Pehmoainon uutuus ei olekaan vampyyrimusiikkia vaan levollista makuuhuonepoppia painopeiton alla
Pehmoainon debyyttialbumin suosio kertoo suomalaisen melankolian päivittymisestä, Iida Sofia Hirvonen kirjoittaa kolumnissaan.
Kun esikois-EP:nsä vasta julkaisseen Pehmoainon Haluun takas mun perhoset ampaisi toissa keväänä viraalihitiksi, artisti järkyttyi itsekin suosion volyymistä. Oululaislähtöisen Aino Morkon estetiikka huokuu taidekouluhenkistä tee-se-itse-eetosta ja biisit ovat sisäänpäinkääntyneitä, lähes ASMR-tyylisesti kuiskaavia laulelmia. Näin jälkeenpäin ajateltuna nopea suosio ei näytä yllättävältä: laulaja-lauluntekijän musiikissa iskelmällis-kansanlaulumaiset melodianpätkät yhdistyvät Billie Eilish -henkiseen minimalistiseen intiimiyteen. Tiktokin algoritmissa levy-yhtiön indieksi luokittelema biisi voi kääntyä äkkiä valtavirraksi, ja Pehmoainolla on alusta asti ollut vahva oma tyyli hallussa.
Debyyttilevy Soittorasian kaikki biisit nousivat välittömästi Suomen Spotifyn kuunnelluimpien joukkoon, ja albumi ilmestymisviikollaan Spotifyn maailman yhdeksänneksi striimatuimmaksi. Tammikuu ei ole yleisesti suosituinta aikaa julkaista levyjä, mutta Soittorasia ilmestyi Pehmoainon brändin kannalta kreivin aikaan: viikolla, jolloin lumi peittää maan, flunssavirukset riehuvat ja ihmiset yrittävät parantaa elämäntapojaan. Kansikuvan koristeellinen antiikkisoittorasia lupaa äärimmäisen onlinessa olevien ihmisten vampyyrimusiikkia, mutta sen sisältö on levollista makuuhuonepoppia painopeiton alla. ”Tää albumi tuhos mut, hyvällä tavalla”, luonnehti eräs käyttäjä Tiktok-videon kommenteissa. Pehmoainon ilmaisu tulee lähelle, mutta siinä on ilmaa, joka antaa monenlaiselle kuuntelijalle tilaa reflektoida tunteitaan ja ihmissuhteitaan.
Sellaiselle riitää kysyntää. Jos 2020-luvulla on tapahtunut jonkinlainen selkeä niin sanottu vibe shift, vibojen käänne, se on tapahtunut tunteiden käsittelyssä. Elämme terapiayhteiskunnassa, kuten tutkija Kristiina Brunila on määritellyt. Terapiassa käymisestä on tullut keskiluokan normi, ja jo kouluikäiset käyttävät Tiktokissa suvereenisti sanastoa, joka aiemmin kuului lähinnä psykologian ammattilaisten puheeseen. Myös perinteisessä mediassa korostuvat ihmissuhteisiin, tunnetyöhön ja itsensäkehittämiseen liittyvät teemat: Hesarista voi harva se päivä lukea pari- tai perhesuhteissa ilmenevistä psykologissosiaalisesti haitallisista käytösmalleista ja niiden korjaamistavoista.
”Tunnelma pysyy sisäänpäinkääntyneen hoivaavana.”
Terapiantäyteisessä kulttuurissa myös suomalainen melankolia on päivittänyt itsensä. Vielä 2010-luvun puolivälissä, aikana juuri ennen sosiaalisen median kulttuurikohumyllyä, Paperi T pääsi suosionsa huipulle tekemällä biisejä, joiden taidejäbäkertoja tiedostaa toksisuutensa mutta terapiaan menemisen sijasta vääntää kliseisestä Henry Miller ja punaviinipullo -meiningistä vitsiä. Mielenterveys ja toksiset ihmissuhteet olivat 2000-luvun indiepopin teemoja, mutta ironisen linssin läpi nähtynä. Pehmoainon, Lyytin ja Arpan kaltaiset artistit heijastelevat siirtymää aktiivisen tunnetyön, vilpittömyyden ja itsestä huolehtimisen aikaan. Melankolia on suomalaisessa indiessä yhä läsnä, mutta sen uusi versio hoitaa haavojaan, poistaa vahingolliset ihmiset elämästä ja juhlii haparoivia askeleita parempaa oloa ja autenttisempaa minää kohti.
Soittorasian sanoitukset reflektoivat omista rajoista huolehtimista, minäkuvan parantamista, kiintymyssuhteita ja manipulatiivisesta käytöksestä toipumista. Pehmoaino onnistuu kuitenkin käsittelemään psykologisia kysymyksiä ja ihmissuhderistiriitoja lyyrisellä sanastolla, joka malttaa olla yliselittämättä ja jättää ääriviivat hennoiksi. Tunnelma pysyy sisäänpäinkääntyneen hoivaavana, kuin yin-joogan jälkeinen lepohetki kynttilänvalossa. Levymitassa biisit alkavat kuulostaa jopa tuutulaulumaiselta. Poikkeuksia dynamiikkaan tuovat singlet, kuten Mietin sua pahalla -biisi, joka yhdistää Dave Lindholmin Pieni ja hento ote -folk-klassikosta muistuttavia sellojousia PMMP-tyyliseen ihmissuhdeavautumiseen.
”On tapahtunut siirtymä kohti 1960-luvun folkista tuttuja arvoja.”
Nopeiden leikkausten ja välittömien dopamiiniryöpppyjen maailmassa hittipop kääntyy yhä useammin kauas pop-singlen totutuista rakenteista. On tapahtunut siirtymä kohti 1960-luvun folkista tuttuja arvoja: hiljaisuutta, yhteisöllisyyttä, vilpittömyyttä, kiltteyttä, autenttisuutta, rauhaa ja hyviä tekoja. Käänne tuntuu johdonmukaiselta myös siksi, että ironiasta on algoritmien aikana tullut riskialtis laji. Folk-hyveiden hengessä voi ennustaa, että seuraavaksi trendaa myös aiempaa voimakkaampi kantaaottavuus.
Pehmoaino: Soittorasia (Sony-music)
