Apu

Parikkalassa ollaan ylpeitä omasta korttipelistä: ”Minulle sanottiin heti, ettei ole aito parikkalalainen, jos ei osaa moskaa”

Parikkalassa ollaan ylpeitä omasta korttipelistä: ”Minulle sanottiin heti, ettei ole aito parikkalalainen, jos ei osaa moskaa”
Syrjäisetkin kapakat sijaitsevat aina keskeisillä paikoilla kuten Särkisalmi Parikkalassa. Pienen taajaman sielu on perinteikäs Särkisalmen baari. Siellä pelataan moskaa, muualla tuntematonta korttipeliä.
Julkaistu: 10.9.2022

Kuppilan ilma tihkuu muikeilua ja ilkikurista juonikuutta. Oveluutta ja toiveikkuutta. Joka keskiviikko kyläläiset kokoontuvat elämää nähneiden pöytien ääreen pelaamaan paikallista korttipeliä, moskaa. Paino sanalla paikallinen, sillä tätä lajia ei kukaan ei tunne kuntarajojen ulkopuolella.

– Osasin pelata moskaa ennen kuin opin lukemaan. Parikkalassa moskan säännöt opitaan äidinmaidon mukana, sanoo peli-iltaan valmistautuva Yrjö Tolvanen. Hän on käynyt pelaamassa moskaa samaisessa baarissa jo kolmella eri vuosikymmenellä. Lajia on läiskitty toki jo ihan lapsesta asti.

– Parikkalassa kaikki osaavat moskaa. Siis ihan kaikki, sanoo Jari Hinkkanen. Vastaavasti hän ei ole koskaan tavannut ketään ulkopaikkakuntalaista, joka osaisi säännöt. Harva on pelistä kuullutkaan.

Kuuden pintaan baariin valuu väkeä verkkaisen täsmällisesti. Pöytiin istahtaa pääosin jo kypsään ikään ehtineitä karjalalaismiehiä.

Hinkkanen on järjestänyt baarissa pelejä jo vuodesta 1995. Hän kerää tottuneesti parin euron kokoisen pelimaksun ja arpoo pelaajat eri pöytiin. Voittaja korjaa parin kympin potin lyhentämättömänä. Mahdollisen voiton pitää ilahduttaa, mutta tappio ei saa tuntua rahallisesti. Uhkapelistä kun ei ole kysymys, baarin asiakkaat painottavat.

Parikkalassa tunnutaan olevan hivenen ylpeitä omasta pelistä. Syystäkin. Sitähän se elävä identiteetti on, muista erottautumista jollakin omalla. Lipuilla, lauluilla, tavoilla. Tai vaikka korttipakalla.

Toimittaja kokeilee korttitaitojaan Jari Hinkkasta ja Ami Vänskää vastaan.

Moskaa pelatessa naljailu kuuluu asiaan

Moskaan kuuluu olennaisesti kinastelu säännöistä. Pitäjän eri kylissä on ikiajat ollut omat, hieman toisistaan eroavat tulkinnat yksityiskohdista. Suullisena perimätietona kulkevien lakitulkintojen erot avautuvat vain todellisille lajituntijoille.

– Vasta 25 vuotta ollaan väännetty säännöistä. Nyt alkaa olla kasassa yhteinen näkemys, hymyilee Hinkkanen ja sekoittaa paikallisen sähköyhtiön sponsoroimaa korttipakkaa. Tuhannet ja taas tuhannet jaot ovat hioneet Parikkalan Valon logon hyvin himmeäksi.

Illan ensimmäinen jako. Istun kolmospöytään, siihen arpa minut vei, ja teen muutaman tarkentavan kysymyksen säännöistä. Omasta kädestä pöytään – eli korttitermein rintaan – ajamiaan kortteja saa kaataa, selvä homma. Kirkonkylän säännöillä niin ei saa tehdä, mutta näillä mennään. En muista milloin opin pelaamaan moskaa. Todennäköisesti alakouluikäisenä, Parikkalan nuorisotila Majakan sohvapöytien äärellä.

Moskaa ei pelata perisuomalaisessa hiljaisuudessa. Omien korttien päivittely ja vastustajalle naljailu alkavat heti, kun kierroksen valtti on käännetty pakan alle. Karjalan murteella manataan omia lappuja ”rasuiksi” tai ”vötjäkkeiksi”, kun vastaavasti epäillään vastustajan kortteja mahtavaksi.

Moska luokitellaan lyöntipeliksi. Tarkoituksena on lyödä toisen pelaajan pelaamat kortit isommilla saman maan korteilla tai kierroksittain arvottavalla valtilla. Lyömättä eli kaatamatta jääneet kortit pitää nostaa omaan käteen jo siellä olevien seuraksi. Usein niin tehdään puhtaan taktisista syistä. Isoja kortteja ei kannata käyttää liian aikaisin. Häviäjä on se, jolla on pakan loputtua vielä kortteja kädessään.

Tunteet ovat moskapöydässä pinnassa. Niitä houkutellaan loputtomalla puhumisella ja tarkkaan valikoiduilla hymynkareilla.

– Kettuilla saa. Mutta ei liikaa, miehet korostavat yhteen ääneen. – Jos toinen on hävinnyt tiukan pelin hyvillä korteilla, sitten vähän kysellään, ettethän vaan tee itsellesi mitään peli-illan päätteeksi, hymyilee Hinkkanen.

Baarissa on kirjattu pelien tuloksia talteen jo 30 vuoden ajan.

Yhdistelmä kansanperinnettä ja mielenterveystyötä

Jako toisensa jälkeen etenee nopeasti. Ei tarvitse voittaa, kunhan ei häviä. Pärjään mielestäni hyvin. Kolmella häviöllä tippuu jatkosta. En halua olla se henkilö. Pelaan varmaa peruspeliä. Yritän kerätä loppupeliin mahdollisimman paljon isoja valtteja, muiden maiden kuvakortitkin kelpaavat.

Enempää en osaa, enkä parempaan pysty. Vältän kikkailua, sillä osaan kunnioittaa vastustajiani. Elämänmittainen korttiura on tehnyt heistä taiturimaisia moskan pelaajia. He muistavat täydellisen varmasti kaikki pelissä nähdyt kortit, niin kaatopakkaan kuin kanssapelaajan käteenkin päätyneet. Väsymättömästi he pohtivat, millä taktiikalla vastustajat juuri tämän jaon mahdollisesti pelaavat. Supertietokone päätyisi saletisti samoihin todennäköisyyslaskennallisiin päätelmiin kuin nämä miehet tuoppiensa takana.

Reijo Lötjönen, Jarno Vänskä ja Markku Tolvanen ovat jo vuosia pelanneet moskaa keski­viikkoisin.

Moskan pelaaminen taajamakuppilassa on ainutlaatuinen yhdistelmä kansanperinnettä ja mielenterveystyötä. Omaperäistä kulttuuria, jolla on iso sosiaalinen merkitys.

– Tässä pysyy mieli vireänä, vähän kuin sanaristikoita tekisi. Ei iske dementia niin helposti, Tolvanen sanoo samaan aikaan, kun Jari Hinkkanen osoittaa katsellaan naapuripöydässä pelaavaan mieheen. Häneen, kenen havaitsin saapuneen peli-iltaan rollaattorilla.

– Hän sai talvella aivoinfarktin. Ei pysy oikein liikkumaan, mutta pää toimii moskassa. Kerran viikkoon näkee ihmisiäkin, Hinkkanen kertoo. Samaan aikaan toinen mies tuo rollaattorilla liikkuvalle miehelle tuopillisen keskiolutta.

Ensimmäinen kierros alkaa olla taputeltu kaikissa pöydissä. Varovainen taktiikkani on tuottanut tulosta. En voittanut yhtään kierrosta, mutta en toisaalta hävinnyt eniten. Pääsen siis seuraavalle kier­rokselle. Enää yksi kierros, sitten pääsisin finaalipöytään.

Arto Soikkeli pohtii oikeaa taktiikkaa.

Harva korttipeli leviää koko maahan

Ääripaikallisuus on osa moskan taikaa. Täysin ainutlaatuista se ei ole.

– Keski-Pohjanmaalla pelataan pitroa, se on päässyt myös Leea Klemolan Kokkola-näytelmiin, kertoo kaksi kirjaa korttipeleistä tehnyt Mikko Saari.

Vaikutteet ne ovat paikallisperinteilläkin. Pitron lähin sukulainen löytyy Nicaraguasta. Saari arvioi lajin saapuneen Etelä-Amerikasta pohjalaiseen satamakaupunkiin merimiesten mukana. Tuppi on edelleen Pohjois-Suomen omaisuutta, vaikka laji hiipikin aikoinaan tukkikämpiltä etelään opiskelijoiden mukana. Saaren mukaan marjapussia on tarjottu Suomen kansalliskorttipeliksi, vaikka tosiasiassa sitä pelataan vain Etelä-Suomessa. Koko maahan levinneitä pelejä ovat sökö, pokeri ja lasten suosima ristiseiska.

Mutta miten pitkään lapset sitä vielä suosivat? Onko enää canastan taitajia? Mikko Saari arvelee korttipelien suosion olevan pienessä laskussa. Pelattaessa ihmisten vapaa-ajasta on kännykkä pirun kova vastustaja.

Nuorisolle moska on tuttu ainoastaan ilmiönä

Parikkalan torilla viettää kesäiltaa joukko nuoria. Tyhjiin toripöytiin nojaileva Sinja Kivilahti, 17, muutti Parikkalaan muutama vuosi sitten Lahdesta. Moska on tuttu, mutta lähinnä ilmiönä.

– Minulle sanottiin heti, ettei ole aito parikkalalainen, jos ei osaa moskaa, hymyilee Kivilahti. Hän tunnustaa sääntöjen olevan hakusessa.

– Kortteja siinä kaadettiin. Pappa osaisi säännöt ihan varmasti, hän kertoo.

Kivilahden ystävät Inna Halttunen ja Akseli Muhonen tietävät hekin kylän oman pelin ja tuntevat sen maineen, mutta eivät muista pelanneensa sitä. Korttipelit eivät muutenkaan ole elämän keskiössä. Pienen miettimisen jälkeen tulee mieleen vain Uno.

– Jostakin kuulin, että moska on tosi vanha peli. Täällä Parikkalassa keksitty, Akseli sanoo, johon Inna jatkaa:

– Me ollaan ehkä vähän liian nuoria. Mielestäni nollakakkoset osaavat vielä sitä, mutta meidän sukupolvi huonommin, Inna sanoo viitaten vuonna 2002 ja sitä ennen syntyneisiin.

Huonommillakin korteilla voi voittaa

Palataan vielä Särkisalmen baariin. Jatkan hyväksi todetulla perusvarovaisella taktiikalla. Jos yksikin tippuu ennen minua, jatkan finaalipöytään. Saan ratkaisevan kierroksen alussa kasattua oikein hyvät kortit, suorastaan erinomaiset. Käsi täynnä valtteja. Mukana valttikuningas ja valttikymppi. Ei tule olemaan vaikeaa, mietin itsekseni. Sitten tapahtuu jotakin, johon en ole osannut varautua.

Jari ja toinen vastustajani nakuttelevat omalla vuorellaan pöytään pieniä pareja ja kaatavat siinä sivussa muitakin vaatimattoman kokoisia kortteja. Heidän kätensä tyhjenevät, ja ennen kuin ehdin tajutakaan, olen yksin mahtavien valttieni kanssa. Tie finaalipöytään katkesi tylysti. Ja ennen kaikkea nopeasti.

– Joo vähän osattiin arvatakin, millainen käsi sinulla on. Ei se huono ollut, ei. Mutta nyt kävi näin, merkittävästi huonommilla korteilla voittaneet miehet lohduttavat.

Nousen pöydästä ja kävelen tyrmistyneenä kohti ulko-ovea. Kapakan peräpöydästä kaikuu:

– Ethän tee mitään itsellesi.

Arvelen miesten hieman hymyilevän.

Kommentoi »