”Vaistosit heti, jos minulla oli jokin ongelma” – Pelastettu Masa-kissa oli Raijan aarre, joka teki surun hetkellä vastapalveluksen

Rakas rescuekissani Masa 2007–2023. Muistelen sinua usein kirjoittamalla sinulle kirjeitä. En ole unohtanut niitä viittätoista vuotta, jotka yhdessä saimme elää.

Tulit pelastetuksi populaatiosta, onnistuit tulla loukutetuksi, minun onnekseni. Saavuit veljesi Vilin kanssa luokseni korvat tatuoituina, leikattuna, arkana ja pelokkaana. Olit teistä kahdesta lempeämpi ja valitsit minut meistä läheisimmäksi omaksi ihmiseksi. Minusta tuli sinulle äiti.

Asuimme talvet kaupungissa ja olin ostanut sinulle ja Vilille yhteiset lemmikkivaunut, hassut ja hauskat, joita kävelijät kauniin kaupunkimme upeassa jokirannassa ihmettelivät. Sinä kuljit usein pitkiä matkoja valjaissa rattaiden vieressä.

Sinulla oli hellyyttä osoittavia leluja kotona. Paras ja näkyvin oli vauvanukke, joka löytyi puistosta ilman vaatteita. Se piti olla aina mökilläkin mukana. Kaksi rescueta yhdessä.

Muistatko Masa, miten ensimmäisen kerran sait ulkoilla vapaana luonnossa? Kun luonto tuli sinulle tutummaksi, hoidit käärmeet, myyrät, hiiret pois talon ympäriltä. Lähdit muutaman kerran ajamaan supia pihasta pois ja minä sydän syrjällään pelosta, että sinä häviät lopulta sen kisan. Tulit hetken kuluttua takaisin ja tulkitsin katseesi varmasti oikein; no niin ja se siitä.

Meni talvi, meni kesä, meni uusi talvi ja uusi kesä. Me kaikki olimme siirtyneet eläkeikään, sinä, Vili, äiti ja isi.

Masa-ystäväni siellä sateenkaaren tuolla puolen. Kului taas vuosi ja toinenkin. Iän karttuessa molempien askel alkoi hidastua. Jokikävelyt lyhenivät, sienireissut myös. Suru teki tuloaan. Meidän yhteinen rakkaamme, minulle jo yli neljänkymmenen vuoden elämänkumppani, sairastui vakavasti. Tuli koronavuosi. Maailma pysähtyi, kuten myös meidän elämämme. Minusta tuli omaishoitaja. Sinä vaistosit tilanteen. Siinä kohdin meidän osamme vaihtuivat.

Sinusta tuli minun tukeni ja turvani ja ainoa paikalla oleva keskustelukumppani. Oli korona, koti haisi sairaalalle. Kuljit perässäni ja annoit minulle voimaa jaksaa. Otit osan hoitotyöstä itsellesi seuraamalla minua kaikkialle. Tuli aika, jolloin koti tyhjeni sairaalatarvikkeista. Edessä oli saattohoito. Siellä me yhdessä kävimme. Olit ensimmäinen kissa vieraana osastolla. Hoitajat tulivat oikein ihmettelemään ja kuvaamaan sinua.

Siellä meni yhdessä sekä joulupäivä että vuodenvaihteen ilta.

Sinä rakas tassuterapeuttini. Itse et oikein tainnut edes ymmärtää, mitä on olla eläin. Sinä Masakolli, sydänkissani otit minut omaksesi. Sinä hiivit hiljaa luokseni ja aloit vuosien varrella luottaa minuun. Sinä vaistosit heti, jos minulla oli jokin ongelma. Kun minulla oli polvi kipeä, sinä tulit illalla juuri kipeän polven viereen nukkumaan. Laitoit tassusi polven päälle. Kun vaihdoin asentoa, sinäkin vaihdoit. Painoit poskesi varovaisesti polveen.

Parasta, mitä olen koskaan kokenut sinulta, oli se, kun mieleni murtui ja minun silmistäni valui suuria vesipisarankokoisia kyyneleitä tyynylle. Katsoit minua suurilla silmilläsi. Kosketit päälakeani, kuten minä sinun alkaessani silittää sinua. Sinä vedit tassua hiuksissani kuten minä tein silittäessäni sinun silkkistä turkkiasi. Kyyneleet hävisivät.

Tällä tavalla sinä kiitit minua antamastani rakkaudesta. Sinä sait minut hymyilemään. Sinun tassusi kosketus oli kuin auringonsäde, joka paransi minut pahan tuomalta kylmyydeltä. Silloin korona-aikana olit varsinkin ollut oikea aarre ystävänä.

Kiitos elämästäsi, joka päättyi kuudentoista vuoden iässä.

Rakas tassuterapeuttini, teit elämässä suuren työn olemalla minun kissani.

Kiitos,

Äiti