Image

Pekka Tarkka, melko viljeltynyt elitisti

2


Pekka Tarkka, melko viljeltynyt elitisti

Entinen Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies Pekka Tarkka sanoo, että Suomessa ei ole koskaan ollut kulttuuridebattia.
Teksti Juhani Karila
Kuvat Jussi Särkilahti

Pekka Tarkka, kirjallisuuskriitikko ja entinen Helsingin Sanomien kulttuuriosaston esimies, on sitä mieltä, että kulttuuridebatti ei ole kuollut, koska sitä ei ole Suomessa koskaan ollutkaan. Hän on kirjoittanut syyskuussa ilmestyvän muistelmateoksen Onnen Pekka (Otava), jossa käy läpi vuosiaan taidekritiikin etuvartiossa. Aikoinaan Tarkka vaikuttui Dagens Nyheterin palstoilla käytävästä sivistyneestä kiistelystä ja yritti käynnistää kirjallisesti korkeatasoista yhteiskunnallista keskustelua myös Suomessa. Täältä kuitenkin puuttuivat perinteet eikä ”kirjoittavia voimiakaan” löytynyt. Nykyään Tarkka paheksuu Euroviisujen uutisointia ja pelkää ”viljeltyneen” maun loppumista tästä maailmasta. #MeToo-liikkeestä hänelle tulee mieleen junanvaunujen ohjetaulu 1950-luvulta.

Tällä hetkellä kulttuurielämässä tuntuu olevan kaksi puheenaihetta yli muiden: #MeToo ja kulttuurinen omiminen. Aiheet näyttävät jakavan sukupolvia. Oletko seurannut keskustelua?

Eihän #MeToo:ta voi välttää. Johdattelevasta kysymyksestäsi huolimatta sanoisin, että ristiriitaa ei ole. Minusta naiset ovat olleet iästä riippumatta sitä mieltä, että olisipa meidänkin aikanamme jo puhuttu näistä asioista.

Vaikkapa Brigitte Bardot pitää #MeToo:ta joutavana ajojahtina.

Sukupolvien ristiriitaa elettiin 1960-luvulla, jolloin sodan kokeneet vanhemmat ja nuoret radikaalit olivat vastakkain. Siitä ei ole enää jälkeäkään. Luin vasta sanomalehdestä haastattelututkimuksesta, jonka mukaan nuorison esikuva numero yksi on oma äiti. Se olisi ollut täysin mahdoton ajatus 1960-luvulla. #MeToo, josta puhut, on naisten ja miesten välinen ristiriita. Sivistysliike, joka opettaa miehille hyviä käytöstapoja. 1940- ja 1950-luvuilla junanvaunuissa oli pieni virallinen ohjetaulu, jossa luki ”hyvät tavat edellyttävät”. Yksi ohjeista oli ”älä sylje lattialle”. Tämä on vähän sama juttu.

Onko valtakulttuurilla jonkinlainen vastuu siinä, miten se hyödyntää heikommassa asemassa olevaa kulttuuria?

On totta, että valtakulttuurissa on aina omittu alistetun kulttuurin tuotteita. Debussy ja Ravel ottivat vaikutteita indonesialaisesta gamelan-musiikista. Mutta jos ajatellaan mustien ja valkoisten suhdetta Amerikassa, niin kyllähän heikommassa asemassa olevien mustien musiikki valloitti Amerikan totaalisesti.

Mutta kuka siitä hyötyi? Elvis kopioi kaiken mustilta. Hän nousi massojen ikoniksi...

...huonon maun edustajaksi. Ei se ole mikään mittari, kuka tekee eniten rahaa.

Paljonko seuraat kulttuuridebattia?

Missä sitä nykyään käydään? Debatti on aika harvinaista.

No, vaikka internetissä.

Sitä minä seuraan kyllä aika vähän. Jos joku aihe erityisesti kiinnostaa, niin katson sen. Mitä sinä olet sieltä seurannut?

Vaikka tätä #MeToo-hommaa.

Ennen vanhaan kulttuuridebatilla tarkoitettiin korkeatasoista keskustelua. Voit katsoa minun kirjastani Olof Lagercrantzin [Dagens Nyheterin kulttuuriosaston pitkäaikainen pomo] kulttuuridebatin määritelmän. [”Kulttuuridebatin tärkein tehtävä on koetella niitä arvoja ja normeja, jotka hallitsevat nykyhetkeä ja määräävät sen ajatukset ja toiminnot. On selvää, että koettelun täytyy tapahtua vapaasti ja että mitään arvoja ei pidä tarkastella a priori pyhinä, kritiikin ja erittelyn ulottumattomissa.”] Se keskustelu, mitä käytiin Dagens Nyheterissä ja muissa ruotsalaisissa sanomalehdissä, oli ihanteeni. Yritin viritellä Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa jotain vastaavaa maanpuolustusasenteista ja kehitysavusta. Yritin aktivoida eri kirjoittajia, mutta ei se oikein sujunut. Suomessa ei ole perinteitä siihen. Kirjoittavia voimia on aika vähän. Ruotsissa debattiin osallistui johtavien kirjailijoiden ohella luonnontieteilijöitä, humanistisia tiedemiehiä, ekonomeja. Semmoinen puuttuu Suomesta. Parnassossakin on pelkkää kirjallisen alan pikkuasioista riitelyä.

Sofi Oksanenhan on kunnostautunut tällä rintamalla.

Sofi Oksanen ja Merete Mazzarella ovat positiivisia poikkeuksia. Lisäksi minua sykähdytti keskustelu, jota käytiin Kanavassa Markku Kuisman kirjasta Valtion yhtiöt, nousu ja tuho. Siinä ottivat yhteen historiantutkija ja yksityispääoman puhemiehet. Ja täytyy sanoa, että Imagessa oli minusta aivan erinomainen debatinalustus, Jyrki Lehtolan juttu eliitin kuolemasta. Minä en ole Lehtolaa hirveästi arvostanut, mikä ei johdu vain siitä, että hän on haukkunut minua, vaan olen pitänyt häntä semmoisena suupalttina, joka irvailee kaikesta ihan turhastakin. Mutta tässä oli kärjekästä satiiria, joka oli minusta paikallaan. Hän antoi historiallisen taustan sille, miten eliitti on luonut suomalaisen yhteiskunnan, ja teki teräviä ja ilkeitä havaintoja siitä, miten tasapäisyyden vaatimus on sittemmin vienyt mahdollisuuden ymmärtää, että jotkut asiat ovat merkityksellisempiä kuin toiset.

Toimit Helsingin Sanomissa pitkään paitsi kirjallisen osaston myös koko kulttuuritoimituksen esimiehenä. Kirjasi perusteella pohdit paljon rajanvetoa korkean ja matalan kulttuurin välillä.

Lehtien täytyy ottaa taloudellisia tekijöitä huomioon enemmän kuin aikaisemmin, mikä tarkoittaa sitä, että joudutaan kosiskelemaan suuria yleisöjä. Oikein hyvä esimerkki tästä ovat euroviisukilpailut, joista kirjoitetaan järjettömän suuria juttuja. Omana aikanani Euroviisujen tuloksista oli ehkä yhden palstan juttu ulkomaanosastossa.

Katsoitko silti viisuja tänä vuonna?

Katsoin Suomen edustajan [Saara Aalto]. Kolea, täysin yhdentekevä kappale.

Oletko huolissasi kulttuurijournalismista?

Kun olin Hesarissa, elokuvia käsiteltiin ajankohtaisosastolla. Meillä oli laaja, valistunut mielipide, että elokuvat olisi ehdottomasti saatava kulttuuriosastoon. Nyt tämä idea on toteutunut. Mikä on tulos? Tiettyinä päivinä sivut ovat täynnä amerikkalaisten tusinatuotteiden esittelyä.

Kirjassasi kerrot, miten musiikkikriitikko Erik Tawaststjerna tuli luoksesi ja valitteli sivistyksen loppuneen tästä maailmasta. Onko todella niin?

Tawaststjerna myönsi, että sivistystä on vielä New Yorkin juutalaisyhteisöissä. Se on sellainen sivistyksen tasku. Kieltämättä, kun olin nuori kriitikko, minusta tuntui, että olen paljon surkeampi kirjallisuudentuntija kuin minua edeltäneet Lauri Viljanen tai Rafael Koskimies. Toisaalta olen varma, että he ajattelivat samoin Yrjö Hirnistä ja Anna-Maria Tallgrenista. Siinä on jotain perää. Kirjoita nyt vain siihen, että viljeltynyt maku on sukupolvi sukupolvelta vähentynyt.

Mutta etkö sinä nyt ole saavuttanut saman tietotason vaikka Viljasen kanssa?

Totta kai kamaa kertyy päähän koko ajan, mutta tarkoitan sitä, että tietoisuus kulttuuriperimästä vähenee koko ajan. Pentti Saarikoski lähti koulupoikana siitä, että hänen täytyy osata Homeros. Kuka koululainen ajattelee samalla tavalla?

Julkaistu: 30.6.2018