Image

Parasite-elokuvan ohjaaja Bong Joon-ho on aikamme tärkeimpiä elokuvantekijöitä

Bongin ura peilaa Etelä-Korean lähihistoriaa, kirjoittaa Anton Vanha-Majamaa, joka haastatteli ohjaajaa viime keväänä Cannesissa.

Ohjaaja Bong Joon-ho vie kaksi kättään pöydälle, piirtää niillä kolmioita ja selittää:

”Sterling on täällä. De Bruyne syöttää täältä, Agüero tekee maalin. Jokainen pelaaja tekee omaa juttuaan. Minä vain asettelen heidät oikeisiin paikkoihin.”

Bong puhuu siitä, miten hän ohjaa näyttelijöitään. Antaa heille raamit ja kehottaa sitten jokaista tekemään, mikä tilanteessa tuntuu oikealta. Hän luottaa näyttelijöihinsä, kuten jalkapallovalmentaja Pep Guardiola luottaa tähtisikermäänsä Raheem Sterling – Kevin De Bruyne – Sergio Agüero.

Pep Guardiolaa on pidetty maailman parhaana jalkapallovalmentajana. Analogia toimii, sillä Bong Joon-ho saattaa olla aikamme paras elokuvantekijä.

Istumme rantaravintolan terassilla aivan Cannesin elokuva­juhlien festivaalipalatsin kupeessa. On toukokuun puoliväli, ja Bongin seitsemäs pitkä elokuva Parasite on juuri esitetty Cannesin kilpasarjassa. Ohjaajalla on yllään t-paita, tumma pikkutakki ja farkut. Silmillä on aurinkolasit.

Ylipitkät hiukset harottavat kuin teini-ikäisellä skeittarilla, mutta ruumiinrakenne torppaa mielikuvan. Bongilla on mahaa ja huono ryhti. Hän on istunut elämänsä monitorin takana.

Parasite on otettu festivaalilla hyvin vastaan, mutta odotukset ovat aisoissa. Bongin edelliselle elokuvalle Okja (2017) buuattiin, koska se oli Netflixin tuottama. Parasite taas on outo korealainen genre-elokuva, joka kilpailee Pedro Almodóvarin, Quentin Tarantinon ja Terrence Malickin kaltaisia mestareita vastaan.

Elokuvaa pidetään varmana ehdokkaana ja todennäköisenä voittajana parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-kategoriassa.

Viikko haastattelun jälkeen Parasite kuitenkin voittaa festivaalin pääpalkinnon Kultaisen palmun. ”Taide on vale, joka auttaa meitä ymmärtämään totuuden”, dokumentaristi Michael Moore lausuu palkintoa jakaessaan.

Vuoden loppuun mennessä Parasite on noussut kotimaansa kaikkien aikojen tuottoisimpien elokuvien kärkikolmikkoon ja rikkonut Yhdysvalloissa vieraskielisten elokuvien katsojaennätyksiä.

Elokuvaa pidetään varmana ehdokkaana ja todennäköisenä voittajana parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-kategoriassa. Bongille povataan myös ohjausehdokkuutta.

Eteläkorealainen elokuva ei ole aiemmin ollut Oscareissa edes ehdolla.

Parasiteen ja sen ohjaaja-käsikirjoittajaan kiteytyy etelä­korealaisen elokuvan lyhyt, vaikea historia.

Bong Joon-ho syntyi akateemiseen perheeseen Daegussa, Etelä-Korean neljänneksi isoimmassa kaupungissa, 14. syyskuuta 1969. Hän opiskeli ensin sosiologiaa Yonsein yliopistossa, mutta löysi pian intohimonsa ja aloitti 1990-luvun alussa opinnot Korean elokuva-akatemiassa Busanissa.

Hän ihaili yhdysvaltalaisia ”uuden Hollywoodin” mestareita: Alan J. Pakulaa, John Schlesingeriä, Francis Ford Coppolaa, Steven Spielbergiä, Martin Scorsesea. He olivat loihtineet 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla valkokankaille yhteiskunnallisia, älykkäitä ja perin juurin viihdyttäviä elokuvia.

Uusi Hollywood oli ollut historiallinen anomalia, unelmatehtaan taloudellista ja taiteellista umpikujaa seurannut ajanjakso, jolloin isot studioelokuvat eivät aliarvioineet katsojiaan – toisin kuin nyt, kun Marvelin ”elokuvauniversumi” toimii kuin algoritmien tuottama äärikaupallinen tv-sarja.

Koreassa oltiin 1990-luvulla puolestaan vapauduttu tiukan elokuvasensuurin ikeestä. Presidentti Park Chung-heen autoritäärinen hallitus oli vuonna 1973 pannut lopun elokuvateollisuuden ensimmäiselle kultakaudelle, jonka klassikoita olivat muun muassa Kim Ki-youngin The Housemaid (1960) ja Yu Hyun-mokin Obaltan (1961). Ulkomaisten elokuvien tuontia oltiin rajoitettu tiukoilla kiintiöillä.

Pitkin 1980-lukua maa oli alkanut demokratisoitua ja elokuva-ala elpyä. 1990-luvun alussa Samsungin kaltaiset jättikonglomeraatit eli chaebolit olivat ryhtyneet tuottamaan ja levittämään elokuvia. Ala oli ammattimaistunut ja samalla tuontikiintiöitä oltiin alettu höllentää.

Chaebolit himmasivat tuotantoaan vuoden 1997 talouskriisin myötä, mutta ala jatkoi kasvamistaan. Se tarkoitti kissanpäiviä sekä komean toimintaviihteen että älykkäiden genre-elokuvien ystäville. Monesti yksi ja sama elokuva myös palveli kumpaakin yleisöä.

Tähän loveen iskivät uuden aallon korealaiset auteurit, kuten Bong Joon-ho, Lee Chang-dong, Kim Jee-woon, Park Chan-wook ja Kim Ki-duk.

”Tunsimme hullua intohimoa elokuvaan”, Bong muistelee tulkin välityksellä Cannesissa.

”Olimme valmiit luopumaan kaikesta elokuvan vuoksi. 1990-luku oli Etelä-Korean historian cinefiilein vuosikymmen. Hotkimme elokuvia mielipuolina.”

Yhtäkkiä 51 miljoonan asukkaan maassa ilmestyi vuosittain kunnon budjeteilla tehtyjä elokuvia, jotka eivät tuntuneet kompromisseilta.

Nyt nuorille auteureille tarjottiin tilaisuus kokeilla, haastaa ja kyseenalaistaa. He ottivat siitä kaiken irti. Yhtäkkiä 51 miljoonan asukkaan maassa ilmestyi vuosittain kunnon budjeteilla tehtyjä elokuvia, jotka eivät tuntuneet kompromisseilta. Sellaisia kuin Oldboy (2003), A Tale of Two Sisters (2003), Viisi vuodenaikaa (2003) ja Secret Sunshine (2007).

Bongin esikoispitkä Barking Dogs Don’t Bite (2000) esitteli heti ohjaajan keskeiset vahvuudet: huolella kirjoitetut hahmot, absurdit juonenkäänteet, viiston komiikan, kiihkeät toimintakohtaukset ja täsmälliset havainnot korealaisesta yhteiskunnasta.

Tällä reseptillä on syntynyt menestys toisensa perään. Rikos­epookki Memories of Murder (2003) oli kotimaassaan ilmestymisvuotensa katsotuin, pieni ja surumielinen draama Mother (2009) nousi kriitikoiden suosikiksi.

Souliin hyökänneestä mutanttiliskosta kertonut The Host (2006) sekä Chris Evansin tähdittämä Snowpiercer (2013), jossa rymisteltiin maailmanlopun junassa, ovat Etelä-Korean kaikkien aikojen tuottoisimpien kotimaisten elokuvien listan sijoilla 20 ja 19.

Kolmosena on Parasite.

Souliin sijoittuva Parasite kertoo kahdesta perheestä.

Kimit taittelevat työkseen pizzalaatikoita. He asuvat kerrostaloasunnossa, joka on puoliksi maanpinnan alapuolella. Kun katua kuurataan, ikkunat on paras pitää suljettuina. Wc-istuin on asetettu korokkeelle, jotta vedenpaine riittäisi tyhjentämään säiliön.

Bong vakuuttaa, että tällaisia vessoja todella on olemassa. Internet on täynnä kuvia pöntöistä, joita kutsutaan ”ulosteen alttareiksi”.

”Näissä asunnoissa asuville ihmisille on tärkeää voida sanoa, että he asuvat maan päällä, vaikka he saisivat auringonvaloa vain tunnin päivässä. Samalla läsnä on pelko siitä, että jos asiat vielä huononevat, asukkaat joutuvat kokonaan maan alle.”

Parkin perhe asuu puolestaan kukkulalla isossa ja modernissa omakotitalossa. Heillä on piha, kodinhoitaja ja isällä (Lee Sun-kyun) oma autokuski. Isot ikkunat tarjoavat auringonvaloa aamusta iltaan, pihan pensaat ovat aina vasta trimmattuja. Isoin huoli on, että köyhä palvelusväki lemuaa.

Alkaa soluttautumisleikki, joka muistuttaa kiihkeydessään David Fincherin ja David Soderberghin parhaita moderneja Hollywood-trillereitä.

Kimit alkavat sulautua Parkien elämään, kun perheen vesa Kim Ki-woo (Choi Woo-shik) keksii väärentää itselleen yliopistotodistuksen saadakseen töitä Parkin perheen kotiopettajana. Juoni onnistuu, ja muut seuraavat perässä palvelusväen yksi kerrallaan syrjäyttäen.

Alkaa soluttautumisleikki, joka muistuttaa kiihkeydessään David Fincherin ja David Soderberghin parhaita moderneja Hollywood-trillereitä. Samalla käsitellään isoja ja vaikeita kysymyksiä luokasta, rahasta ja ihmisarvosta.

Juonesta ei kannata lukea enempää. Käänteet ovat villejä.

Cannes-auran ja yhteiskunnallisten teemojen ei pidä antaa hämätä: Parasite on läpikotaisin viihdyttävä, hauska ja jännittävä elokuva. Se tuo mieleen Jordan Peelen keväällä ilmestyneen kauhuelokuvan Us, jossa hyväosainen yhdysvaltalaisperhe kohtasi maan alla varttuneet peilikuvansa.

Bong kertoo nähneensä Usista vasta trailerin. Siinä hän kiinnitti huomiota Rorschachin testistä muistuttaviin sattumanvaraisiin, peilikuvana toistuviin kuvioihin. Siirtokuvatekniikasta käytetään myös termiä dekalkomania.

”Kun aloin kehitellä Parasitea vuonna 2013, sen työotsikko oli Decalcomania. Ajatus oli, että rikkaan ja köyhän perheen jäsenet peilaisivat toisiaan tietyissä tilanteissa täydellisesti”, Bong sanoo.

”Ajan myötä fokus siirtyi köyhään perheeseen ja he alkoivat viedä juonta eteenpäin. Nimi vaihtui Parasiteksi [suom. loinen].”

Peeleä ja Bongia yhdistää persous metaforille ja symboleille. Niiden bongaaminen käy melkein pelistä.

”Se on niin metaforista!” Ki-woo parahtaa moneen otteeseen Parasitessa. Repliikki kertoo kouluttamattoman pojan pyrinnöistä poseerata itseään sivistyneempänä, mutta kyse on myös metatason vitsistä.

Politiikka on Bongin elokuvissa aina läsnä. Soulia terrorisoivasta liskomutantista kertova The Host oli historiallinen allegoria, Netflixille tehty Okja kritisoi lihateollisuutta. Mother kertoi yhteiskunnallisten turvaverkkojen puutteesta.

Parasite muistuttaa eniten Snowpierceriä, joka rakensi luokka­yhteiskunnan postapokalyptista pakkasmaisemaa halkovan pikajunan kyytiin. Keulassa matkasivat ne, joilla oli varaa, peräpäässä ne, joilla ei ollut.

Idea Parasiteen tuli Snowpiercerin jälkituotantovaiheessa.

”Syntyhetkeä voisi verrata tahraan housuissa. Huomaat päivän päätteeksi tahran, etkä muista, mistä se on ilmestynyt”, Bong sanoo.

Kysymys luokasta näkyy Parasiten arkkitehtuurissa. Kimit asuvat maan alla, Parkit kukkulalla. Parkien talon kellarissa on salainen bunkkeri, joka näyttelee tärkeää roolia.

”Näin uutisissa, että rikkailla todella on sellaisia bunkkereita. Se on siis ihan oikea juttu”, Bong selittää.

”Mutta tietenkin se on myös metafora. Jos Snowpiercer jäsentää luokan horisontaalisesti, Parasite tekee saman vertikaalisesti.”

Han on korealaiseen kulttuuriin liittyvä termi. Se tarkoittaa koetuista vääryyksistä poikivaa halveksuntaa, katkeruutta ja surua. Avuttomuutta jonkin itseä satakertaisesti isomman äärellä.

Tunteen ajatellaan juontavan juurensa Etelä-Korean vaikeaan lähihistoriaan: Japanin siirtomaa-aikaan, Korean jakautumiseen ja sitä seuranneeseen sotaan.

Bongin elokuvissa ollaan usein itseä isompien voimien äärellä, tuomittuina häviämään. Memories of Murderin syyllistä ei saada kiinni. The Hostin pelastusoperaatio, jonka ympärille koko elokuva rakentuu, epäonnistuu.

Parasiten keskeinen kysymys koskee yksilönvapautta. Voiko yksi ihminen kyseenalaistaa paikkansa maailmassa ja rämpiä kepulikonstein ylös omasta luokastaan?

Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät kaikkialla, mutta ­Etelä-Koreassa jako on poikkeuksellisen raju.

Vastauksen voi arvata. Ohjaaja ei pidä itseään pessimistinä, mutta myöntää, että toivoa on joskus vaikea löytää.

”Rikkaiden ja köyhien välillä on valtava kuilu, joka pelottaa. Mutta pelottavampaa on se, etteivät asiat tule paranemaan. Poikieni sukupolvi ei tule näkemään muutosta”, Bong sanoo.

”Ki-woo sanoo elokuvassa aikovansa ostaa Parkien omistaman talon. Katsojille päättäväisyys näyttäytyy surullisena, koska haaveeseen on vaikea uskoa. Laskimme, kuinka kauan Ki-woon pitäisi keskituloilla säästää voidakseen ostaa talon: noin 547 vuotta. Luku naurattaa, mutta se on hyvin surullista. Tuon surun halusin jäävän katsojiin.”

Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät kaikkialla, mutta ­Etelä-Koreassa jako on poikkeuksellisen raju. Rikkain 10 prosenttia pitää hallussaan kahta kolmannesta maan varallisuudesta. Väestön köyhemmän puoliskon osuus varallisuudesta on vain kaksi prosenttia.

Korruptio ja nepotismi rehottavat varakkaiden keskuudessa. Vuonna 2016 Etelä-Korean presidentti Park Geun-hye sai syytteen virkarikoksesta ja joutui eroamaan. Park istuu parhaillaan vankilassa 25 vuoden tuomiota. Syksyllä 2019 oikeusministeri Cho Kuk erosi lahjusskandaalin seurauksena.

Maassa puhutaan nyt kultalusikoista ja kuralusikoista. Usko muutokseen on vähissä. Tuloerojen hillitsemistä luvanneen presidentti Moon Jae-inin suunnitelmat ovat epäonnistuneet ja kannatuslukemat romahtaneet 84 prosentistä 40:een.

Yhteiskunnallinen ahdinko heijastuu myös elokuviin.

Lee Chang-dongin Burning käsitteli kysymyksiä varallisuudesta ja sen epätasaisesta jakautumisesta. Monet kriitikot nostivat sen yhdeksi vuoden 2018 parhaista elokuvista.

Lee Byeong-heonin toimintakomediassa Extreme Job (2019) rahattomat jeparit perustavat kanaravintolan ja rikastuvat. Luokkakysymyksiä kevyen parodisesti käsitellyt elokuva on Etelä-Korean historian tuottoisin.

Parasiten poikkeuksellisen suosion sanotaan liittyvän siihen, kuinka tarkasti se viittaa tosielämän tapahtumiin. Väärennetyt todistukset ja ”likaisten köyhien” välttely istuvat valtaapitävien pirtaan.

Köyhät kuvataan kertomuksissa perinteisesti hyväsydämisinä ja jaloina, rikkaat pahoina. Parasite kääntää aluksi asetelman päälaelleen: rikkaat ovat hyviä, koska heillä on siihen varaa, köyhät pahoja selvitäkseen. Moraalijako ei ole kuitenkaan niin selvä. Kimit ja Parkit tekevät molemmat hyviä ja pahoja asioita. Bong sanoo, ettei halunnut tehdä elokuvaa, jossa varakkaat ovat ahneita ja pahantahtoisia.

Todellinen syypää pakenee otetta. Se on henkilöhahmoja isompi ja lyömätön: han.

Komedia on Bongille tärkeä työkalu. Hän sanoo arvostavansa totisia elokuvia, mutta ei pysty sellaiseen itse.

”Toki rikon ja vääntelen konventioita, mutta olen sydämeltäni genreohjaaja. Saan genreajattelusta elinvoimaa. Pidän siitä, että teatterikävijät alkavat vasta kotona ymmärtää elokuvan poliittista viestiä ja satiiria”, Bong selittää.

”Se toimii kuin tahra, joka hiljalleen tulee näkyväksi.”

Viihdevetoinen ajattelu on nostanut Bongin yhdeksi tämän hetken kuumimmista ohjaajanimistä ja vakiinnuttanut hänen paikkansa ylemmässä keskiluokassa. (”Talossani ei ole bunkkeria”, Bong huomauttaa.)

Bong kertoo, ettei ole nähnyt yhtäkään Bond-elokuvaa. Supersankarielokuva taas ei luonnistu ”henkilökohtaisen psykologisen ongelman” vuoksi.

Nyt kysymys kuuluu: minkä oven hän avaa seuraavaksi?

”Haluaisin tehdä aution saaren elokuvan. Niitä on tehty muutamia. Cast Away, Haaksirikkoutuneet… John Boormanin Kahden miehen helvetti, jossa Lee Marvin ja Toshirô Mifune ovat yksin autiolla saarella, on vaikuttanut minuun paljon.”

Hollywoodista tulee tietenkin työtarjouksia. Bongin näytöillä uuden James Bondin tai Avengersin ohjaaminen olisi täysin mahdollista. Eritoten Marvel-universumi hakee alati uusia omaleimaisia tekijöitä paisuvan tuoteperheensä kaitsijoiksi.

Bong kertoo, ettei ole nähnyt yhtäkään Bond-elokuvaa. Supersankarielokuva taas ei luonnistu ”henkilökohtaisen psykologisen ongelman” vuoksi.

”Hermostun, kun näen jonkun hyvin tiukoissa vaatteissa. Miehen tai naisen, en kestä sitä”, Bong selittää.

”Jos joku tarjoaisi minulle supersankaria, jolla on laatikkomaiset vermeet, voisin harkita.”

Julkaistu: 31.1.2020
1 kommentti