Alzheimeriin kuollut isä tulee toistuvasti Paperi T:n uniin: ”Huomaan itsessäni niitä piirteitä, joita aina kritisoin faijassani”
Kun Henri Pulkkisen isä sairastui Alzheimerin tautiin, pala kerrallaan katosi kaikki se, joka oli tehnyt hänestä hänet. Kun isä myöhemmin kuoli, tuli siitä vääjäämättä myös Paperi T:n kolmannen levyn teema.
"Kun mä aloin tehdä tätä levyy, mä sanoin et mä en sit tee mitään faija kuoli -levyä.”
Kävelemme Itäkeskuksen laitamilla lumituiskussa läpi harmaan kerrostaloalueen, jossa Henri Pulkkinen vietti lapsuutensa viikonloput. Myös Pulkkisen uusi albumi Joka päivä jotain katoaa syntyi näin, pitkillä kävelyillä ympäri Helsinkiä.
Kuolema tunki levylle varkain. Vaikka kappale olisi kertonut parisuhteesta tai arjesta Helsingissä, isän haamu kummitteli niissä ja väritti ne kertomaan sittenkin kuolemasta. Lopulta teema piti vain hyväksyä.
”Kun niitä biisejä alkoi olla, mä tajusin että ei vittu: tää on se faija kuoli -levy”, Pulkkinen sanoo.
”Jos Malarian pelko kertoi rakkauden pelosta ja Kaikki on hyvin kertoi onnellisuuden pelosta, niin tää levy on kuolemanpelosta.”
Isä itse oli tiennyt sairaudesta jo kauan ennen diagnoosia mutta peitellyt oireita parhaansa mukaan.
Juuri ennen koronaviruspandemian alkua vuonna 2020 selvisi, että Pulkkisen isä Hannu Pulkkinen sairasti Alzheimerin tautia. Isä itse oli tiennyt sairaudesta jo kauan ennen diagnoosia mutta peitellyt oireita parhaansa mukaan. Häpesi ja lukkiutui kuoreensa, Pulkkinen kuvailee.
”Se tiesi, ettei enää pärjää.”
Tauti eteni nopeasti: ensin katosi lähimuisti, sitten hiljalleen kaikki se, mikä teki isästä isän.
Tuli vaihe, jossa Hannu vuodatti elämäntarinaansa pojalleen kuin terapeutille, vanhoja kaunoja ja pettymyksiä toisensa perään ilman minkäänlaista suodatinta. Kuin lapsi.
Lopulta hän lakkasi olemasta oikein mitään mieltä mistään. Hannu saattoi maata ankeassa hoitokodin sängyssä ja vain ihmetellä, miten kaunista kaikki onkaan. Oli kuin hän olisi unohtanut eilisen uutisten lisäksi sen, millainen ihminen hänen pitikään olla: mitkä asiat ovat juuri hänelle tärkeitä ja mistä hän pitää tai ei pidä.
Henri Pulkkinen alkoi miettiä, kuinka paljon ihmisestä on lopulta vain aivokemiaa. Harmaita poimuja, jotka rappeutuessaan vievät ihmisen mennessään.
”Sen näkee, miten ihminen katoaa sairauteen. Musta tuntuu, että Alzheimerissa ihminen lakkaa yrittämästä ilmentää sitä jotakin omaa persoonaa, sitä millaisena haluaa näyttäytyä muulle maailmalle”, Pulkkinen sanoo.
”Kun se viedään sulta pois, niin pystytkin olemaan paljon vapaammin. Vähän kuin psykedeeleissä. Ehkä ne on itse asiassa jollain tavalla sama asia.”
Kävelyn päätteeksi istumme lounaalle kulttuurikeskus Stoassa, ja puhe ajautuu filosofiaan. Pulkkinen haluaisi heittää viittauksen erääseen deterministiin, mutta nimeä ei löydy.
”Nyt tää on se kohta, missä mun pitäis osata name-droppaa oikein”, Pulkkinen sanoo ja naurahtaa.
Runsaat viittaukset kuuluvat älykköräppärinä tunnetun Pulkkisen eli Paperi T:n brändiin. Sanoitukset vilisevät nimiä: Marlon Brando, Kristiina Halkola, Carl Sagan, Pier Pasolini, Alan Resnais, Henry Miller ja Jeanne d’Arc. Paperi T:n viittauksista on tehty Jyväskylän yliopistossa kandidaatintutkielmakin.
Maine seuraa Pulkkista, vaikka briljeeraaminen jäi ensimmäiselle levylle.
”Ei se ole ollut mun juttu enää vuosiin, mutta en pääse siitä eroon”, hän sanoo.
Ensimmäinen levy Malarian pelko teki Pulkkisesta julkkiksen yllättäen ja täysin tahattomasti. Ennen soololevyä lähinnä Ruger Hauer -yhtyeestä tunnetulle räppärille ei tullut mieleenkään, että hänen synkkä, verrattain monimutkainen lyriikkansa voisi upota laajaan yleisöön.
Upposi, ja Paperi T:stä tuli ilmiö, jopa meemiytynyt hahmo.
Passiivisen isän pojast tuli pastissi / passé passais lukea sen passiski.
”Se oli ihan täysi yllätys! Mä tiedän, että tää voi kuulostaa falskilta, mutta se ei ollut koskaan sellanen asia, mitä mä olisin tavoitellut. Eikä siitä koskaan tullut sellaista. Koskaan ei tullut sitä hetkeä, että mä olisin huomannut, että täähän on ihan mahtavaa. Päinvastoin.”
Pulkkiselle valkeni, että artistius on palveluammatti, johon kuuluu paljon muutakin kuin taiteen tekeminen. Pitää olla esillä, kommentoida, miettiä tyylivalintoja ja näkyä somessa.
”Se on musta turhauttavaa. Mua ei kiinnosta ne muut asiat. Silläkin riskillä, että se tarkoittaa, että mun musa ei sitten kiinnosta ihmisiä.”
Äkillinen suosio tekee artistista ilmiön, joka leviää kaikkialle ja katoaa yhtä nopeasti. Se on raadollinen maailma, Pulkkinen sanoo, eikä se anna artistille tilaa kehittyä tai muuttua.
Hän päätti heti julkisuuteen noustuaan, että kakkoslevy Kaikki on hyvin saa luvan kadottaa osan niistä kuulijoista, jotka Malarian pelko toi mukanaan. Samaan hän on varautunut myös kolmannen levyn kohdalla.
”Haluan vapautua siitä odotuksesta, että mitä seuraavaksi tulee. J. Karjalainenkin on aina vaan tehnyt sitä mitä se haluaa tehdä. Se teki Lännen Jukkaa monta levyä yhdessä välissä! Ja me katsotaan vierestä, että jaa, nyt se tekee tollasta.”
Pulkkinen on yrittänyt kadota julkisuudesta levyjen välillä. Julkisella Instagram-tilillä on vain kymmenisen kuvaa, kaikki uuteen albumiin liittyvää promootiota. Tämäkin haastattelu järjestyi uuden levyn varjolla, muuten Pulkkinen kieltäytyy järjestään haastatteluista.
Se on kylmähermoinen valinta aikana, jona sosiaalisen median huomion voi muuttaa melkein suoraan rahaksi. Mutta Pulkkisen mielestä Paperi T ei ole kuuntelijoilleen velkaa olla koko ajan Paperi T.
Aluksi teema hävetti. Isän kuolema, isänmurha, Hamlet.
Hannu Pulkkinen kuoli vuoden 2020 itsenäisyyspäivänä, paljon nopeammin kuin oli osattu odottaa. Hän oli 69-vuotias.
Henri Pulkkinen alkoi kirjoittaa.
Aluksi teema hävetti. Isän kuolema, isänmurha, Hamlet. Elämän hauraus, kaiken katoavaisuus. Onko suurempia kliseitä? Miten pukea sanoiksi asia, joka tuntuu valtavan henkilökohtaiselta mutta joka lopulta tapahtuu melkein kaikille?
Hannu Pulkkinen harrasti aforismeja, ehkä hän olisi tiennyt.
”Mä olin aina omassa musassa käsitellyt kuolemaa, koska ajattelin, että se on niin fataali ja kiehtova aihe. Mikä nyt olisi romanttisempaa kuin kuolema?”
Mutta kun kuolema on oikeasti läsnä, siitä ei ole oikein mitään hienoa sanottavaa.
Pulkkisella on tapana kirjoittaa ylös yksittäisiä lauseita, muistilappuja, joista uuden levyn kappaleet sitten hiljalleen lähtevät rakentumaan. Isän kuoleman jälkeen kirjoituksiin ilmaantui uusi teema: luontohavainnot. Hän huomasi katsovansa taivaalla lentäviä lintuja ja ajattelevansa, kuinka monimerkityksisiä ne ovat.
19. helmikuuta 2021 Pulkkinen kirjoitti puhelimen muistiinpanosovellukseen ”muuttolintuja rantahiekkaan”.
On vaikea kuvitella huonommin Paperi T:n brändiin sopivia sanoituksia.
”Silloin ajattelin, että no ei ainakaan tätä. Tosi pitkään vihasin luontokuvauksia. Tuntui, että kaikki suomalainen kirjallisuus tapahtuu metsässä”, Pulkkinen sanoo.
”Mutta välillä parasta on sanoa jotain tosi latteaa. Se, miten olin aiemmin käsitellyt kuolemaa, tuntui faijan kuoleman jälkeen falskilta, ja ne kliseet, joita aiemmin pidin falskeina, alkoivatkin liikuttaa. Kyllä kliseillä on yleensä joku syy, miksi ne ovat niin suosittuja.”
”Oon tajunnut, kuinka vahvoja asioita kliseet on, ja oon armollisempi sitä kohtaan, kuinka paljon joku kliseinen laulunsanoitus voi herättää ihmisessä tunteita.”
Helmikuinen muistiinpano löysi lopulta paikan sinkun kertosäkeestä: Muuttolinnut / rantahiekkaa / joki virtaa.
Tänä keväänä Henri Pulkkisen aamut ovat usein alkaneet kahvien keittelyllä ja keskeneräisten biisien kuuntelulla. Jos on aikaa, hän kokkaa lounaan itse. Jotain yksinkertaista, hyvistä aineksista, vaikka roomalaista cacio e pepe -pastaa. Taustalla soi jazz tai Ruben Stillerin podcast – Pulkkinen tunnustautuu faniksi. Ei koskaan räppi, sillä vokaalit vetävät itseensä liikaa huomiota.
”Cacio e pepessä on vaikea onnistua. Kolmen ainesosan pastaan pitää keskittyä niin paljon, että pystyt nollaamaan aivoista kaiken muun.”
Jos on asiaa keskustaan, Pulkkinen kävelee. Kotoa levy-yhtiö Universalin toimistolle Hakaniemeen kävelee vajaassa tunnissa. Pulkkisella on tapana kävellä joka paikkaan, pitkiäkin matkoja, ja kuunnella tekeillä olevia kappaleita.
Usein kuolemasta sanotaan, että se muistuttaa elämään kuin viimeistä päivää, ottamaan riskejä tai vetämään täysillä. Pulkkiselle kävi päinvastoin. Hän sanoo alkaneensa suhtautua tavalliseen arkeen suojelevasti ja arvostuksella.
”Perusarjesta voi olla silleen, että ei vittu tää on ihan kauheeta, tai todeta, että hei, täähän onkin itse asiassa ihan mukavaa. Huomaan pitäväni rutiinien ylläpitämisestä. Kahvinkeitto aamulla on asia mitä odotan.”
Muutos näkyy musiikissa. Kun esikoisalbumi Malarian pelon kertoja olisi lähtenyt jazzin ja kokkailun täyttämästä arjesta ovet paukkuen kohti coolimpaa elämää, Joka päivä jotain katoaan kertoja jää levyn ensimmäisellä sinkulla yhteiseen kotiin repimään basilikanlehtiä pastan päälle.
Mitä jos tää on meiän lopullinen asunto / ja jos tää onkin meiän lopullinen asento
Sä mietit ääneen juhlapäiviä tai jotakin / Mä mietin tosi usein ihan tosi tosi hiljaa
Kai ny muutaman elämän verran / kai ny muutaman elämän voi odottaa
”Basilikanlehtiä voi kuulostaa siltä, että nyt on eläin häkissä, sen pitää äkkiä päästä pois. Mutta se ei oo mulle erobiisi missään tapauksessa”, Pulkkinen kuvailee.
Sinnittely on uuden albumin maailmassa arvokkaampaa kuin luovuttaminen. Elämä on rajallista, ja sen voi hyväksyä. Arkeen kuuluu myös vaiheita, jotka eivät ole täynnä kuplintaa ja suuria tunteita. Eikä ihan hyvää arkea kannata heittää pois noin vain, kun vähän ahdistaa.
”Mulle sen biisin sydän on lämmöllinen ja armollinen. Vaikka just nyt tuntuisikin tältä, en ole lähdössä mihinkään. Siinä on jotain hirveän inhimillistä, miten ihmiset päättävät mennä eteenpäin vaikeissa tilanteissa. Sä niinkun kaikkes yrität olla siinä.”
Yhtenä levyn katoamisteeman innoittajana toimi Radioheadin kappale How to Disappear Completely eli kuinka kadota kokonaan.
”[Radioheadin vokalisti ja laulunkirjoittaja] Thom Yorke on sanonut, että se yrittää ottaa mahdollisimman arkisia lauseita ja laittaa ne sellaiseen kontekstiin, jossa ne ei tunnu arkisilta.”
Pulkkinen sanoo oman arkensa muuttuneen rauhallisemmaksi ja keskiluokkaisemmaksi sitten esikoisalbuminsa mutta painottaa, ettei hän koskaan ollut sellainen renttu kuin kirjoittamansa hahmot.
Mothafuck rivari, must ei ikin olis siihe / Jostain syystä kuolemaan ei vielä kovin kiire
Kierrätä rakkaut ku roskii / Venaa et se kipu alkais potkii / Muuttoilmotus postii
Ensimmäisen albumin Surumielisen näköiset naiset -kappaleessa aloilleen asettuminen merkitsee kertojalle kuolemaa. Mistään muusta kappaleesta Pulkkinen ei ole saanut niin paljon kehuvaa palautetta siitä, kuinka samaistuttavia päähenkilön ajatukset ovat.
”Mutta se on tosi väärinymmärretty biisi. Mä oon kirjottanu sen siitä näkökulmasta, että se minähahmo on se urpo. Oman elämänsä päähenkilö, joka ajattelee, että mä oon niin spesiaali, että mulle tää normiarki ei kelpaa. Mä omasta mielestäni pilkkaan sellaista ajattelua siinä. Sen takia ehkä Basilikanlehtiä on mulle paljon armollisempi ja lämpimämpi biisi.”
Toinen esimerkki väärinymmärryksistä on Kaikki on hyvin -albumin nimikkobiisi, jolla kertoja toistelee, että kaikki on hyvin. Kappaleen idea on toistaa lausetta niin kauan, että kuulijalle tulee selväksi, ettei kaikki todellakaan ole hyvin.
”Silti aina välillä joku sanoo, että ihanaa kun se on niin positiivinen, niin rauhottava biisi.”
”Kun mä aattelen että joku asia on ihan super selkeä, niin se miten se näyttäytyy muille voi olla aivan päinvastaista. On pitänyt hyväksyä, että mä en voi sille mitään.”
Pulkkinen pitää itseään epäonnistuneena humoristina.
”Omasta mielestäni yritän olla kauhean hauska, ja teksteissä on aina jotain huumoria ja itsetiedostavaa ironiaa. Mut se ei ikinä ole se tulkinta, vaan kaikki on silleen, että toi on niin vitun vakava ja vitun tosissaan.”
Vuonna 2020 Pulkkinen julkaisi Khidin eli Kristo Laannin kanssa yhteislevyn HBD RIP. Sitä kuvattiin arvioissa klaustrofobiseksi nihilismiksi. Rumba-lehden kriitikon mielestä se oli ”musiikkia hetkiin, kun seinät ovat jo kaatuneet niskaan”.
”Me ajateltiin sitä levyä tehdessä, että onks tää ihan liian hauskaa musaa ja onks nää läpät liikaa. Mutta vastaanotto olikin, että ai onks noi jäbät noin ahdistuneita.”
Ennen väärinymmärrykset ärsyttivät, mutta nyt Pulkkinen antaa kuulijoiden omille tulkinnoille arvoa. Ihminen voi ottaa taiteesta irti sen, mitä kulloinkin itselleen tarvitsee, eikä siinä tarvitse miettiä, mitä tekijä on tarkoittanut.
”Musiikki herättää tunteita, eikä tekijä voi kontrolloida toisessa herääviä tunteita.”
Kompromissit eivät aina olisi olleet kummankaan mieleen.
Pulkkinen on kirjoittanut osan uuden levynsä kappaleista yhdessä runoilija Harry Salmenniemen kanssa. Yhteisestä projektista oli ollut puhetta vuosia. Sitten koronapandemian alussa Salmenniemi lähetti Pulkkiselle kasan keskeneräisiä tekstejä. Runoja, lauseita, pidempiä tarinoita.
”Harry sanoi, että poimi täältä mikä suhun resonoi.”
Mikä kunnia, Pulkkinen ajatteli. Ja sitten iski kuumotus: Hänkö alkaisi sörkkiä ihailemansa runoilijan tekstejä?
”Mä arvostan Harrya ihan hirveästi. Entä jos se kelaa, et nyt sä menit ja pilasit nää? Otit tästä kaiken runouden pois ja teit jotain kömpelöä.”
Pulkkinen valitsi runoja, muokkasi niitä ja lähetti takaisin Salmenniemelle. Näin syntyi myös levyn ensimmäinen sinkku Basilikanlehtiä, joka kuvaa lapsiperhearkea. Pulkkisella ei ole lapsia, mutta isän kuolema sai miettimään isyyttä.
Jonkin verran Pulkkisen oli pakko poistaa runoutta eli muutella sanoja, jotta runot taipuisivat laulettavaksi suunnilleen perinteisen kappaleen formaatissa. Kompromissit eivät aina olisi olleet kummankaan mieleen.
”Mun piti sanoa Harrylle, että mun on nyt pakko vaihtaa tää sun sana, joka ois munkin mielestä tosi hyvä, koska se ei vaan räpätessä soi.”
Salmenniemi lähetti tekstejä myös kuolemasta. Levyn teemaa ei ollut vielä päätetty, mutta Pulkkinen huomasi tarttuvansa juuri niihin. Yhdessä kirjoittaminen helpotti ison aiheen käsittelyä – kun omat ajatukset alkoivat tuntua banaaleilta tai naurettavilta, toisen ajatuksia saattoi katsoa armollisemmin.
Ei tuu olee mitään lopullist ja osuvaa / ku kaikki loppuu ja mikään ei lopukaan.
Ihminen ei katoa hetkessä. Pulkkinen ehti surra isäänsä monta kertaa: sairauden puhjettua, hoitokodissa ja kuoleman hetkellä. Surutyö jatkuu yhä, mutta ajan myötä väkevät tunteet laimenevat väkisin. Muut asiat alkavat vallata takaisin surun nielemää tilaa.
”Se on jollain tavalla surullista, että edes se tunne ei oo pysyvä. Et pysty pitämään sitä kuollutta ihmistä tärkeimpänä mielen etusijalla. Ja sitten se tuntuu paskalta, kun sä et tee niin.”
Isä vierailee yhä öisin Pulkkisen luona samanlaisina toistuvissa unissa. Hän tekee niissä tavallisia asioita, ajaa vaikka autoa eikä tajua että on sairas.
”Mä sanon sille, että et saa ajaa, ja se suuttuu, että miten niin. Mutta musta se on ihan kivaa, että se on niissä unissa hetken itsensä. Arvostan unia jollain ihan uudella tavalla.”
Hannu Pulkkinen ei olisi kuvaillut itseään herkäksi. Sairaudenkaan hetkellä hän ei myöntänyt heikkoutta. Se ärsytti Henriä, mutta ehkä juuri siksi, että herkkyys oli isälle ja pojalle yhteistä. Herkkyys juuri sillä ärsyttävällä tavalla, että sitä ei voi koskaan myöntää muille.
”Huomaan itsessäni niitä piirteitä, joita aina kritisoin faijassani, huomaan kuinka käyttäydyn ihan samalla tavalla. Ennen välttelin sitä, mutta nyt se tuntuu hyvältä.”
Osa samankaltaisuudesta on sellaista, jota on vaikea määritellä. Jokin ele tai tapa sanoa.
”Olen hänen jälkeläisensä, se jälki, joka hänestä on vielä täällä. Hyvässä ja huonossa.”
Henri Pulkkisen tyyli Suvi Poutiainen, meikki ja hiukset Essi Kylmänen
