Kuuluu moottorin hurinaa. Mutkan takaa lipuu esiin kermanvalkoinen amerikanrauta. Vauhti hiljenee, kuskinpuoleinen ikkunalasi hilautuu alas ja ulos työntyy miehen pää.  Aurinkolaseihin sonnustautunut Pauli ”Pate” Mustajärvi, 60, viittoo hyppäämään kyytiin.

Sitten mennään. Vuoden 1962 Buick 

Electra hyrähtää liikkeelle. Hän vääntää rattia ja ojentaa toisen kätensä penkkien ylitse. Puristus on jämäkkä.

– Pate, hän tervehtii.

Pelin henki tulee kerralla selväksi. Ajelulla ollaan Pate Mustajärvi -nimisen artistin seurassa – ei yksityishenkilö Pauli Mustajärven kanssa. Se on harmi, sillä Paulin sielunelämästä emme tiedä paljoakaan. Uhoavan Paten tuntevat taas lähes kaikki.

Popeda-yhtyeen solistina tunnettu Pate huristaa moottoripyörällä auringonlaskuun, buutsit jalassa ja kossupullo kädessä, hävyttömyyksiä jykevällä Tampereen murteella laukoen.

Ikurin turpiini, ukkometso, kaupungin tavoitelluin ukkomies ja suomirokin päällikkö. Äijien äijä. Tätä Pate on meille lähes 40 vuoden ajan edustanut – härmäläistä rock’n’roll-unelmaa.

– Kaikki on pelkkää kulissia, puhdasta näytelmää, Tampereen keskustan iltapäiväruuhkassa sukkuloiva Mustajärvi toteaa. 

Popedan alkuvuosina hän saattoi tuntea itsensä itsevarmaksi lavaesiintyjäksi ja suvereeniksi rocktähdeksi Paten nahkoihin hyppäämällä. Lavalta poistuessa rooli oli helppo riisua  odottamaan seuraavaa keikkaa.

Humppavaihteella kaiken aikaa käyvän rocktähti Paten hahmon hän kertoo kehittäneensä suojapanssariksi itselleen, ujoutensa ja epävarmuutensa turvaksi.

Pian Popedan suosio alkoi kasvaa. Mustajärvestä kuoriutui nopeaan tahtiin pesunkestävä rockkukko ja pian hänet valittiin naistenlehdissä vuoden seksikkäimmäksi mieheksi. Se hiveli duunariperheen pojan itsetuntoa.

Pikkuhiljaa Mustajärvi alkoi viihtyä rellestävän Paten roolissa myös vapaa-ajallaan, mikä johti lukuisiin viinanhuuruisiin ylilyönteihin. Hyvästä rengistä tuli lopulta huono isäntä.

– Siinä tapahtui se, mikä tapahtuu varmaan kaikille tällä alalla. Kusi vaan nousee päähän. Joillekin se jää päälle loppuiäksi, Pate miettii.

– Löysin vanhoja valokuvia 1980-luvun puolivälistä. Kyllä nousi puna poskille niitä katsellessa. Kultasormukset vaan kimmeltelee sormissa, saatana!

Peruutuspeilin Wunderbaum heiluu Mustajärven huristaessa pitkin Tampereen keskustan pomppuisia mukulakivikatuja. Hän esittelee tienoota ja kertoo rehvakkaita tarinoita vuosien varrelta.

Raikulivuosien päättymisestä tuli äskettäin kuluneeksi yhdeksän vuotta. 

Tapa, jolla yletön remuaminen päättyi oli tehokas, mutta tyly: heinäkuussa 2007 Mustajärvi sai sairauskohtauksen ja lyyhistyi keikkabussin lattialle pitkän kiertue- ja juhlaputken päätteeksi. Letkuissa vietetyn sairaalajakson jälkeen edessä oli perusteellinen kuntoutus ja pitkä sairausloma.

Tuolloin Mustajärvi myöntää ensi kertaa pelästyneensä: ei hän taida sittenkään olla kuolematon.

– Se oli merkki siitä, että mentiin liian kovaa. Oli pakko hiljentää, hän kertoo.

Pian lehtijutuissa alkoi esiintyä toisenlainen Pate. Hän aloitti aamunsa vihersmoothiella, naukkaili oluen sijasta pakuriteetä ja kertoi uudesta sauvakävelyharrastuksestaan.

Samalla muuttui myös Popedan merkitys. Aikaisemmin bändissä soittaminen merkitsi Mustajärvelle musiikin ohella kiertuebussissa ja takahuoneissa bailaamista. Nykyään Popeda on ennen kaikkea työpaikka, jonne ajetaan omalla autolla ja tullaan yöksi takaisin kotiin.

– En enää lähde festareille asenteella, että jee, onpa hienoa hengailla jossain bäkkärillä. Nyt haluan ainoastaan tietää etukäteen, missä mun koppini on. Siellä voin avata ääneni ja vaihtaa vaatteet, eikä sinne ole edes bändillä asiaa. Jos siellä joku käy, niin kiertuemanageri tai rouva korkeintaan.

Muistuttelee vanha Patekin ajoittain olemassaolostaan. Silloin pitää painaa laukun kantta kaksin käsin kiinni ja käskeä tunkeilijaa ”painumaan vittuun”.

Mustajärvi kuvailee houkuttelijaansa lokakuun alussa ilmestyvässä elämäkertateoksessa Pate Ikurista (Docendo):

Se kuiskuttelee korvaani, että eikö olisi mahtavaa lähteä kaupungille pörräämään, vaikka ihan vaan viikoksi tai pariksi. Sen tyypin kanssa joudun ottamaan välillä tuhdit painit. Joskus se on saanut musta niskalenkin, mutta toistaiseksi mää johdan tätä ottelusarjaa.

Parkkeeraamme Buickin Mustalahden rantaan. Lahdenpoukaman takana, puurajan yläpuolella kohoaa Näsinneula. 

Hän osoittaa satama-alueen laidalle: tuolla sijaitsi nuoruudessa kelluva tanssilava, proomulle rakennettu Reuhari, jossa käytiin kuuntelemassa bändejä. Arkisin paikalle tultiin katselemaan luokkaretkelle saapuneita ”gimmoja”.

Hän kääntyy, kopauttaa konepeltiä nyrkillään ja hypähtää istumaan sen päälle.

– Ennen tehtiin autoja, jotka kestivät isältä pojalle. Tämä kestää haulikonkin. Ei mene läpi, Mustajärvi kerskailee ja räkättää.

Ehkä nyt on sopiva hetki kysyä Paulista – henkilöstä Paten takana.

– Sitä sun pitäisi kysyä niiltä ihmisiltä, jotka mut tuntevat. Vaikea sitä on itse määritellä. Mutta ainakin pyrin siihen, että mun lähelläni elävillä ihmisillä olisi mahdollisimman mukava olla. Näin se on joo.

Mustajärvi lipsauttaa olevansa oikea kodin hengetär, joka laittaa perheelle ruoat, käy kaupassa ja pitää huushollin siistinä, sillä siivoamisesta hän pitää ”ihan perkeleesti”. Aamuisin hän käy lenkillä, juo kahvia patiolla omenapuun satoa ihaillen, lukee Aamulehden ja kyselee naapureilta kuulumiset.

– Tylsää, yksinkertaista ja arkista elämää, Mustajärvi kiteyttää.

Täydellistä elämää hänen makuunsa. Ei tarvitse touhottaa tai olla tarkastelun keskipisteenä. On harrasteita ystävien kanssa: moottoripyörällä ajelua, auton tuunaamista ja mustaruutiammuntaa. Ja lukeminen, se vasta tärkeää onkin. Lomalla menee helposti romaani päivässä. Rockmusiikkia hän ei juuri harrasta.

Harmittaako koskaan, että että olet luonut itsestäsi tyhmemmän kuvan kuin ehkä oletkaan? 

– Ei oikeastaan, hän hörähtää.

– Toisaalta nautin siitä, koska se rooli on antanut vapauksia olla vähän tolvana. Tyhmän kanssahan on ihan nastaa, hullun maine olisi paljon pahempi. Kyllä mä diggaan olla ihan oikeasti juntti!

Ennen hän olisi vastannut ”suu vaahdossa” koti, uskonto ja isänmaa, kun kysyn tärkeimpiä elämänarvoja. Mutta ei hän siitä uskonnosta sittenkään tiedä. 

Suurempiin voimiin Mustajärvi tunnustaa vetoavansa ainoastaan pahan paikan tullen – jos silloinkaan.

Isänmaallisuudesta puheenollen, sillä ei ukko Mustajärven mielestä ole ainakaan mitään tekemistä ihonvärin kanssa. Kaikenlaiselle rasismille hän sanoo olevansa allerginen ja kertoo esimerkin.

Vajaa kuukausi sitten hän oli mukana Aamulehden jutussa, jossa hän tutustutti vuoden positiivisimmaksi tamperelaiseksi valitun Jama Jaman sauvakävelyn saloihin Ikurin maisemissa. Vakaviakin puhuttiin.

Treenikaverin tumma ihonväri herätti jälkikäteen paheksuntaa nettipalstoilla. Se oli Mustajärvelle järkytys.

– Siellä luki, että Pate on äijä ja päällikkö, mutta toi neekeri pilaa kaiken. Olin ihan että täh? Että voi vittu! Tuntui niin saatanan nololta niiden ihmisten puolesta. Että ei tämä voi olla tottakaan!

Istumme Pyynikin näkötornin ulkoterassilla munkkikahveilla. Alkuillan aurinko siivilöityy tietä reunustavan mäntymetsikön lävitse.  On aika puhua kodista ja perheestä.

Koti ja perhe ovat Mustajärven ”ylivoimaisesti tärkeimmät” asiat. Niitä hän haluaa vaalia ja suojella viimeiseen asti kaikelta ulkopuoliselta pahalta – myös Pate Mustajärveltä. 

Ei ole sattumaa, että lähes koko Mustajärven yksityiselämä on jätetty käsittelemättä Pate Ikurista -teoksessa. Kyse ei ole pelkästä perheenjäsenten varjelemisesta. Myös hänen oman yksityisyytensä suojeleminen on Mustajärvelle ”äärimmäisen tärkeää”.

– Se on mielenterveydenkin kannalta ihan oleellista, Mustajärvi toteaa. 

Kotioloissa hän kertoo olevansa ”äärimmäisen” herkkä ihminen. On helppo puhua puolison ja ystävien kanssa vakavista ja vaikeista asioista. 

– Titanicia katsoessa mulla oli pala kurkussa välittömästi. Minä siinä ensimmäisenä vollotan. Mutta se on nykyään tosi okei!

Hän näyttää levolliselta ja hyvinvoivalta peruskarpaasilta. Kesällä saavutettu 60 vuoden rajapyykkikään ei kellauttanut maailmaa paikaltaan.

– Ei se elämä sitten loppunutkaan. Mielenkiinnolla sitä odottaa mitä jatkossa tulee. Voisi sanoa Arto Paasilinnaa siteeraten, että olen aika onnellinen mies, Mustajärvi tokaisee ja pyyhkii sokerit suupielistä.

Tähän tarina olisi mukava lopettaa: Kauniiseen syysilmaan ja molemminpuoliseen hyvänolon tunteeseen. Kertomus Patesta olisi tarina itsensä voittamisesta. Tarina selviämisestä.

Mutta loppumetreillä tarinaan tulee särö.

Kesäkuun alussa poliisipartio pysäytti henkilöautoa kuljettaneen Mustajärven yleisellä tiellä Kihniössä. Hän puhalsi alkometriin lukeman 1,7 promillea. Törkeän rattijuopumuksen raja on 1,2 promillea.

Kansankielellä sanottuna Mustajärvi oli kovassa kännissä. Esitutkinnassa laulaja kertoi nauttineensa alkoholia ainoastaan edellisenä iltana.

Heinäkuussa Mustajärvi sai törkeästä rattijuopumuksesta 50 päivää ehdollista vankeutta. Lisäksi hänet määrättiin kahdeksan kuukauden ehdolliseen ajokieltoon sekä 35 päiväsakkoon, joista kertyi maksettavaa 3 745 euroa.

Miten tässä näin kävi? 

Pyynikin maisemissa istuva Mustajärvi säpsähtää kysymystä silminnähden.

– Ei siinä ole mitään kommentoitavaa, se oli asia mikä lehdistä luettiin ja sillä selvä. En mää siitä kommentoi enää mitään.

Hävettääkö? 

– Totta kai hävettää, Mustajärvi vastaa. Sen enempää asiaa ei selitellä. 

– Tehty mikä tehty ja sillä sipuli. Niin kuin lehdissä kerrottiin, hän toistaa.

Onko alkoholi sinulle ongelma? 

– Ei ole, hän vastaa nopeasti.

– Suhtaudun siihen ihan samalla tavalla kuin sauvakävelyyn tai vaikka ruisleipään. Liika on liikaa lajissa kuin lajissa. Kaikkeen voi kuolla. 

– Rouvan kanssa ulkomaanreissulla otan  viiniä ruoan kanssa. Ei sen kummempaa ole, Mustajärvi toteaa.

Haastattelu on päättynyt. Tunnelma on muuttunut hieman vaivautuneeksi. Hän kiittelee ”kuitenkin mukavasta hetkestä” ja kiiruhtaa parkkipaikalla odottavaan Buickiin. Huiskauttaa hyvästit.

Istuuko ratin takana nyt Pate vai Pauli Antero Mustajärvi? ●

Teksti Ville Hartikainen, kuvat Satu Nyström