Masentunut ja likainen tai miehekäs mielihyvän antaja – Parta ja viikset kielivät mistä puusta mies on veistetty – Tietty yhdistelmä viestii juuri nyt nuorta maskuliinisuutta

Kasvokarvani ilmaantuivat varoittamatta. Ne olivat sitä aitoa tavaraa eivät mitään yläkouluhaivenia. Ne tervehtivät minua 21-vuotiaana, kun palasin välivuoden jälkeen yliopistoon. Pidin kehitystä ärsyttävänä: kasvoni olivat yhtäkkiä sysänneet minulle askareen – niitä piti ajella vähän väliä.

Olisinpa lukenut Charles Dawson Shanlya. Hänen karvoitusta käsittelevässä tutkielmassaan, joka ilmestyi The Atlanticissa vuonna 1867, runoilija ylisti kasvojen karvapeitteen paluuta sen monien historiallisten ylä- ja alamäkien jälkeen, 1400-luvun Ranskasta Yhdysvaltain partamyönteiseen jälleenrakennusaikaan.

Lähes 7 000 sanan mittainen mietiskely, otsikoltaan Capillary Freaks, on pitkä ja sotkuinen, aivan kuten kirjoittajan omat viiksetkin.

”Hiusten romantiikka on liian hedelmällinen aihe kevyesti käsiteltäväksi”, hän perusteli, ehkä enemmän tekstin toimittajalle kuin kenellekään muulle. ”Oli hyvin hidasta työtä saada ihmisten mielissä erilleen ajatus typeryydestä tai rikollisuudesta ja siitä tosiasiasta, että huulta koristaa karva.” Mutta vihdoin taistelu voitettiin. ”Nykyään ketään miestä ei enää tehdä marttyyriksi parranajokysymyksen harhaoppisuudesta.”

Oltuaan pitkään poissa sivistyneestä maailmasta kasvokarvat alkoivat 1800-luvun puolivälissä saada laajempaa hyväksyntää. Abraham Lincolnista tuli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, jolla oli parta, tähän häntä rohkaisi 11-vuotiaalta tytöltä tullut kirje. Ulysses S. Grant seurasi hänen jalanjäljissään.

Grantia seuranneista kahdeksasta presidentistä seitsemällä oli kadehdittavat kasvokarvat, villiydeltään vaihtelevat. Benjamin Harrisonin tyyli oli siisti, Theodore Rooseveltilla oli epäsymmetriset sarviviikset ja Chester A. Arthurilla sähköistetty poskiparta. Linja päättyi, kun William Howard Taft ja hänen mittasuhteiltaan valtavat viiksensä poistuivat Valkoisesta talosta vuonna 1913.

Yksikään presidentti ei sen jälkeen ole kantanut miehen luonnollista asustetta. Jotkut laskevat mukaan Harry Trumanin lomalla vuonna 1948 kasvattaman sängen.

Minä en.

Taftin jälkeiset vuosikymmenet olivat kasvokarvojen suuri lama. Sukupolvelliset nuoria miehiä kulkivat armeijan kautta, jossa parta oli kiellettyjä. Hygieniasta oltiin huolissaan, ja työelämässä suosittiin sileäksi ajeltua ulkonäköä. Sellaiseen pääsi entistä helpommin, kun turvapartaveitset yleistyivät. Parta alkoi Amerikassa merkitä monia asioita, eikä juuri mikään niistä ollut hyvä.

”Pitkät mustat leukaviikset” saattoivat merkitä köyhyyttä, kuten ne merkitsivät Jesse Stuartille vuonna 1939. Tai ”välinpitämättömyyttä yleistä mielipidettä kohtaan”, kuten parta teki Frances H. Eliotin kohdalla vuonna 1945. Tai masennusta Leslie Norrisille vuonna 1977: ”Hänestä tuntuu likaiselta kaiken tuon parran alla”, ymmärtäväinen vaimo sanoo miehestään Norrisin novellissa Shaving.

1960-luvulle tultaessa kasvokarvat alettiin nähdä vastakulttuurin merkkinä. Hipit ja vallankumoukselliset omaksuivat ne. 1980-luvulla karvojen vetovoima laajeni karkeiden viiksien nousun myötä. Lakimiehet ja lääkärit eivät niitä kasvattaneet, mutta urheilijat kyllä – samoin ikonit ammateissa, jotka päättyvät sanaan tähti (rock-, porno-, elokuva-).

Sitten tulivat flanellipaitaan pukeutuvat, vinyyliä rakastavat hipsterit, jotka tappoivat kasvokarvojen viileyden. 2010-luvulla viikset eivät enää asettuneet huolettomasti ylähuulelle. Ne printattiin erikoisiin T-paitoihin ja ripustettiin ketjuilla vitsikkäisiin aurinkolaseihin. Miehet, jotka pitivät pienpanimo-oluesta ja indiemusiikista, väänsivät ne partavahalla kiehkuroille.

Tällaisen nolouttamisen voima ei näy missään paremmin kuin Chris Goodin Atlanticissa vuonna 2010 julkaistussa artikkelissa, jossa hän haastatteli Aaron Perlutia, American Mustache Instituten puheenjohtajaa (tuolloin Perlutin oikea titteli).

”Viiksekkään amerikkalaisen elämäntavan omaksuneiden ja heidän kumppaneilleen tuottaman mielihyvän välillä on seksuaalinen dynamiikka – sellaiseen pystyy vain Viiksekäs amerikkalainen”, Perlut sanoi. ”Ne, jotka eivät kykene elämään Viiksekkään amerikkalaisen elämäntapaa, tai eivät sitä jostain syystä halua, eivät koskaan aivan ymmärrä tuota dynamiikkaa, mutta se meneekin seksuaalisia taipumuksiamme pidemmälle ja on pikemminkin kokonainen, laaja elämäntapa.”

Selvä.

Mutta jos kasvokarvat eivät enää voineet olla cool, niistä saattoi tulla jotakin muuta: tavallisia. Nykyään laskelmoivat poliitikot katoavat viikoiksi ja kasvattavat parran, jotta näyttäisivät vähemmän laskelmoivilta.

Varapresidentti J. D. Vance ja entinen liikenneministeri Pete Buttigieg ovat molemmat kasvattaneet parran. Samoin senaattori Chris Murphy. Kollegani Gilad Edelman epäili, että Murphy pyrki karistamaan teräväpäisen imagonsa. (Murphy kiisti tavoittelevansa ”rennompaa duunariestetiikkaa”, kuten Edelman asian muotoili.)

Nämä poliitikot eivät ehkä ole väärässä ajatellessaan, että parta voi auttaa heidän imagoaan. Kollegani Olga Khazan kannatti tuolloisen puhemiehen Paul Ryanin päätöstä kasvattaa parta vuonna 2015, ”koska republikaanit ovat kamppailleet houkutellakseen naisäänestäjiä”.

The Atlanticin kirjoittaja Yair Rosenberg huomasi vuonna 2022, että useissa Joe Bidenin kannattajien tekemissä meemeissä tämä esiintyi ”Dark Brandonina”, toisinaan parta kasvoillaan. Se oli puoli-ironinen elinvoiman symboli, ja elinvoimaa presidentiltä hyvin näkyvästi puuttui.

Tänä päivänä voidaan sanoa, että Partahuippu on palannut. New York Yankees, seura, joka pitkään kielsi pelaajiltaan parran, käänsi kelkkansa aiemmin tänä vuonna.

Pandemian jälkeinen parta on kaikkialla. Viikset ilman partaa – usein takatukan kanssa – ovat nousseet nuoren maskuliinisuuden trendikkääksi ilmaisuksi.

Itse jaksoin olla noin vuoden ärtynyt siitä, että piti ajella niin usein. Sitten minäkin kasvatin parran. Seuraavaksi ajoin leukani ja näytin viikonlopun Chester Arthurilta. Sitten ajoin pois poskiparran ja jätin viikset.

Lopulta ajoin kaiken sileäksi vähäksi aikaa, ennen kuin käynnistin kierroksen uudelleen viime vuonna: parta, viikset ja sitten sileäksi ajellut kasvot, sopivasti The Atlanticin työhaastatteluihin.

Tällä hetkellä olen taas viiksivaiheessa, tyylissä, jota jotkut kutsuvat mursuksi. Pidän siitä miltä näytän, mutta olen varma, että partani vielä palaa. Kuinka voisin vastustaa?

Partahuippu ei kestä ikuisesti.