Pariisin olympiaskeitissä loistanut 13-vuotias Heili Sirviö on sekoittanut asiaa kommentoivien aikuisten päät – KOK:lla on sylissään lastensuojelukysymys

Olisiko Suomen Olympiakomitean pitänyt järjestää Heili Sirviölle taloustukea olympiavalmisteluita varten? Ja pitäisikö viimeistään nyt, kun hän on olympiaskeitin vitonen, laittaa tuet kuntoon tulevia arvokisoja varten?

Nämä kysymykset ovat johtaneet kommentointimyrskyyn. Etenkin kun Heilin isä Fredu Sirviö nosti, tyttärensä onnistuneen olympiasuorituksen tuomassa tunnekuohussaan, asian esiin hieman kärjekkäästi – ja Olympiakomitean huippu-urheilujohtaja Matti Heikkinen täräytti vastapalloon viileästi.

Isä ilmoitti, että Heili harkitsee Australian kisa-asuun siirtymistä, jos suomalainen tukipolitiikka ei muutu. Heikkinen vastasi, että Olympiakomitea tukee lähtökohtaisesti aikuisten urheilua eikä tukia anneta alle 16-vuotiaille.

Heili Sirviö kilpaili Pariisissa 13-vuotiaana. Systemaattinen ranking-pisteiden keruu Pariisiin olympiakelpoisuutta kohti alkoi 11-vuotiaana.

Isä-Sirviön ja Heikkisen kommenteista lähti liikkeelle ajallemme tyypillisen kiihkeä kommentointimyrsky. Tässäkin asiassa, kuten niin monessa muussakin urheilukohussa, olisi nyt syytä vetää hetki happea ja laskea pulssia.

Nyt kuuluu aivan liikaa aikuisten ihmisten lapsellista ääntelyä ja harkitsemattomia sanoja. Tämä urheiluyleisöä jakava älämölö uhkaa tappaa kaiken sen ilon, mitä Sirviön historiallinen olympiadebyytti kuitenkin ansaitsee.

Ja se on surullista se.

Suomen urheilukulttuuri on nyt turhan kärjistyneessä tunnelmassa. Mikä tahansa asia saa aikaan käsistä karkailevan vapaaottelumatsin tunnelman. Se tekee vaikeaksi käsitellä mitään asiaa järkevästi. Olipa kysymys mieheltä näyttävistä naisista, olympiavalinnoista, vuoden urheilijasta tai Australiassa asuvan 13-vuotiaan tukemisesta, ollaan tutuissa taisteluasemissa.

Asia unohtuu, yhteisen urheiluhaasteen viileä tarkastelu ei yhteisenä onnistu, kun pitää keskittyä tappelemaan toista urheilupuoliskoa vastaan. Tähän tyypilliseen kuvioon kuuluu myös se, että kun itse asiasta ei enää argumentteja löydy, mennään kiinni asiassa mukana olevien persoonaan.

Mutta minkäpä urheilu sille voi, kun koko muu yhteiskunta ympärillä opettaa samaa tapaa käsitellä mitä tahansa asiaa.

Heili Sirviön kohdalla tätä tympeää kierrettä vauhditti tietysti se, että urheilumediasta ei montaa toimittajaa löydy, joka osaa sanoa – tai edes kysyä – skeittauksen lajisisällöstä yhtään mitään. Kun substanssia ei tunneta, otetaan yllättäen silmille tulleessa tilanteessa kiinni mistä helpoiten saa, kun pitäähän se juttu jostakin värkätä.

Tulos on surullinen. 13-vuotiaan olympiavitosen suorituksesta ei puhuta juuri ollenkaan. Keskustelu karkaa aikuisten ihmisten keskinäiseksi kinasteluksi – ja sitä tietä päästäänkin näppärästi taivastelemaan urheilijan isän taustaa sinivalohoitajana, vai millä sanalla hänet huuhaapuuhaajaksi nyt leimattiinkaan.

Enpä tiedä löytyykö Suomen urheiluhistoriasta surkuhupaisampaa reaktiota olympiafinaalissa nähdyn läpimurron jälkeen?

13-vuotias olympiavitosena, lajinsa superlupauksena, ja täällä kiljutaan asiasta riemu rikki. Onko kenelläkään asiassa mesonneella käynyt mielessäkään se, että miltähän tämän kaiken keskellä huokailevasta 13-vuotiaasta mahtaa tuntua?

Ja mihin suuntaan tämä arvoton meteli hänen uraansa jatkossa auttaa?

Välillä tuntuu, että aikuiset käyttäytyvät tässä asiassa murrosikäisesti, ja se kohun keskellä oleva murrosikäinen aikuismaisesti.

Totta kai on asiallista kysyä, että olisiko Olympiakomitean pitänyt tukea urheilijaa, joka päätyy olympiafinaalissa viidenneksi. Vaikka hän olikin kisoissa 13-vuotiaana ja perheensä olympiaprojektin alkaessa 11-vuotias.

Kyllä sitä kysyä voi. Kuten myös sitä, että olipa aiemmissa tukiratkaisuissa järkeä tai ei, pitäisikö tämän näytön jälkeen kuitenkin jatkossa tukea?

Kysymykset ovat perusteltuja, mutta niin ovat myös tarjolla oleva vastaukset. Siksi tämän asian äärellä on aivan turha huutaa kiihkeänä, koska vastakkain on kaksi täysin järjellistä argumenttia.

Asetelmassa onkin aidon valintatilanteen asetelma. Ei ole tarjolla valintaa selkeästi oikean ja väärän välillä, mutta silti pitää valita.

Siksi nyt on turha kinastella kummankaan vaihtoehdon puolesta, enempi pitäisi keskittyä periaatteelliseen keskusteluun siitä, minkä tyyppistä urheilua varten olympiaurheilu on olemassa – ja minkä tyyppistä urheilua Suomen Olympiakomitean on syytä tukea.

Tämä tapaus haastaa myös Kansainvälisen Olympiakomitean. Kun se on päättänyt sallia 13-vuotiaiden osallistumisen, on luotu todellisuus, joka heittää KOK:n syliin lastensuojelukysymyksen. Siihen pitäisi juuri KOK:n osata vastata ennen kuin tehdään mitään tukemiseen liittyviä kansallisia päätöksiä.

Valitettavasti tärkeintä olympiavaltaa käyttävä KOK on näissä arvopohjaisissa asioissa hidas linjaamaan mitään – ja siksi tämä Heili Sirviön yksittäistapaus taitaa jäädä suomalaisten keskinäiseksi pähkäilyksi.

Tätä pähkäilyä voi lähestyä useammasta lähtökohdasta.

Toisaalta on niin, että jos joku on niin hyvä, että nousee olympiafinaaliin, ei tukea pidä ikäperusteella estää. Etenkin kun KOK pitää 13-vuotiaita kisakelpoisina.

Tämä linjaus ei muuten ole KOK:lta mikään työtapaturma. KOK nimen oman hakee olympiaperheeseen paitsi uudenlaisia lajeja, myös uudella tavalla urheiluun sitoutuvia lajiyhteisöjä. KOK ymmärtää, että nyt on syytä varautua siihen, että 2030-luvun maailmassa KOK:n voi hyvinkin kannattaa ennemmin keskittyä olemaan elinvoimaisen yhteisöllisyyden foorumi kuin perinteisen kiilusilmäisellä citius, altius, fortius -mantralla jumittava tulosurheilufoorumi.

Siksi skeittifinalistien kaltaiset kasvot – ja koko kisatapahtuman tunnelma – ovat juuri sitä mitä olympialiike haluaa ulospäin viestiä.

Kun näin on, millä perusteella Suomessa linjattaisiin ettei Heili Sirviön kaltaisille lapsille tule olympiatukea antaa? Etenkin kun kaikesta arvopohjaisesta jälkipuheesta huolimatta Heili Sirviö päätettiin Suomen kisajoukkueeseen nimetä?

Edellä mainitun jälkeen on kovin vaikea väittää, ettei Heili Sirviön kuuluisi saada tukea Olympiakomitealta.

Jos kerran oli perusteita laittaa hänet kisoihin, on vaikea ymmärtää miksi ei olisi perusteita myös tukea. Jos hän on liian lapsi tuettavaksi, miksi hänet kuitenkin valitaan kisoihin?

Etenkin jatkossa tämä asetelma on moraalisesti ja ehkä juridisestikin mahdoton, kun nyt on taustalla myös näyttö menestymisestä.

Tästä huolimatta asia voi silti yhä lähestyä arvoperusteisesti. Vaikka joku 13-vuotias urheileekin tällä tasolla, on hän kuitenkin vielä lapsi – eikä valmis siihen hullunmyllyyn mitä aikuisten kovin huippu-urheilutouhu kokonaisvaltaisesti vaatii.

On kaikki perusteet todeta, etenkin skeittikisan jälkeisen media- ja kommentointihässäkän jälkeen, että olympiaurheilu on kokonaisuudessaan tila, jossa 13-vuotias lapsi ei ole turvassa. Voi kysyä, kuuluuko hän sellaiseen tilaan ollenkaan.

Voi olla, että urheiluyhteisö päätyy siihen, että 13-vuotiaskin voi jatkossakin olla osa aikuisten huippu-urheilua, mutta tämä päätös vaatisi kyllä Pariisin kokemusten jälkeen omat reunaehtonsa. Aivan ehdoton ehto on siksi se, että koko huippu-urheilun luonnetta pitää muuttaa. Tapa millä seuraamme, millä puhumme, millä osallistumme, millä toteutamme olympiaurheilua, pitää muuttaa ympäristöksi, jossa 13-vuotias voi turvallisesti olla.

Itse asiassa tätä ei vaadita vain 13-vuotiaiden kohdalla, vaan kaikkien alaikäisenä mukana olevien hyvinvoinnin varmistamiseksi.

Onko olympialiike tai ylipäänsä kansainvälinen huippu-urheilu valmis tämän kaltaiseen muutokseen? Vaikea nähdä, että olisi. Valitettavasti.

Toisaalta, jos KOK haluaa kehittää itsestään astetta enemmän yhteisöllisyyden arvoja ja 2030-luvulla aikuistuvien sukupolvien dynamiikkaa muutenkin ilmentävän yhteisön, tämä nyt epärealistiselta tuntuva muutos voi olla joka tapauksessa edessä.

Heili Sirviön, ja näiden muiden alaikäisten tuoma lastensuojelullinen haaste on kuitenkin urheiluyhteisön käsissä tässä ja nyt. Mitä tekee vastuullinen urheilupäättäjä juuri nyt, kun kansainvälinen huippu-urheilu on sellainen tila kuin se on – ja nämä keskenkasvuiset nuoret ihmiset ovat lajiensa parhaita urheilijoita?

Olipa Heili Sirviön yksittäistapauksesta mitä mieltä tahansa, tärkein kysymys on kuitenkin se yleisempi kysymys, jota kansainvälinen olympialiike ei ole hoksannut itseltään kysyä. Tai ainakaan se ei ole siihen ulospäin kuuluvasti vastannut.

Siis minkä ihmeen takia 13-vuotias edes on kisoissa?

Ja jos 13-vuotiaan paikka on kisoissa, mitä KOK tekee suojellakseen kisoihin osallistuvia lapsia heidän herkimpinä kasvun ja identiteetin muodostumisen vuosinaan kaikelta siltä kansainvälisen huippu-urheilutodellisuuden paineelta, jota 13-vuotias ei mitenkään ole kypsä vielä itse vastanottamaan tai käsittelemään?