Lämminhenkisesti rikoksesta – pehmodekkarit tarjoavat älyllistä haastetta veriroiskeiden sijaan

Miltä kuulostaisi murha ilman verta, näkyvää väkivaltaa ja kirosanoja? Dekkaritarjonnassa on oma tyylilajinsa, jossa keskeisintä on rikoksen ratkaiseminen, ei murhan järkyttävät yksityiskohdat.

Kyse on cozy crimesta, suomennettuna kotoisasta rikoskirjallisuudesta. Suomeksi tyylilajin kirjoja kutsutaan myös pehmodekkareiksi. Tyylilajin juuret ovat 1920-luvun eurooppalaisessa rikoskirjallisuudessa. Pehmodekkareiden äitinä pidetään herttaisen Neiti Marplen luonutta kirjailijaa Agatha Christietä.

Rikosromaanien eli dekkareiden kultakaudella 1920–1940- luvuilla hänen kynästään syntyi myös toinen pehmodekkarin klassikkohahmo: etsivänero Hercule Poirot. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Poirotin ensiesiintymisestä, Stylesin tapaus -kirjan julkaisemisesta.

Tunnusmerkkinä inhimillistävä kerronta

Rikoskirjallisuudesta väitöskirjansa tehnyt Voitto Ruohonen kertoo, että pehmodekkarin tunnistaa parhaiten rikostarinaa pehmentävästä ja inhimillistävästä kerronnasta. Niiden lämminhenkisyys syntyy esimerkiksi huumorista ja henkilöhahmojen välisten ihmissuhdekuvioiden kuvaamisesta.

Usein pehmodekkareissa harrastetaan murhan ratkaisemisen sivussa jotain rauhoittavaa, kuten ruoanlaittoa.

– Laveat miljöökuvaukset ovat suosittu tapa pehmentää kerrontaa ja luoda viihtyisää tunnelmaa. Esimerkiksi 1900-luvun alun dekkareissa on tavallista kuvata maaseutuidylli, jonka elämänmenoa rikos järkytti. Järjestys palautuu, kun rikostapaus on ratkaistu, Ruohonen sanoo.

Suomalaisessa dekkaritarjonnassa on monia osuvia esimerkkejä pehmodekkareille tyypillisen kerronnan hyödyntämisestä. Kirjailija Eppu Nuotion kirjoissa rikoksia ratkova Ellen Lähde on puutarhaharrastaja. Kirjailija Markku Ropponen on pehmentänyt dekkariensa maailmaa kirjoittaessaan yksityisetsivä Kuhalan kumppaniksi Hippu-koiran.

Suosio maltillisessa kasvussa

Myydyimpien kirjojen listoilla pehmodekkareita on näkynyt vuodesta toiseen. Viime vuosina niiden suosio on ollut maltillisessa kasvussa. Vuonna 2019 kahdenkymmenen myydyimmän kotimaisen romaanin joukossa oli kolme pehmodekkaria, kun vuonna 2015 listalta löytyi yksi tyylilajiin luokiteltava teos. Käännöskirjallisuuden myydyimpien joukossa oli vuonna 2015 viisi pehmodekkaria edustavaa teosta, kun vielä vuonna 2010 niitä löytyi listauksesta kaksi.

Pehmodekkarien suosion seuraaminen ei ole täysin yksiselitteistä. Siinä missä toiselle humoristisella sävyllä kirjoitettu poliisiromaani voi edustaa cozy crimea, voi joku toinen nähdä pehmodekkarin kriteeriksi sen, ettei päähenkilönä ole poliisi tai ammattietsivä.

Lempeät dekkarit olivat valtavirtaa 1920- ja 1930-luvuilla, kun taas 1940- ja 1950-luvuilla kirjailijat ja lukijat innostuivat synkistä ja kyynisistä, kovaksi keitetyistä poliisidekkareista. Tämän jälkeen trendinä on ollut kirjoittaa toinen toistaan raaempia ja hyytävämpiä dekkareita.

2000-luvulta lähtien jännityskirjallisuus on elänyt menestyskauttaan. Esimerkiksi suosion huippuvuonna 2015 Suomessa noin puolet sekä kotimaisten että käännöskirjallisuuden myydyimmistä kirjoista olivat jännityskirjallisuutta. Jännityskirjallisuudeksi luokitellaan kaikki psykologisesta rikoskirjallisuudesta toiminnalliseen trilleriin – ja alalajeihin kuuluvat myös dekkarit ja pehmodekkarit. Erityisesti synkät skandidekkarit, eli pohjoismaihin sijoittuvat tummasävyiset rikostarinat, ovat kiinnostaneet tämän päivän yleisöä.

Vastaliike koville ja kylmille rikostarinoille

Kirjailija Virpi Hämeen-Anttilan mukaan pehmodekkarien suosio on luonnollinen jatkumo, ikään kuin vastaliike aikaisemmalle trendille kirjoittaa kovia ja kylmiä rikostarinoita. Hän on yksi Suomen myydyimpien romaanien listan kärjessä keikkuvista kirjailijoista. Hänen pehmodekkariromaaneissaan rikoksia ratkoo virkamies Karl Axel Björk 1920-luvun Helsingissä.

Hämeen-Anttila kertoo valinneensa päähenkilöksi poliisin sijaan amatöörietsivän, jotta hän saattoi välttyä kuvaamasta turhan tarkasti virallista poliisitutkintaa. Sarjan lukijat ovat kiitelleet häntä viehättävästä 1920-luvun miljööstä, ja myös Hämeen-Anttilaa itseään innostaa syventyä rikosten lisäksi myös historialliseen kuvaukseen. Näillä valinnoilla kirjailija on pehmentänyt dekkariensa maailmaa.

Viime vuosina myös true crimen – suomennettuna tosirikoksen – tarjonta on kasvanut huimasti. Esimerkiksi tosirikoksia käsittelevä ääniohjelma Jäljillä kerää Suomessa viikoittain jopa yli 90 000 kuulijaa.

Tosirikostarinatarjonta on monipuolista, tiivistää aiheeseen erikoistunut tutkijatohtori Pauliina Tuomi Tampereen yliopistosta. Osa ohjelmista käsittelee rikoksia kuin saippuaoopperaa, toisissa perehdytään uhrien taustoihin psykologisella tarkkuudella. Se herättelee lukijan tai kuulijan sisäisen kotisalapoliisin.

– Tosielämän rikoksia on käsitelty eri medioissa aina. Jo 1800-luvun rikospamfleteissa kuvailtiin raakoja rikoksia yksityiskohtaisesti. Itse true crime genren katsotaan syntyneen kirjallisuudessa 1960-luvulla, Truman Capoten julkaistua teoksensa Kylmäverisesti. True crimen ajatus lähtee siitä, että ihminen on luontaisesti hyvin utelias eläin, jota viehättää tällainen pimeän puoli, Tuomi kertoo.

Kaupungistuminen tarjosi alustan murhamysteereille

Kun fiktiivinen murhamysteeri kehittyi 1900-luvun alussa, taustalla vaikutti Euroopan kiihtyvä kaupungistuminen. Ihmiset pakkautuivat asumaan yhä lähemmäs toinen toisiaan, mikä herätti pelkoja: mistä tunnistan pahaa tarkoittavan ihmisen?

Kirjallisuudentutkimuksessa on esitetty, että lukija saa käsitellä pelkojaan turvallisesti fiktiivisen rikoskirjallisuuden avulla. Tämän päivän tosirikosilmiöön on kuitenkin vaikea löytää yksiselitteistä syytä.

– Tv-tarjonnan on huomattu olevan aiempaa provokatiivisempaa, eli haetaan tahallisesti myös negatiivisia reaktioita. Ohjelmista saadaan todella hätkähdyttäviä, kun kerrotaan todellisista rikoksista. Luulen, että Yhdysvalloissa on huomattu tämä konsepti toimivaksi. Nyt se on tullut suosituksi täällä Suomessakin, Tuomi sanoo.

Älyllinen haastavuus ja jännitys koukuttavat

Rikostarinoiden älyllinen haastavuus ja jännitys koukuttavat, oli kyseessä sitten synkkä tai hyväntyylinen dekkari, sanoo Voitto Ruohonen. Lukija haluaa päätellä, kuka rikoksen teki, sekä jännittää, selviääkö päähenkilö tehtävästään rikoksen selvittäjänä.

1900-luvun alun dekkareissa keskityttiin murhamysteeriin niin, että fiktiivisestä maailmasta muodostui usein varsin epärealistinen. Esimerkiksi Agatha Christie kirjoitti etsivä Poirot’n vanhenemaan vasta sarjan loppupuolella, kun se oli juonen kannalta olennaista. Neiti Marplen kotikylässä St. Mary Meadissa puolestaan oli rauhalliseksi pikkupaikkakunnaksi uskomattoman paljon murhatapauksia. Christien kirjojen lopussa paha saa joka kerta palkkansa.

– Enää ei juuri kirjoiteta teoksia, jotka olisivat tiukasti vain jonkin tietyn alalajin sääntöjen mukaisia, vaan yhdistetään esimerkiksi älyllistä haastetta ja toiminnallisuutta, Ruohonen sanoo.

Lempeän tunnelmallisista rikostarinoista in­nostuvat myös television katsojat. Esimerkiksi Midsomerin murhat -sarjaa on tehty jo vuodesta 1997, eikä suosiolle näy loppua.

Isä Brown ja hänen laumansa on hyvä esimerk­ki pehmodekkarityylisestä sarjasta, sillä tapahtumapaikkana on idyllinen kylä ja henkilöhahmoina kyläyhteisön jäsenet.

Ylen yleisötutkija Anna Lahelma törmää työssään usein katsojiin, joita kiinnostavat ”rikossarjat, joissa ei ole raakuuksia” tai ”joissa ei koko ajan ammuskella”. Lahelma vahvistaa, että pehmeämpiä rikossarjoja seurataan paljon ja katsojia löytyy kaikista ikäluokista.

Finnpanelin tilastoinnin mukaan esimerkiksi Hercule Poirot -televisioelokuvat keräävät tyypillisesti puolisen miljoonaa katsojaa TV1:llä ja Yle Areenassa.

– Tällaiset sarjat ovat olleet suosittuja vuodesta toiseen. Viime vuosina tavalliset rikossarjat ovat raaistuneet entisestään. Jos sitä ei kestä katsoa, usein cozy crimet kiinnostavat, Lahelma sanoo.