Kun Panu Hiekkala 22 vuotta sitten heräsi, hänen oikea jalkansa ei toiminut – MS-taudista alkoi elämänmuutos hedelmätarhuriksi

Puiden lehdet ovat syyskuisen yön jälkeen vielä aamulla kosteita. Lehdet läiskähtelevät valkoisen pakettiauton etuikkunaan ja jättävät siihen pisaroita, kun Panu Hiekkala, 55, ohjaa autoa pitkin kapeaa hiekkatietä.

Ollaan matkalla ehkä maailman pohjoisimmalle kauppakelpoisten luomuhedelmien tarhalle Pohjois-Savossa Kuopion Jännevirralla. Tarhalla kasvaa 2 500 omena- ja 500 päärynäpuuta, ja toinen mokoma kilometrin päässä Hiekkalan kotitilalla.

Tarhan reunassa on 14 mehiläispönttöä. Pesät on viikko sitten tyhjennetty ja pesty. Mehiläiset eivät pääse enää sisään pönttöihin ja ovat kiukkuisia. Yhden pesän edessä on suriseva matto, kun sadat mehiläiset yrittävät vielä päästä sinne sisään.

Hiekkalan varovaisen arvion mukaan tarhalla pörrää pölytyspuuhissa miljoona mehiläistä. Tarha on pörriäisten paratiisi.

Yksi tilan neljästä työntekijästä on sairastunut, ja isännällä on ollut siksi tavallista kiireisempi aamu. Hän oli jo kuudelta aamulla kaurapellolla. Aamulla autoon pakatut omenat odottavat vientiä mehustamolle.

Tilalla eletään syyskuun alussa vuoden kiireisintä sesonkia, sillä omenat ja päärynät kypsyvät yhtä aikaa. Tilalla kasvaa myös 7 000 luomukesäkurpitsaa. Nekin puskevat vielä satoa, vaativat korjuuta ja kuljettamista myyntiin. Työpäivät venyvät helposti 14-tuntisiksi.

Hiekkala hymyilee kuitenkin rennosti tarhan laidalla. Hän tarttuu kävelysauvaansa ja alkaa ohjata meitä kohti omenapuita. Koska hedelmätarhalla niitetään mahdollisimman vähän, takertuvat jalat vähän väliä korkeisiin heinätupsuihin. Isännän oikea jalka jää kiinni pitkään heinään muita useammin. MS-tauti on vioittanut Hiekkalan kehoa. Siksi hän ontuu.

Jo kaukaa näkyy punaisia hedelmiä notkuvia puita. Syyskaste kiiltelee omenoiden pinnoilla.

Hiekkala nappaa omenan puusta ja haukkaa siitä palan. Omena on Slava Popediteljam, tarhan ainoa ukrainalainen laji. Sen hedelmä on kaunis, suuri ja punainen. Slava on kestävä ja tyrkkää joka vuosi varman sekä runsaan sadon. Muut lajit tahtovat vähän temppuilla, tehdä omenalle tyypilliseen tapaan huippusatoa vain joka toinen vuosi.

Erityisen hienoa Hiekkalan mielestä Slavassa on sen nimi. Se tarkoittaa suomeksi kunnia voittajalle. Slavalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä Ukrainan sodan kanssa. Se tuli tarhaan jo 2010 samaan aikaan kuin venäläiset Orlovimit ja Solnyshkot, mainioita lajeja nekin. Isännän oma suosikki on makea Elena.

Lajit valikoituvat tarhaan genetiikkansa ansiosta. Genetiikka on luomuviljelyssä kaiken A ja O, sillä tauteja ei torjuta kemikaaleilla. Näihin lajeihin eivät muumiotauti tai omenarupi iske. Tauteja parhaiten kestävät omenalajit kehiteltiin aikoinaan silloisessa Neuvostoliitossa, ja Hiekkala on siksi valinnut juuri niitä luomutarhaansa.

Hän on ostanut valmiina vain ensimmäiset tuhat tainta. Kaikki muut hedelmätarhuri on kasvattanut ja varttanut itse omien puiden silmuista saksalaisiin juuriin. Kasvihuoneella odottaa nytkin 500 uutta istutuspuuta.

Tarha tuottaa vuosittain yli 10 000 kiloa hedelmiä. Puolet menee sellaisenaan myyntiin. Toisen puolen Hiekkala jalostaa siirapiksi, hilloksi, mehuksi ja smoothieksi.

Hiekkala isännöi neljännessä polvessa 1870-luvun savolaista kantatilaa Jänneveden ja Juurusveden välisellä niemellä. Tila siirtyi hänelle 30 vuotta sitten. Tuotantosuunta vaihtui jo silloin luomuun. Pelloilla kasvoi luomuviljaa, hernettä ja rehuapilaa. 200-vuotiaan kotitalon pihassa oli kuitenkin vain kaksi omenapuuta.

– Isällä oli tapana sanoa, etteivät omenat täällä kasva. Se oli kuin bensaa liekkeihin. Rakastan haasteita. Heitän elämässäni keppejä umpihankeen ja kahlaan hakemaan ne, Hiekkala sanoo.

Omenat alkoivat kiinnostaa nuorta isäntää jo 2000-luvun alussa. Luomuomenat olisivat voineet jäädä vain harrastukseksi ja metsänhoitajan ja erityisopettajan koulutuksen saanut mies tehdä töitä nyt ihan muualla. Opetustöitä hän ehti tehdä 10 vuotta, kunnes kohtalo puuttui peliin.

Elettiin vuotta 2003. Kun 32-vuotias Hiekkala eräänä aamuna heräsi, oikea jalka ei enää toiminut. Kyseessä oli MS-tauti, liikunta- ja toimintakykyyn vaikuttuva sairaus, multippeliskleroosi. Tautiin ei ole parantavaa hoitoa. Sitä sairastaa noin 13 000 aikuista suomalaista.

Diagnoosi oli järkytys perusterveelle perheenisälle, uraputkessa olevalle tuplamaisterille, joka suunnitteli uraa koulumaailmassa.

Hän joutui luopumaan erityisopettajan työstä fyysisten rajoitusten takia, mutta jatkoi vielä viljelyn ohessa kymmenen vuotta hankehommissa. Omenat alkoivat hiipiä pikkuhiljaa taas mieleen. Miksei sitä voisi elättää itsensä hedelmilläkin, vaikka näin pohjoisessa ollaan.

– MS-tauti lisäsi valtavasti henkistä kuormaani, eikä fysiikka ollut enää entisensä. Ajattelin kuitenkin elää, enkä jäädä odottamaan niin nuorena kuolemaa. Olisin varmasti ihan eri kunnossa, jos olisin jäänyt vain pyörimään kotiin. Merkityksellinen työ pitää minut aktiivisena.

Vaikka tauti vei entiset työt ja avioliitto hajosi, hän ei ole katkera, sillä ilman sairautta hän ei olisi hedelmätarhuri.

Hiekkalalla on kolme, nyt jo aikuista lasta. Tila yhtiöitettiin Pohjolan Hedelmä Oy:ksi kaksi ja puoli vuotta sitten. Isä on pääosakas ja kukin lapsista omistaa yhtiöstä 10 prosenttia. Lapset auttelevat, minkä töiltään ja opiskeluiltaan ehtivät.

Yksi MS-taudin oire on yllättäen iskevä uupumus, ja siitä Hiekkalakin kärsii ajoittain. Silloin on vain levättävä vähän tavallista enemmän. Hän on oppinut pyytämään apua, eikä sure, ettei voi enää juosta.

– En pysty myöskään tanssimaan nuoralla, mutta sitä en harrastaisi edes terveenä. Sairauden aktiivisuus alkaa kuulemma hiipua kuusikymppisenä, ja sellainenhan minä kohta olen.

Kun Hiekkala istutti ensimmäiset 800 omena- ja 200 päärynäpuuta 15 vuotta sitten, epäilijöitä riitti. Savolainen, kauppakelpoisten luomuhedelmien tarha oli jotain ennennäkemätöntä. Hiekkala tekeekin pioneerityötä. Kukaan muu ei tiettävästi viljele yhtä pohjoisessa kauppakelpoisia luomuhedelmiä kääpiörunkoisissa puissa, eikä jalosta niitä itse. Siksi mistään ei voi kysyä tarkkoja neuvoa. Kaikki on kokeiltava itse.

Tarhat on aidattu kaksi metriä korkealla ja 2,5 kilometrin pituisella verkkoaidalla. Aidan pitäisi pitää hedelmäpuilla mielellään herkuttelevat jänikset, kauriit ja hirvet pois. Toissa talvena 23 kauriin lauma pääsi kuitenkin pakkasyönä hankea pitkin aidan yli kotitilan hedelmätarhaan. Ne ehtivät tuhota 1 600 puuta. Se oli ensimmäinen kerta, kun tarhuri mietti hetken lyövänsä hanskat tiskiin. Vahingot olivat satoja tuhansia euroja.

– En ole kuitenkaan koskaan tosissani ajatellut lopettamista, vaikka silloin todella suututti.

Tilan vehnäpelto oli vielä 1970-luvulla samalla paikalla, missä on nyt ensimmäinen hedelmätarha. Tuohon aikaan Savossa ei juuri viljelty vehnää, mutta siellä se menestyi. Tarha on niemessä kahden veden välissä. Alue on viimeinen Saimaan lämpöpatteri. Tarhan lämpösumma eli tiettynä ajanjaksona kertyneiden lämpötilojen summa on siellä jopa suurempi kuin Tampereella. Monet kasvi- ja eliölajit viihtyvät niukasti niitetyllä tarhalla.

Ilmastonmuutos tuntuu myös Jännevirralla. Kesät ovat olleet viime aikoina kuivia ja lämpimiä. Tarhan rannassa siintävän Jänneveden pinta laski tänä vuonna niin alas, ettei siitä saanut enää kasteluvettä. Kastelemattomuus laskee hedelmäpuiden satoisuutta.

Myyrä vilahtaa heinikossa. Puiden kimppuun ne eivät kuitenkaan pääse, sillä jokaista runkoa suojaa myyräverkko. Tarhurin työ on jatkuvaa vahinkojen minimointia.

Jostain kuuluu mönkijän pehmeää pärinää. Siellä ovat poimijat, kuopiolainen hortonomi Salla Vihervaara, oman kylän sesonkiapu Petteri Partanen sekä ukrainalainen Serhiij, tilan ainoa, ympärivuotinen työntekijä.

Kerääjillä on kaulahihnoissa siniset muoviämpärit. Hyvänä päivänä he tuovat mönkijän kärryssä tarhalta jopa yli tuhat kiloa hedelmiä tilan kylmävarastoon. Omenat putoilevat pehmeästi keruuastioihin. Omena on herkkä ja saa helposti kolhuja, ja siksi Hiekkala opettaa kerääjiä käsittelemään niitä yhtä hellästi kuin raakoja kananmunia. Kerääjät osaavat työnsä. Tarhan omenoista jopa 80 prosenttia kelpaa laadullisesti suoraan puista myyntiin hedelmätiskeille.

Isäntä on investoinut viimeisen kolmen vuoden aikana paitsi tilan sähköomavaraisena pitävään aurinkovoimalaan myös varasto-, kylmäsäilytys- ja tuotantotiloihin. Ne ovat vanhassa navetassa, mistä lihakarja lähti yli 50 vuotta sitten.

Kun hedelmäsesonki hiljenee lokakuun alkupuolella, pääsee 80-litrainen kippikattila navetan tuotantotiloissa töihin. Hiekkala keittää siinä hillot, siirapit sekä soseet muiden tuotteiden raaka-aineeksi. Loppuvuoteen kuuluu myös glöginvalmistusta.

– Tällä menolla voisi tulla vieraan töissä nopeasti burn out, mutta ei tässä, tämä kun on omaa ja minulle merkityksellistä pioneerityötä. Lomailen sitten talvella, ja ehdinhän minä usein iltaisin tunniksi soutelemaan Juurusvedelle. Se pitää minut kunnossa. Minulle riittää hyvä ja tavallinen elämä.