"Hän koski ensimmäisen kerran elämässään kangaspuihin, mutta ei päästänyt niistä irti kahteen tuntiin" – Kangaspuista tuli Parikkalassa hitti
Kun käsityökeskus lakkautettiin Parikkalassa, paikan pelastamiseksi perustettiin yhdistys. Nyt käsityövillitys leviää, ja yhdistys on kasvanut nopeasti yhdeksi paikkakunnan suurimmista.
Suomella on kansallislaulu, kansallislintu ja kansalliseepos. Mikä puuttuu? Kansallisluonnonvoima. Ei sellaisen valitseminen tosin olisi vaikeaa. Yksi voima on ylitse muiden. Se on vapaaehtoinen kulttuurityö. Mikään muu asia ei synnytä sellaista määrää riemukasta energiaa kuin paikat, joissa itse tekeminen kohtaa yhdessä olemisen.
Perinnekäsitöihin keskittynyt Parikkalan Käspaikka on yksi noista energiakeskittymistä. Eteläkarjalaisen kylän ehkä vanhimmassa talossa tarmo, into ja yhteisöllisyys kohtaavat mattopuiden paukkeen.
Oli lähellä, ettei enää paukkuisi. Ilman syyskuisena lauantaina nukkavirkkauskurssille kokoontuneita osallistuneita naisia ja heidän ystäviään rakennus olisi kylmillään ja mattopuut myyty.
Paikalliset käsityön ystävät huomasivat kaksi vuotta sitten olevansa tilanteessa, joka järkytti, vaikka ei yllättänytkään. Yli 50 vuotta paikalla toiminut käsityökeskus sulki ovensa. Valtakunnalliseen Taitoliittoon kuuluva alueellinen Taitojärjestö joutui lakkauttamaan Parikkalan Taitokeskuksen.
Asiaa osattiin pelätä, sillä Taito on viime vuosina lopettanut kymmenittäin keskuksia. Niitä on suljettu jopa kaupungeista. Ei auttanut, vaikka vuonna 1990 Parikkalan käsityökeskus valittiin Vuoden käsityöneuvonta-asemaksi.
– Taidon väki käänsi jokaisen kiven. Sydän kirvellen he joutuivat voimattomina sulkemaan paikan, muistelee Ritva Wilska-Neuvonen nukkakutomisen lomassa.
Kun päätös lakkauttamisesta tuli, tehtiin mitä nykyään tehdään. Mentiin sosiaaliseen mediaan purkamaan pöyristystä.
Wilska-Neuvosen hätähuuto Facebookin paikallisessa puskaradiossa ei jäänyt tyhjyyteen kaikumaan, vaan aloitti vilkkaan mielipiteenvaihdon. Paikka osoittautui isolle ihmismäärälle tärkeäksi ja sosiaalinen media kerrankin ihmisiä yhdistäväksi areenaksi.
Somekeskustelusta sikisi tupailta, jonka päätteeksi aktiivit perustivat toiminnan tueksi järjestön. Se onkin tosisuomalainen tapa. Onhan maamme järjestöjen luvattu maa, yhteensä erilaisia järjestöjä on täällä yli 135 000. Enemmistö on kulttuurijärjestöjä, sellaisia kuin Käspaikka.
Uusi käsityökeskus perustettiin pakon edessä tarpeeseen.
– Onnellisten tähtien alla tämä paikka syntyi, ja lapsi ottikin heti melkoisen kasvupyrähdyksen, Wilska-Neuvonen hymyilee ja arvelee Käspaikan olevan jo nyt yksi kunnan suurimmista järjestöistä. Sillä on 110 jäsentä. Jos sitä vähän leikillä suhteuttaa Helsingin asukasmäärään, pääkaupungissa käspaikkalaisia olisi lähes 2 000.
Jäsenmaksuja on kertynyt niin paljon, että on voitu jo vähän investoida. Uusia saksia on ostettu, ja yksiin mattopuihin on hankittu uusi pirta eli kaide, jolla kudelanka lyödään kankaaseen. Se maksoi kahdeksankymmentä euroa.
Paikka pyörii täysin vapaaehtoisvoimin. On itsenäistä kutomista, käsityömestareiden vetämiä kursseja ja erilaisia taidenäyttelyitä. Marraskuussa alkaa ”joulupuotisäpinä”. Paljon tehdään myös hyväntekeväisyyttä.
Viime kohde oli paikallinen vanhainkoti Käskynkkä.
– Teimme sinne erityisesti dementikoille tarkoitettuja hypistelymuhveja. Niissä on monenmoisia pylpyröitä nyplättäväksi. Suurimmat aarteet on kätketty muhvin sisään, kädetkin lämpenevät siellä kivasti, Wilska-Neuvonen sanoo.
Käsityöperinteen säilyttämisen lisäksi käspaikkalaiset tulivat pelastaneeksi kulttuurihistoriallisesti arvokkaan talon. Käspaikan toiminta on tiukasti sidoksissa 1800-luvulla rakennettuun hirsitaloon, joka on nähnyt jopa ikäisekseen poikkeuksellisen paljon elämää.
Aivan alkuun talo toimi kylän kaikkein köyhimpien majapaikkana, sitten kunnantupana, sairaalana, kirjastona, pankkina ja käräjätalona.
Keväällä 1940 ja neljä vuotta myöhemmin syksyllä, se oli yksi alueen tärkeimpiä evakkojen levähdyspaikkoja heidän hiljaisella matkallaan kohti länttä. Aluetta pommitettiin sodan aikana, mutta viereinen kirkko taisi pelastaa talon. On tunnettu tosiasia, että ympäri maailmaa pommituslentäjät välttelivät kirkkoihin osumista.
Tänään talossa nukkavirkataan. Termi saattaa kuulostaa vieraalta jopa kokeneen käsityöihmisen korvissa. Se johtuu siitä, että kyseessä on kurssia vetävän punkaharjulaisen Marjatta Kososen kehittämä tyyli. Osa kurssille saapuneista sanoo etsineensä turhaan netistä tietoa tästä tekniikasta.
– Kolmekymmentä vuotta sitten tämän kehitin, nyt oli aika kaivaa se esiin, Kosonen sanoo.
Ryijyä muistuttavaa tekstiilitaidetta on saapunut virkkaamaan kymmenkunta käspaikkalaista. Yksi heistä on Anna Erkinheimo, yksi Käspaikan kantavista voimista.
– Vaikka olemme kättentaitoihin keskittyvä perinneyhdistys, olemme mielellämme luomassa myös jotakin uutta. Kuten nukkavirkkausta. Tämä on hieno juttu, aito innovaatio, miettii Erkinheimo.
Käsityöharrastajana Erkinheimo on omasta mielestään vasta aloittelija.
– Olen tällainen iloinen amatööri. On tosi hieno juttu, että näin pienessä kunnassa on näin aktiivinen paikka.
Korona nosti käsitöiden suosion Suomessa ennätystasolle. Lankaliikkeistä loppuivat trendikkäimpien islantilaisvillapaitojen langat, ja maahan syntyi hetkessä lukuisia uusia käsityöaiheisia aikakauslehtiä. Suomi onkin todellinen käsityömaa. Taito ry:n tutkimuksen mukaan puolet suomalaisista harrastaa viikoittain käsitöitä. Nikkarointia, huovuttamista, dreijaamista. Neulontaa, kudontaa ja nyt myös nukkavirkkausta.
Käsityöbuumin syyksi on esitetty paitsi perinnetietoisuuden yleistymistä myös nykyistä työelämää. Monen suomalaisen työ on päättymätöntä tiedostonpyörittelyä tai tietojärjestelmien ruudukoiden täyttämistä. Usean työstä puuttuu asioiden valmiiksi saamisen kokemus. Käsityöt tarjoavat sitä. Kun matto on valmis, se sitten on valmis. Ihmisen kuuluu saada asioita valmiiksi.
Erkinheimo arvelee laajalle levinneen käsityöläisperinteen olevan yksi syy, miksi Suomi on vuodesta toiseen tutkitusti maailman onnellisin maa.
– Käsitöiden tekeminen on keho-mielen hyvinvoinnille hyvä asia. Ihminen tekee asioita juuri sillä nopeudella kuin hänelle on hyväksi. Tämä on hyvin meditatiivista, Erkinheimo miettii.
Käspaikan väki tekee paljon töitä altistaakseen uusia ihmisiä käsitöille. Kerran kuussa järjestetään kaikille avoin tupailta, johon pääsevät myös järjestöön kuulumattomat. Ensi kesälle galleriatiloihin on tulossa näyttely tähän asti teostensa esittelyä arkailleiden ITE-taiteilijoiden töistä. Ehkä valokuvanäyttelykin.
Osallistumiskynnystä laski viime kesänä syntynyt yhteisöllinen kesämatto. Kaikki halukkaat saivat osallistua sen tekemiseen. Langat olivat kangaspuilla valmiina, ja opastusta löytyi. Yksi teki millin, toinen vähän enemmän.
– Viime viikolla otimme sen alas puilta. Lähes sata ihmistä tätä teki, joukossa espanjalaisia vaihto-oppilaitakin. Eräät saksalaiset turistit saapuivat monena päivänä peräkkäin, Wilska-Neuvonen sanoo katselleessaan mattoa.
Opastus on selvästi ollut tarkkaa, sillä vaikka kokkeja oli runsaasti, on tämä soppa kaunis ja selkeäpiirteinen. Reuna ei mutkittele. Tai kuten käsityöihmiset asian ilmaisevat: se ei juokse.
Kesämatosta tuli kirkonkylän kesähitti. Ehkä suurimman vaikutuksen se teki erääseen kymmenvuotiaaseen kesälomalaiseen. Hän koski ensimmäisen kerran elämässään kangaspuihin, mutta ei päästänyt niistä irti kahteen tuntiin.
Seuraavaksi oli aika tehdä ihan oma matto. Vapaana olivat vain varsin vaativalle Kirkonkaari-kuviolle valmistellut kangaspuut. Kolmella sukkulalla operointi ei nuorta ihmistä hätkähdyttänyt. Matto valmistui runsaassa viikossa. Samaan aikaan paikalliset lukiolaistytöt ilmoittivat halustaan tulla Käspaikkaan neulomaan.
Wilska-Neuvonen ja Erkinheimo ovat juuri noista hetkistä onnellisia.
– Tämä on meidän jutun ydin. Siirretään osaamista seuraavalle sukupovelle. Se on tämän työn suurin palkinto.
