Pekka Koskela (vol.2) – kun maailmanennätystä seuraavana päivänä miltei kaikki romahti
Äärimmäistä huippu-urheilua ei voita mikään muu kuin vielä äärimmäisempi huippu-urheilu.
Nyt ollaan paitsi huippu-urheilun ytimessä myös sen filosofiassa ja estetiikassa kiinni, kun Petteri Sihvonen puhuttaa entistä pikaluistelija Pekka Koskelaa toistamiseen.
– Meillä meinaa Koskelan kanssa tulla tämän kakkosjakson aluksi pieni tukkanuotta ja mistäpä muustakaan kuin lempiaiheestani varhainen erikoistuminen versus myöhäinen erikoistuminen urheilussa. Se tosin tapahtuu luontevasti siinä kohtaa, kun johdattelen hänet puhumaan siitä, miten hänen lasten- ja nuortenvaiheensa meni päälajivalintoineen, Sihvonen kuvaa.
Sihvosen mukaan Koskelan kyky kuvata huippu-urheilua yleensä ja erikseen omalta osaltaan tekee todella vaikutuksen.
– En halua liikoja paljastaa, mutta jakson loppupuolella kuullaan Koskelan pitkä monologi hänen uransa dramaattisesta käännekohdasta. Minä vain kuuntelen ja kuuntelen suu auki leuka rinnalleni pudonneena. Koskela oli minulta nappivalinta tähän "sarja sarjan sisällä" -kaavailuuni, johon marssitan sisään vain entisiä tai nykyisiä absoluuttisia huippu-urheilijoita. Tähän Koskela (vol.2) -jaksoon muodostuu huikeita uusia, jopa esteettisiä ja filosofisia kerroksia vieraan puolelta suhteessa huippu-urheiluun, Sihvonen todistaa.
Koskela puhuu jäästä aivan kuin taiteilija kankaastaan. Hän ei kuvaile vain liikettä, vaan sen hiljaisuutta.
– Siinä on jotain mystisen hienoa, kun liu’ut äänettömästi ja kovaa. Ei ääntä, vain liike, Koskela sanoo.
Se on hänen huippu-urheilun estetiikkansa – pohjalainen minimalismi, jossa teko puhuu puolestaan ja hiljaisuus on osa meteliä.
”Tuossa kiteytyy suomalaisen huippu-urheilun syvin totuus: kukaan ei kanna sinua, ellei oma jalka kanna.”
Kasvuympäristö Seinäjoen tekojääradalla oli armoton mutta oikeudenmukainen. Siellä ei kysytty, miltä tuntuu, vaan mitä teet. Valmentaja Aimo Klemetsö opetti, että urheilijan täytyy ymmärtää miksi – eikä vai miten.
– Valmentaja on vain peili. Urheilija päättää, mitä sieltä katsoo, on Koskelan kanta.
Tuossa kiteytyy suomalaisen huippu-urheilun syvin totuus: kukaan ei kanna sinua, ellei oma jalka kanna.
”Terät eivät kestäneet hänen voimaansa. Hän oli liian vahva niille.”
Kun Koskela rikkoi maailmanennätyksen Salt Lake Cityssä, hän tiesi olevansa täydellisessä virityksessä. Seuraavana päivänä jää petti, keho petti ja maailma petti. Lähentäjä repesi, ura repesi – eikä hän tiennyt miksi. Vasta vuosia myöhemmin paljastui, että ongelma ei ollut kehossa vaan välineessä. Terät eivät kestäneet hänen voimaansa. Hän oli liian vahva niille.
Tästä syntyi uusi vaihe – urheilijan ja insinöörin yhdistelmä, joka alkoi purkaa lajin rajoja metallin ja millimetrin tasolla. Kun muut odottivat sponsoreita ja salaisuuksia, Koskela istui keittiönpöydän ääressä laskemassa seoksia ja vääntökulmia. Viisi vuotta myöhemmin juuri hänen ideansa pohjalta valmistettu rakenne nousi markkinoille ja vei uusia nimiä ennätyksiin.
Hän ei katkeroitunut. Hän oppi.
– Pitkä ura ei kestä ilman uudistumista – ja vaikeinta on uudistua silloin, kun menee hyvin.
”Seuraavana päivänä jää petti, keho petti ja maailma petti. Lähentäjä repesi, ura repesi – eikä hän tiennyt miksi.”
Koskela on suomalaisen urheilun hiljainen paradoksi. Hän on elänyt sen myytin, jossa voima ja vaatimattomuus kulkevat käsi kädessä, mutta hän myös tunnistaa sen kulttuurisen virheen:
– Suomessa meiltä puuttuu winning after winning -mentaliteetti. Me nostamme urheilijan ylös – ja sitten tiputamme alas. Meidän pitäisi oppia kantamaan voittajaa myös seuraavassa vaiheessa.
Tämä ei ole katkeraa puhetta, vaan järjestelmätason havainto. Koskelan urheiluetiikka on isän opetuksen peruja: "Aina tulee uusi kisa." Se ei ole lohdutus, se on filosofia. Elämä ja huippu-urheilu eivät ole yksi startti, vaan sarja uusia lähtöjä.
”Koskela oli minulta nappivalinta tähän "sarja sarjan sisällä" -kaavailuuni, johon marssitan sisään vain entisiä tai nykyisiä absoluuttisia huippu-urheilijoita.”
Koskela tietää, että urheilijaidentiteetti ei sammu, vaikka numerolappu lähtee rinnasta. Hänestä tuli poliitikko – ei siksi, että kaipasi valtaa, vaan koska halusi jatkaa tekemisen eetosta.
– Ehkä siksi kokoomus. Siellä arvostetaan toimintakykyä. Pohjalainen tapa tehdä asiat kunnolla sopii siihen.
Mutta poliittinen rata on vasta alussa.
– Jos luistelussa olin sata prosenttia sisällä, nyt mennään ehkä kahdenkymmenen kohdalla. Katsotaan, mihin se vie.
Podcastin kooste on osin kirjoitettu tekoälyä hyödyntäen. Toimitus on editoinut ja tarkastanut sisällön.
