kirkasta vihreää, kuten keväällä näkyy ennen kuin se sammuu matkailumainosten toistamaksi Suomen kesäksi. Lähdemme eteenpäin, koira pysähtelee laiduntamaan heinää. Siitä tietää, että senkin tunnelma on mainio.

Nyt alan pyrkiä kohti uutta eli vanhaa Porvoontietä, ja mikä maalaismaisema sinne saatteleekaan. Tie on suora, eksymisen mahdollisuutta ei ole, ja äkkiä koira alkaa vuhvutella ihmetellen. Ja mitä siellä onkaan? Hevosia! Totta kai siellä on hevosia! Ilman muuta minä olen sipoolaisessa (oik. helsinkiläisessä) maalaismaisemassa ihan hetki sen jälkeen, kun olen astunut metrosta ulos. Mitä ylellisyyttä. Siellä ne seisovat, mutustelevat, loimet yllä, höristävät korviaan ja vilkaisevat, mutta eivät tee äkkiliikkeitä – ja niinpä ei tee koirakaan, vaikka kulkeekin pitkän aitauksen ohi katse koko ajan kiinni itseään suuremmissa nisäkkäissä. Ne ovat saaliseläimiä, minä olen peto, kertoo koiran korskea ja tarkka askel.

Vikkullantiellä uusi ja vanha lyövät sopuisasti kättä, vaikka niissä on eri elämäntavat ja eri ymmärrys sijainnista. Vanhemmat talot on rakennettu maaseudun rauhaan, tuoreemmat kätevän lähelle kolmoskehää. Juuri ennen kuin Vikkullantie päättyy Uuteen Porvoontiehen, tulee oikealla näkyviin tykki. Mitä vittua tämä on? Kehä kolmoseen osoittava tykki, yksityispihalla? PÄÄSY KIELLETTY huutaa kyltti ja juu, en pyri lähemmäs, lupaan. Kun sievästi kierrän tietä pitkin, näkyviin tulee samalla pihalla vielä toinen tykki. Sipoo (oik. Helsinki) on paikka, jossa yksityishenkilö on turvannut henkilökohtaisen vapautensa rajat kahdella tykillä, joiden en toivo olevan käyttökunnossa, ja jos eivät ole, ei huolta, pelotevaikutelma kyllä syntyy. Tuonne ne osoittavat, kohti Vuosaaren satamaan johtavaa tietä, aivan kuin tuonti & vienti olisi suurin vihulaisemme.

Hyvä ja kulunut Vikkullantie katkeaa sieluttomaan suoraan, ja eipä aikaakaan kun: Östersundomin K-kauppa! On asiamiespostia, on valikoimaa! Olen muutamassa tunnissa onnistunut henkistymään jonnekin Ylä-Savon metsämaille, joilla kulkiessa pikkuinenkin vähittäismyymälä on kuin joulu ja juhannus yhtä aikaa. Ostan eväät, sillä tuntuu, ettei kauppoja enää välttämättä tänään vastaan tule, ja illalla tiedän, että oikeassa olin. Tiedustelen K-kaupan erittäin vaaleaksi, erittäin suuriripsiseksi ja näyttäväkyntiseksi laittautuneelta ystävälliseltä tytöltä käymälää ja hän osoittaa tien toiselle puolelle: Pit Stop Pizza & Cafe. ”Rento, sopii lapsille”, sanoo Google.

En tiedä sitä minkä myöhemmin opin: syntysuomalaisten siirryttyä ehkä Kotipizza-yrittäjiksi ja R-kioski-isänniksi, ovat ikäisilleni tutut risteysten kelohonkagrillituvat ja paikoilleen mädäntyvät lautakioskit siirtyneet muuttosuomalaisten pyöritettäviksi.

Olen aistihavainnollisesti syvällä itäsuomalaisessa muuttotappiopitäjässä, vaikka luulen olevani Sipoossa, ja tosiasiallisesti sijaitsen edelleen Helsingissä. Pit Stop Pizza & Cafen isäntä on tullut toisaalta, ja vielä en tiedä sitä minkä myöhemmin opin: syntysuomalaisten siirryttyä ehkä Kotipizza-yrittäjiksi ja R-kioski-isänniksi, ovat ikäisilleni tutut risteysten kelohonkagrillituvat ja paikoilleen mädäntyvät lautakioskit siirtyneet muuttosuomalaisten pyöritettäviksi. Se ottaa, jolle kelpaavat hankalat olosuhteet ja vaatimaton kate, ne, jotka ovat valmiit tekemään pienyrittäjyydestä elämäntavan niin kuin ennen oli tapana.

Immersby sanoo kyltti ja sen takana – Sipoo! Nopeasti oikealle avautuu Sipoonranta, ja siltähän se etsimättä tuntuu, että kyllä, Harkimo on oikeassa! Asutus, rakentaminen, se on ainoa oikea ratkaisu, liki eläminen, touhu, meno ja tulo, eikä suinkaan asentoon ojennetut tykit. Jos valita pitää, valitsen Hjalliksen, vaikka kovin orpona se siellä seisoo, hänen näkynsä, meriheinän sekaan rakennettu unelma ja aie.

Porvoontie on tylsä tallustaa, mutta onneksemme takaamme porhaltaa oikeanlaista maalaislapsiväestöä: kaksi poikaa, jotka ovat tuunanneet moottorit polkuautoihinsa. He vetelevät akut tutisten ohitsemme kohti Landbon uutuuttaan kiiltävää Sakarinmäen koulua, joka arvatenkin on heille tuttu. Ja tottakai vastaan tulee toissavuosikymmenellä pusakkansa pessyt lippalakkimies, joka lohkaisee jotakin osuvaa koiralle, mutta ruotsiksi, enkä ihan ymmärrä, mutta onneksi pellolta leviää yltyvä hevosenpaskan haju. Miksei näitä aikamatkoja myydä meille isolla rahalla?

Olemme kulkeneet vasta hieman toistakymmentä kilometriä, kun koira tahtoo pysähtyä ojaan. Paljon se tonkii, mutta mitään se ei löydä. Kohta se pysähtyy asvaltille ja katsoo minua pitkään. Seisahdun ja annan taas vettä, palan herkkua, ehkä sillä on nälkä. Viidentoista kilometrin kohdalla se asettuu keskelle kävelytietä makaamaan ja ymmärrän, että yhdeksänvuotias narttu on väsynyt. Sille riittää jo. Alkaa ripotella vettä. Kulkua olisi vielä ainakin kuusi kilometriä ja ehdin hätääntyä ennen kuin ymmärrän: Me voimme ottaa bussin! Tämähän on reittioppaan säteellä, ei muuta kuin osoite appiin! Kymmenen minuutin kuluttua HSL:n kolminumeroinen vie meidät määränpäämme pihatien päätyyn ja auvo valtaa minut.

Joensuun tila on Sipoonlahden pohjoispuolella, itäpuolella laskettelee Sipoonjoki. Pihatiellä satelee, merenlahden katveessa tönöttää yksinäinen frisbeegolfvuokrausmökki, sen äärellä teini lusimassa työvuoroaan. Ketään ei näy missään. Onko nyt aivan varma, että juuri liitokiekossa on tulevaisuus? Olen saanut ohjeet ja koodit myöhäiselle tulijalle, ja osaan kuin osaankin vinttihuoneeseeni. Koira syö nappulansa pakasterasiasta ja juo vettä toisesta, ja minä tunnen itseni täysin varustautuneeksi matkailijaksi, kun olen ymmärtänyt suunnitella myös matkakumppanin muona-asiat.

Kansio kertoo, ettei tämä ei olekaan mikään joutojättö farmiyritys, vaan itsensä nobelistin koetilan päärakennus! Täällä on todistettu omavarainen typpitalous todeksi! Voin ja rehun säilyvyys on koko viime vuosisadan alkupuolen ollut Suomessa elämän ja kuoleman kysymys, ja tähän keksi vastauksen Artturi Ilmari Virtanen. Sodanjälkeinen nobel, sehän nosti Suomen nokan uuteen nousuun, mikseivät kaikki pyhiinvaella tänne! Itiksestä bussilla D-vyöhykkeelle! Päätän nopeasti, että äsken risteyksestä kääntyneet Arlan maitoautot jotenkin liittyvät täällä sijainneisiin Valion tutkimuskoekenttiin, ja tunnen olevani Suomen maataloushistorian ytimessä. Näistä ikkunoista katseli tiluksiaan nero, varmana keksinnöistään.

Toinen päivä: Joensuun tila – Tikkurilan rautatieasema

Minkä takia joka jumalan kansainvälinen somevaikuttaja tietää Nuuksion, muttei tätä Sipoonkorven kansallispuistoa Lahdentien ja Sipoonjoen välissä? Mikä vika juuri näissä puissa on? Kaupungeista jos puhutaan, hienompaa on aina lännessä, ikävämpää idässä, ja jotenkin tämä muistaakseni liittyi tehtaanpiippujen savusuuntauksiin, mutta miksi teollistumista edelleen larpataan? Miksi Helsingistä länteen on hienompaa, kun taas itä loppuu kuin leikaten ja alkaa maaseuduksi? Haloo, Helsinki, minun pitäisi olla pääkaupungissa taas, miksi minä näen pelkkää heinää ja juolavehnää? Nämä on nyt niitä maita, joista Helsinki on ostettu. Kartan mukaan pohjoisessa olisi kokonainen Sipoo Canyon, mutta en jaksa tätä maaseutua enää, voisko joku muualta Suomesta tulla katsomaan näitä peltoja ja metsiä ja aukeita ja yrittää sitten hokea, että pääkaupunkiseudun ruuhkat.

Tilaa on joka suuntaan, ja nähty jo rusakko ja kettu ja lintuja mitä lie, missä kaupunki, mikä tämä on, joku ääri-Vantaa, meillä on nälkä ja meillä on jano, reppu hiertää ja vituttaa. Viimein mutkan takaa, täysin yllättäen, nousee ökyhköjen pientalojen rintama maisemaan, kuin jokin vieraan vallan hidas ja hyvännäköinen upseerijoukko – ja hallelujaa, bussipysäkki. Rakastettuni reittiopas luo minuun taas uskoa ja lupaa kyytiä johonkin. Jotenkin on mahdotonta uskoa, että mikään kulkuneuvo koskaan voisi saapua, mutta sieltäpä se taas tulee, rakastan sinua julkinen liikenne, puhelimen sovelluksesta lisävyöhkelippu plomps vaan.

Hakunilan ostoskeskus näyttää siltä kuin sinne olisivat jääneet vain ne, jotka eivät kerta kaikkiaan jaksaneet lähteä edes vessaan. Ostari ei ole kauhtunut, se on romahtamispisteessä.

Hakunilan ostoskeskus näyttää siltä kuin sinne olisivat jääneet vain ne, jotka eivät kerta kaikkiaan jaksaneet lähteä edes vessaan. Ostari ei ole kauhtunut, se on romahtamispisteessä. Duurissa juttelevat rouvat pitävät kirppistä, tietenkin, ja muut liiketilat kuin armosta hoteisiinsa ottaneet maahanmuuttajat tarjoavat murkinaa ja muita palveluja. Maahanmuuttajia ja mummoja – ne jäävät jäljelle, kun muut lähtevät. Yhdet eivät enää jaksa tai osaa pois, toiset vasta ponnistavat parempaan. Kirppiksen anti on muistumaa keihäsmatka-aikakauden tavoista: oi se Espanjasta tuotu flamenco-nukke, täältähän se löytyy, kauhtuneita muovileluja, menneen muodin päiväpeittoja. Ostari on vertaansa vailla, menneen, tämän ja tulevan Suomen näyttämö, hieno keitos toistensa lomassa eläviä tapoja, sukupolvia täältä ja toisaalta, ja mainiosti näyttää elämä sujuvan.

Länteen! Kadun ylitettyäni olen taas jossakin puistomaisemassa ja mietin, ettei tällä vaelluksella kyllä metropolikokemusta saa millään. Koko pääkaupunkiseutu on yhtä erisyvyistä vihreää. Pihoja, puutarhoja, peltoja, metsää ja jos ei muuta niin ainakin jokin puistikko, jonka poikki on käveltävä. Ja kaikki on niin ystävällistä: jalankulku on järjestetty, penkkejä säännöllisin välimatkoin, bussipysäkeillä katokset. Missä se on se kylmä kivikaupunki, jossa kukaan ei tunne naapureitaan.

Lahdentien katveessa aukeaa hieno leikkaus maisemassa. Oikealla talot, jotka rakennettiin hiljaisuuteen kauas keskustojen ulottumattomiin, vasemmalla taloja hätyyttävä YIT:n massiivinen kerrostalotyömaa. Yhä ulommas pyrkivän kaupunkiytimen ja uneliaan oman rauhan raja menee tässä. Vasemmalla vierailla kielillä toisilleen huutelevat työmiehet, oikealla omenapuuidylli, jossa juuri nyt voisi alkaa ruotsalainen, henkevä ja keveä kolmiosainen sukudraama. Kadussa on aikakausien sauma.

Ja taas tien päähän rakennettu grillitönö. Sisälle menemättä tiedän, että tiskin takana on suomea murtaen puhuva ahkerikko, ja näinhän se on, nämä risteyksiin ripotellut menneen ajan pikaruokamestat eivät enää kantasuomalaisille pidettäviksi kelpaa. Juon vissypullon, annan koiralle vettä. Honkanummen hautausmaata ei koiran kanssa sallita halkoa, mutta viertä kulkiessa näkee, että tilaa on, haudat eivät tule aitaan asti vielä. Risteyksen toisella puolella on kiviveistämö, tietenkin, myös pöytälevyjä ja keittiötasoja, se mainostaa. Ihminen istuu pöydän ääressä ja tiskaa ennen kuin se kuolee. Totta.

Ja kuin jatkona aatokselle näkymään astuu K-konsernin mahtipontiset liiketilat, mitä lienevät varastoja tai komentokeskuksia, mutta sieltä kuitenkin tulee se ruoka, joka niillä kivisillä keittiötasoilla valmistetaan ja jonka jälkeen seuraa Honkanummi. Näistä halleista lähtevät käskyt ja tavarat Lahdenväylää pitkin toisaalle Suomeen tai sitten ne jaetaan pääkaupunkiseudun marketteihin. Kuka tietää, ehkä olen aivan väärässä, ja suuret, valkeat varastot ovatkin jonkinlaisia yrttikasvattamoita, ulkoseinät eivät kerro. Joka tapauksessa selvää on, että tämmöistä suurta liikettä varten näille seuduin on muualta muutettu, Vantaa on tarvinnut porukkaa töihin ja porukat ovat tarvinneet töitä ja sillä tavoin on rakentunut asuminen näille pelloille, siksi täällä ihmisiä on.

Äskeinen seutu oli päätöksillä rakennettu, tähän jokivarteen on suotuisa ilmanala tuonut väen, sen tuntee.

Lahdenväylän jälkeen katu on taas jakoviiva: vasemmalla 70-luvun rivitaloja, kauhtuneita jo, ja oikealla samanmoisia mutta parikymmentä vuotta nuorempia, heleämpiä, kalliimpia. Muutamalla askeleella asiat muuttuvat ja maisema vaihtuu lempeämmäksi. Äskeinen seutu oli päätöksillä rakennettu, tähän jokivarteen on suotuisa ilmanala tuonut väen, sen tuntee. Lähdemme seuraamaan Keravanjokea: pienet, sievät puusillat, tämä on ihan muuta kuin äskeiset suurkaupalle sommitellut maat. Koko settingissä on suopean asumisen tuntua, rivitalojen pihat antavat suoraan joenrantaan, lucky you.

Kuten kaikissa hyvissä suvannoissa, tässäkin joenmutkassa on varmaan ollut asutusta sadat vuodet. Jos pääkaupunkiseudulla asuu 1,5 miljoonaa ihmistä, se tarkoittaa noin 150 kymmenentuhannen ihmisen rypästä. Niin se varmaan on, ei ole mitään yhtä suurta, vaan paljon pieniä, tässä niistä yksi. Vaihdan pittoreskia kävelysiltaa pitkin joen puolta: Tällekin puolelle on asumista tulossa. Vedet ja viemärit on vedetty jo maan alle odottamaan, käännetyksi pelloksi naamioitunutta rakennusmaata täplittävät viemärikannet. Jolkottelemme pientä polkua harvennetun koivikon halki ja tuota pikaa olemmekin keskusrikospoliisin upouuden toimitalon kyljessä. Mitä helvettiä se juuri täällä tekee.

Etukäteen ajattelin, että Tikkurilan Forenom on varmasti majapaikoistamme masentavin, homeinen betonipääty minulle ja muille vierastyöläisille, mutta mitä vielä! Sehän on taivas! Tikkurilan aseman kylkeen kohonnut hujoppi, ylhäällä kerroksissa upouudet pikkuhuoneet omine keittiöineen, alhaalla kivijalassa anteliaasti aukioleva K-market. Jalkojaan kastelematta pääsee asemalle, ja mikä asema se onkaan! Tässä on meininkiä! Helsingin päärautatieasema on umpiperä, Pasila keskentekoinen, mutta Tikkurila! Siellä vallitsee rautatien tunnelma, on menemistä ja tulemista moniin suuntiin, matkailijat vaihtavat lentoasemalle, toiset pakkautuvat Savon-junaan, juuri semmoista suuren maailman meininkiä kuin rautatieasemilla tapaa olla. Miksen ole tiennyt tästä mitään? Miksen ole tiennyt, että Severi Suhosen henki elää nykyään täällä! On iltamenoihinsa mielivää nuorisoa, on paikoilleen unohtunutta pappaa, tuolta mieheltä amputoitu molemmat jalat, tuo nainen tuolla liikkeellä kylpytakissa, aasialaisella turistilla laukussa kiinni pehmolelu. Tikkurila, pääkaupunkiseudun New York! Ostan suurenmoisen valmissalaatin ja koiralle erkoisherkkuna kissanruokaa (niissä on enemmän lihaa) ja tunnen ylipursuavaa runsautta: Elämä on ruhtinaallista! Ruhtinaallinen Forenom! Ruhtinaallinen valmissalaatti! Ruhtinaallinen suihku, pyyhe ja peti! Voi olla, että tämä on juuri sitä endorfiinipitoista tunnelmaa, josta alvariinsa liikkuvat puhuvat.

Kolmas päivä: Tikkurilan rautatieasema – Hämeenkylän kartano

Tikkurilasta on helppo jatkaa, koska joki osoittaa eteenpäin. Pyyhällämme nopsasti ohi Heurekan ja jatkamme jokivarren kävelyteitä. Näin pyhäaamuna vastaan reippailee pariskunta poikineen, yhdessä lenkkeily on entinen aamulypsy. Joen töyrään vanhoista rakennuksista näkee, että siinä on muutakin tehty kuin onkea liotettu. Jotakin myllyä tässä on varmasti ollut, makasiinirakennuksia, tätä vettä pitkinhän on tultu kaukaakin kauppaa tekemään.

Aivan joenmutkassa on omakotitalorypäs, vanhempaa perua, niistä äärimmäisin jokipuutarhoineen upein, ehkä vanhin. Aidan vieressä kaunis vanha nainen polttaa aamutakissaan tupakkaa, ja rupean juttusille. He ostivat tämän miehensä kanssa 80-luvulla, hän kertoo, ja sävystä kuulee, että valinta tuntuu vuosi vuodelta upeammalta. Koira saa ojasta suuhunsa päästäisen, ihastelemme sitä. Alkaa ripotella vettä, mutta se ei haittaa meitä eikä pyhäaamun pariskuntia, joista monilla on mukanaan suuria koiria, niistä on tullut muotia. Taas saavumme jollekin seuraavalle asuinalueelle, en ymmärrä mistä sen tietää, mutta vaikutelma on selvä. Jokin muuttuu ehkä maisemassa, tai taloissa, tai molemmissa, selvää kuitenkin on, että tällä kohdalla on eri nimi kuin äskeisellä kohdalla. Jokivarsi jatkuu, mutta tämä ei ole kauppapaikkaa enää, on siirrytty taas peltorakentamisen puolelle, tuonne laitettu keltaisia rivitaloja. Päätöksellä syntyneen asumisen ja veden välissä vanhoja omenapuita, jotka paljastavat, että tässä on ollut pihapiiri ennen, puutarha. Täällä on heti vauraampi klangi. Täällä ei sahata kaupan, kodin ja baarin väliä, vaan vietetään vapaa-aikaa. Heitetään koiralle palloa avaralla nurmikentällä.

Lähden kohti Pyhän Laurin kirkkoa Tuusulanväylän ja Kehä kolmosen nurkassa. Kirkon torni häämöttää maisemassa pellon takana, minkäpäs muun, ja kuljemme läpi tästä, missä on ennen kasvatettu kirkon toimissa häärineiden vilja. Keskiaikainen kivikirkko on soma, ei ihme että se on häissä suosittu. Olemme hieman kastuneet ja mielissämme molemmat, kun kirkon pihan kahvitupaan saa ottaa koiran. Ostan itselleni piiraan ja koiralle pullan. Tämmöiseksi tämä on jo parissa päivässä mennyt: jaamme kävelyn, veden ja nyt jo ruoan. Vanha narttu kiertyy pöydän alle kuivumaan ja minä jututan puheliasta väkeä. Entinen emäntä ei jaksanut enää ravata tikkaita yläkertaan, nyt on uudet yrittäjät ohjaksissa, mahtavaa iloista porukkaa.

Tien toisella puolella on täysin yllättäen kokonainen kylä. Pikkuinen ja ehyt rykelmä puutaloja, katusia ja kujasia. Mikäs ruotsalaispastoraali tämä on, miniatyyrinen ja viehättävä? Kuka täällä saa asua? Tämähän tuntuu aivan laittomalta – Tuusulanväylän ja kehätien kainalokuoppaan jätetty pikkuinen soma yhdyskunta – miten se on saanut tässä aina olla, miten sille on käynyt niin hyvä tuuri, ettei sitä ole revitty? Ehkä nämä ovat jotakin pappeja. Etuoikeutettuja pastoreita, niin sen täytyy olla.

Bussissa vaaleat, laitetut tytöt näyttävät espoolaisilta. Jos työläis-Vantaan raja kulkee Keravanjokea pitkin, alkaako elämäntavallinen Espoo Tuusulanväylästä länteen?

Meitä molempia väsyttää. Bussikatoksessa mainostetaan ruotsinkielistä kesäteatteria: Rampfeber i Vanda presenterar ”Eftermiddag”. Vantaalla on siis ruotsinkielisiä. Bussissa vaaleat, laitetut tytöt näyttävät espoolaisilta. Jos työläis-Vantaan raja kulkee Keravanjokea pitkin, alkaako elämäntavallinen Espoo Tuusulanväylästä länteen?

On sunnuntai-ilta ja selvää on, että Hämeenkylän kartanossa on turha toivoa henkilökuntaa. Juttelen jossakin muualla päivystävän vartijan kanssa ovensuupuhelimella ja joitakin numerokoodeja myöhemmin saan aution eteisen lukitusta kaapista avaimeni. Vielä on löydettävä pihapiiristä oikea rakennus. Jestas tämä on vanhaa. Kartanon mennyt elämä hahmottuu sen rakennusten rykelmästä. Päärakennus on asiallisen upea, tuo tuolla on selvä navetta, olisiko tuolla peräti meijeri, ja mitä tilalla onkaan tapahtunut, tuo on konttorirakennus, tuolla ilmiselvä pehtoorintalo. Kokonaisuus on upea, upea ja autio, ja semmoinenhan Suomi on: muistottunutta, hyvin hoidettua historiaa vetypommin jäljiltä. Ei ristinsielua, sanoinko jo.

Huonekansiosta opin arvattavan: Täällä on asuttu jo 1500-luvulla. Kivenheiton päässä kulkee edelleen Kehä III, se näkyy tähän, ja täällä sen kyljessä itsensä tsaarin toteutumatta jäänyttä vierailua varten suunniteltu puucee, Engelin kynästä.

Neljäs päivä: Hämeenkylän kartano – Kaisankoti

Päärakennuksen hulppean aamiaissalin mittakaavasta näkyy, että täällä tavataan kestitä monikymmenpäisiä koulutusporukoilla, tänne ei tulla omalla vaan järjestöjen ja firmojen laajemmalla rahalla. Nyt meitä on salissa kaksi. Kyllä, koira on tervetullut. Kiitos. Avulias respalikka näyttävissä irtoripsissään on hieman huteran oloinen ja kertoo viipyneensä MM-lätkäjuhlinnoissa Mantalla aamukuuteen. ”Porukka huusi, että meidän voitto, mutta eihän se meidän voitto ole, ne on tehnyt vuosia duunia homeisissa verkkareissaan kun mä olen vain lakannut kynsiäni, niin että kyllä se on niiden voitto.” Kuulen sivusta tytön puhelun ja tunnen lämmintä ylpeyttä tavasta, jolla hän antaa kunnian niille, joille se kuuluu. Niin sitä pitää, meidän rehdit nuoret naiset. Kohti Espoota.

Peltomaisemaa tilkuttava pientaloalue on arkiaamuna tietenkin tyhjä. Kaksikerroksisia brittihenkisiä paritaloja, jokunen bungalow-tyyppinen asumus, sveitsiläistyylisiä jyrkkiä aumakattoja – kuka tätä on käynyt piirtämässä? Kuuloetäisyydellä kulkee kehätien valtasuoni, sinne sitä porukkaa kuuluu riittävän, ehkä ne ovat kaikki täältä. Onhan arkiaamu, tekee mieli selittää, mutta mitä helvettiä tämmöiset paikat ovat? Minkä takia järjestämme itsellemme paikkoja, joissa ei eletä? Tämä on teollisen ajan perintöä, tämä idea, että koti on lepoa ja uusiutumista varten ennen seuraavan vuoropillin huutoa. Ja tässä nämä sitten ovat, nämä talot, tyhjillään suurimman osan vuorokaudesta. Taas näkyy ruotsia, kyltissä ja ilmoituksissa, ja taas tuntuu että minua on huijattu, ei kukaan ole kertonut että läntisin Vantaa on ruotsinkielinen taajama.

Ja sitten päästään taas täyteen maaseutuun. Lähdemme halkomaan silleen jätetyn metsäpläntin ja pellon rajapolkua kohti länttä. Koira on epäileväinen, sitä vetävät yhtäältä metsän syvät tuoksut ja toisaalta pellonreunassa vilkkuvat hiiret tai muut, tässä on nyt kahtalaista yllykettä ja ristiriitaiset tunteet. Kun polku loppuu jonkinlaiseen pientaloalueeseen, ensimmäisen talon pihapiiristä pilkottaa joku saatanan panssarivaunu.

Metsänvihreä miehistönkuljetusvaunu, ovessa puolustusvoimien logo. Mikä näitä reuna-asujia vaivaa? Yksi ostaa tykkejä pihatielleen Sipoohkossa, toinen varastoi maastoisaa ajoneuvoa Vantaan-pihaansa. Mikä niitä vituttaa? Sekö, että viereen on alkanut nousta irtorahalla pykättyjä loistopytinkejä, joiden kaikkien pihoilla on paremmat autot? Että siihen hätään on pitänyt huutaa armeijan huutokaupasta pikkuisen järeämpi menopeli omaan pihaan noin niin kuin muistuttamaan. Mistä? Siitäkö, että minä olin täällä ensin?

Kun viimein otan juhlallisen askeleen Vantaalta Espooseen, ensimmäisestä mutkasta syöksähtää musta Ferrari.

Taas uusi pelto. Miksei tämä maaseutu ikinä lopu? Sitä oli Sipoossa, sitä oli Vantaalla ja Espooseen päin kun mennään, se vain jatkuu. Kehä III on huijaus, ei se mitään rajaa. Ei sen sisällä ole kaupunkia, vaan pitkä tilkkutäkki hatusta vedettyjä ratkaisuja kunkin äkkiä ohimenneen vuosikymmenen tarpeisiin.

Kun viimein otan juhlallisen askeleen Vantaalta Espooseen, ensimmäisestä mutkasta syöksähtää musta Ferrari. Ei tämmöistä metaforatuuria voi ollakaan.

Pitkäjärvenranta on jo tuttua aikakausien tilkkutäkkiä: On espoolaismetsän siimekseen, rauhaisan järvenrannan piiloon aikanaan rakennetut kesämökit, ja sitten nämä toiset, tien toisella puolella kirkuvalla rahalla kehätien lähelle pystyyn pantu uuspytinki, jonka terassilta maisemaan ei oteta lupaa vaan omistusoikeus. Niiden jälkeen tavalliset kerrostalot, joiden riutunut kuori antaa kyllä tuta, että keskustasta katsoen tämä on perukkaa. Paituliäidit raahaavat jälkikasvuaan väsyneesti rattaankyljessä, yhden lähikaupan varassa ollaan, huutaa kaiken ylöspano. Ja minä odottelen taas julkista liikennettä, meillä menee hyvin, retkieväs jaetaan jo kuin vanhat tekijät bussipysäkillä, jonka lipan alla mainostetaan ­kierrätystapahtumaa ja taikuria.

Linja-auto vie edelleen etäämmäs, nyt ollaan jo ihan toisessa kulttuuripiirissä, jossa pellot eivät enää ole tonttimaata vaan sitä itseään. Vaihdan jossakin bussia ja katselen miten tavalliset, vanhanaikaiset lapset astuvat linja-autoon kumisaappaissaan, pitkillä koulumatkoilla täyteen tussatut kangasreput lattiaa viistäen. Hevosia, maansiirtokoneita, olen matkalla Bodomjärven pohjoispäähän, mutta matka tyssähtää kesken kaiken golfkenttään. Kyllä, jotakin on meneillään ja on odotettava, tarkalleen en tiedä mitä, mutta kornilta näyttää lippispäisten herrojen keskittyminen kolopalloon aivan kuin maisemaa ei olisikaan. Täälläkin tie on sepelillä, maahan pannaan sähköä tai kuitukaapelia, jotakin kuitenkin, kohennusta. Osaan jäädä oikealla pysäkillä ja siinä se on, Kaisankoti, presidentinrouvan uupuneille leskille rakennuttama lepopaikka.

Löydän talorykelmästä respan ja huomaan pian, että väsyneet vaimot ovat vaihtuneet yleisemmin elämänköykkimien kansanosien kohennukseen. Kaisankodissa järjestetään kaikenmoista hoitoa ja kuntoutusta, useimmiten näemmä Kelan tuella. Tavallista väkeä, semmoista paistinrasvan käryssä uupunutta, yksitoikkoisten työtehtävien vaivuttamaa. Ja mikäs tässä, se sopii hyvin. Huone on askeettinen ja hyvä, koira uuvahtaa hyttysverkon läpi huokuvaan tuoreiden neulasten tuoksuun, eikä lakanoissa ole valittamista. Illalla yritän lähteä vielä kävelylle, mutta en uskalla: Bodomjärvi on kuitenkin Bodomjärvi, enkä tunne täältä ketään.

Viides päivä: Kaisankoti – Matinkylän metroasema

Aamiaisella ahavoitunut herrasmies tahtoo välttämättä syöttää koiralle nakin, ja sitten lähdemmekin tarpomaan järven toista laitaa sepeliä pitkin etelään. Maisemat ovat upeat, ei ihme että tännekin nousee hulppeaa huvilaa, ehdin ajatella, kun ohitseni jo syöksyy ensimmäinen pyöräilevä spandexmies, ja kohta monia. Järven ympäri rakennetaan uusia kevyen liikenteen väyliä, ja vauhtilaseissaan polkevien miesten tuulessa ymmärtää kyllä, kuka niin on käskenyt tekemään. Erämaajärveä ottavat haltuunsa golffarit ja triathlonistit.

Maisemassa ei ole kerroksia, on vain järvi ja sitten tämä metsä ja talot, mutta ei elinkeinoa, joka olisi jättänyt jälkensä maastoon. Iloksemme maisemaan ilmaantuu kymmenpäinen alakoululaisten lauma. On kouluvuoden viimeinen viikko, luokkaretkien aika, ja tämä iloinen seurue on matkalla jonkinmoiselle retkeilyalueelle, joka ei tähän tielle näy. Me otamme seuraavan linja-auton, joka ohi tulee, selvää on että se menee oikeaan suuntaan, ei täältä pääse putoamaan kuin Espooseen.

Mitä nyt taas, sievä puutupa eritasoliittymässä?

Pian bussiin tulee kokonainen koululuokka. Lapset juttelevat koiralle, kertovat omistaan, ja minä melkein missaan Oittaan, jossa tahdon jäädä pois, koska maisemaan on tullut kerrostaloja ja se on heti kiinnostavaa. Ehdin jo alkaa viihtyä metsään rakennetussa ­lähiössä, jonka kadun kupeisiin on jätetty kelopuita, kun äkkiarvaamatta olenkin taas kehällä. Sen toisella puolella näkyy Jysk-Askon halli, lähden pyrkimään sitä kohti, mutta kulkusuonen löytäminen kehän solmusta on vaivalloista, ja yhtäkkiä naaman edessä onkin Bembölen kaffestuga. Mitä nyt taas, sievä puutupa eritasoliittymässä? Ponnistelemme kehäsolmun toiselle puolelle, mutta risteys ei vaan ota loppuakseen, tämä on Fallåkerin portti sanoo kyltti ja taas on pihassa muina miehinä traktori, vaikka ollaan käytännössä eritasoliittymän alla, ja siellä vastaan tulee aasialainen nainen suurta matkalaukkua perässään vetäen, miksipä ei, ja sitten taas joku burgertönö, turha katsoakaan kuka siellä on puikoissa.

Kun viimein pääsemme ponnistelluksi kehän eteläpuolelle, törmäämme Espoon Ikeaan ja olemme aivan uuvuksissa. Turvaudumme jälleen hetkeksi bussiin, viiletämme ohi Espoon seurakuntakeskuksen, virastotalon, K-marketin, ja sitten taas tulee maaseutua, ihan oikeaa maaseutua jossa on latoja, kas kun ei heinäseipäitä, ja sitten taas alue kerrostaloja niin kuin tässä vuorottelussa olisi jotakin tyystin luontevaa, vaikka ei ole.

Jäämme pois Olarissa siltä varalta, että Olari sentään puhuisi meille jotakin, mutta sen kadut ovat autiot, talot umpimielisiä ja selkä vasten kulkijoita, vastaantulevat koirat ärhäköitä, Espoo on mykkä.

Lopulta pääsemme kuin pääsemmekin taas väylän yli ja kas, tuolla on iso M oranssilla pohjalla.

Kuljemme hitaasti hissillä alas metrokäytävään ja solahdamme vaunuun muun joukon mukana. Naps, naps, metro noukkii paikkoja kuin pikkukarkkeja, sillä on omat, nopeat väkipisteensä: huolekkaat aaltoyliopistolaiset, Ruoholahden toimihenkilöt, Kampin solmussa vaihtuu koko kulkijasto. Sörnäisissä koillisten lähiöiden kotimatkaajat aaltoavat ulos, sisään toikkaroi Piritorin porukkaa. Rauhoittukaa, muu-Suomi: mitään yhtä suurta metropolia ei ole. On vain peltoa, teitä, eri sorttista rahaa maisemassa, mutta ennen muuta nukkumista, syömistä ja kulkemista.

Julkaistu: 5.9.2019