Image

Katja Kallion kolumni: Pedro Almodóvar ei ole koskaan näyttänyt niin tavanomaiselta kuin Rinnakkaisissa äideissä

Katja Kallion kolumni: Pedro Almodóvar ei ole koskaan näyttänyt niin tavanomaiselta kuin Rinnakkaisissa äideissä
Rinnakkaiset äidit on ensimmäinen Almodóvarin elokuva, joka kääntää katseensa kauas menneisyyteen, kirjoittaa Katja Kallio.
Julkaistu: 31.1.2022

On aivan epälooginen ajatus, että kukaan näkisi kauas paremmin kuin lähelle, sanoi teini-ikäinen tyttäreni tässä taannoin. Eihän siinä ole mitään järkeä, totta kai lähelle näkee paremmin kuin kauas, lähellähän on lähellä ja kaukana kaukana! Tavallaan, minä vastasin, ja kuitenkin hyvin monet ihmiset, usein keski-ikäiset ja sitä vanhemmat, näkevät huonosti nimenomaan lähelle, kun taas kauas he voivat nähdä hyvinkin tarkasti. Tämä liki- ja kaukonäköisyyttä koskeva keskustelu palasi yllättäen mieleeni nähdessäni Pedro Almodóvarin uusimman elokuvan Rinnakkaiset äidit.

Rinnakkaisissa äideissä kaksi naista, kypsempiä kymmeniä lähestyvä Janis (Penélope Cruz) ja häthätää parikymppinen Ana (Milena Smit), synnyttävät tyttäret yhtaikaa samassa sairaalassa, kumpikin ilman miestä. Erilaisista taustoista ja elämäntilanteista huolimatta yhteinen epiduraalikokemus kietoo Janisin ja Anan vaiheet tiukasti yhteen. Ja koska Almodóvar ei ole normien ystävä, kohtalon käänteet eivät tässäkään tarinassa ole tavallisimmasta päästä. Äitiys on hurjaa hommaa, ja kun naiset päätyvät asumaan saman katon alle, kummankaan elämä ei palaa enää ennalleen.

Ei sukupuoli Almodóvarin ainoa aihe ole, tai edes se perimmäinen. Pohjimmiltaan se, mikä häntä on aina riivannut, on intohimo, kohdistuu se sitten kehen hyvänsä.

Edelläkävijän asema ei ole helppo. Vuosikymmenien ajan Almodóvar oli maailman ainoa suuren yleisön elokuvaohjaaja, joka käsitteli tarinoissaan homoseksuaalisuutta ja transmaailmaa, rakkautta ja sukupuolta kaikkina mahdollisina muunnelmina. Yhtaikaa surutta ja kipeästi hän pisti peliin sukupuolen ansat ja autuudet. Tänä päivänä hänen vakioteemansa ovat kulttuurikeskustelun polttopisteessä, myös elokuvataiteessa. Sen vuoksi Almodóvar ei ole koskaan aikaisemmin näyttänyt niin keskiluokkaiselta ja tavanomaiselta kuin nyt.

Mutta ei sukupuoli hänen ainoa aiheensa ole, tai edes se perimmäinen. Pohjimmiltaan se, mikä häntä on aina riivannut, on intohimo, kohdistuu se sitten kehen hyvänsä. Eikä hänen maailmassaan ole montaa sen intohimoisempaa suhdetta kuin äidin ja tyttären suhde. Isät ovat Almodóvarin elokuvissa sulkeissa. He vilahtavat tarinoissa ohikiitävästi, ovat häipyneet sen siliän tien tai korjanneet sukupuolensa ja muuttuneet naisiksi tai käpälöivät tyttäriään ja päätyvät pakastimeen muovikelmussa.

Äitien joukosta Almodóvar poimii yleensä ne traagisimmat: itsekkäät diivat, raskaaksi tulleet nunnat, tavalliset, lapsiaan pohjattomasti rakastavat ja silti heidät menettävät äidit. Muutaman vuoden takainen Julieta perustui Alice Munron Juliet-novellitrilogiaan, jossa aikuinen tytär katkaisee välit äitiinsä ja katoaa tämän elämästä sanaakaan sanomatta. Kuuleman mukaan seuraava novellisti, jonka kokoelmien pohjalta Almodóvar suunnittelee elokuvaa, on Lucia Berlin. Berlinin meriitit kirjojen takakansiteksteissä ovat ”kirjailija, äiti ja alkoholisti”.

Elokuvasta näkee, ettei Almodóvar ole tottunut katsomaan pitkälle taaksepäin. Parhaiten hän on aina nähnyt lähelle, suoraan ihmissydämeen, ja näkee nytkin.

Jos Almodóvarin elokuvataiteen sisältö pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi sydänsuru. Uran tässä vaiheessa lihan värinää on vähemmän ja puhetta enemmän. Kyyneliä piisaa yhä, sillä ne eivät ihmiseltä lopu, kuten eivät lopu hylkääminen, petos taikka torjunta.

Mutta Rinnakkaiset äidit on ensimmäinen Almodóvarin elokuva, joka kääntää katseensa kauas menneisyyteen. Aikaisemminkin niissä ollaan palattu el puebloon, kotikylään, jossa suvun naiset edelleen leipovat ja säilövät mustissaan. Silloin paluu on liittynyt murtuneeseen sydämeen, ja liittyy nytkin, mutta ei yksittäisen ihmisen vaan kansakunnan sydänsuruun: Espanjan sisällissodan perintöön sekä haavoihin, jotka eivät ole vielä edes alkaneet parantua. Samalla elokuva katsoo kohti ylisukupolvista kohtaloa, sitä, miten yksinhuoltajuus periytyy naissukupolvesta toiseen miesten häipyessä, kuollessa tai muutoin kadotessa.

Sillä tavoin Rinnakkaiset äidit sihtaa paljon pidemmälle kuin Almodóvarin aiemmat elokuvat, ja se on kiinnostava ja tervetullut perspektiivi, vaikka elokuvasta näkee, ettei hän ole tottunut katsomaan pitkälle taaksepäin. Parhaiten hän on aina nähnyt lähelle, suoraan ihmissydämeen, ja näkee nytkin, Janisin ja Anan väliseen suhteeseen sekä äidinrakkauteen.

Ikänäkö ei vaivaa häntä vielä seitsemänkymppisenäkään. Kun hän suuntaa katseensa kauas, seuraa pientä sumeutta ja haparointia. Mutta ei se tarkoita etteikö sinne pitäisi ryhtyä katsomaan, päin vastoin. Ei ole sellaista tarinaa, jota Pedro Almodóvar ei osaisi kertoa, jos se häntä tarpeeksi riivaa.

Rinnakkaiset äidit. Ohjaus: Pedro Almodóvar

Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, jonka takakansiteksteissä ei mainita äitiyttä eikä alkoholismia.

Kommentoi »