Image

Pallo hallussa | Brad Pitt



Pallo hallussa | Brad Pitt

Brad Pitt on maailman suurin elokuvatähti. Kukapa olisi uskonut sitä vielä 90-luvun lopussa?
Teksti Kalle Kinnunen

 

Miehen päässä on lippis, ja kun hän istuutuu, hän ottaa lippiksensä kohteliaasti pois. Huoneessa on planeetan suurin elokuvatähti. Hänen olemuksestaan etsii pakostakin merkkiä. Kuinka tärkeänä hän itseään pitää?

Tämä on poikansa pari minuuttia aiemmin hotellihuoneeseen jättänyt, pikeepaitaan sonnustautunut perheenisä, jolla on parin päivän sänki ja jo vähän harmaita hiuksia.

Hänellä on aikaa.

Brad Pitt on Hollywoodin suurin näyttelijätähti ja aikuinen mies. 47-vuotiaana hän säteilee karismaa, läsnäoloa ja varmuutta.

Hän ei tarvitse näyttäviä vaatteita, hän ei pröystäile. Asunsa puolesta hän näyttää jenkkiläiseltä perusfaijalta, joka vie pojan urheilutreeneihin ja käy ostamassa sixpackin. Mutta hänen kasvonsa ovat veistokselliset, täydellisen sopusuhtaiset, ja katseessa on selittämätöntä väkevyyttä.

Keskilännen kasvatin viehätysvoimaa on aikoinaan verrattu James Deaniin, mutta Dean kuoli 24-vuotiaana, kun Pitt ylipäänsä nähtiin ensimmäisen kerran valkokankaalla vasta 27-vuotiaana.

Olisi mukava puhua Pittin kanssa käyden läpi hänen elokuviaan ja elämänsä vaiheita. Aivan niin ei keskustelu kuitenkaan onnistu.

”Minulla on tämmöinen juttu, että kun kävelen kotiovesta ulos ja unohdan jotain, en voi palata”, Pitt sanoo.

”Jos ajan ohi risteyksestä, en voi tehdä u-käännöstä, vaan minun täytyy ajaa eteenpäin ja kiertää reitti takaisin. En osaa mennä taaksepäin. En enää yritä. Opettelen vain elämään tämän ongelman kanssa.”

Hän tarkoittaa, ettei oikein osaa puhua vanhoista elokuvistaan, saati katsoa niitä itse.

”Mitään mennyttä ei voi muuttaa.”

Aloitetaan siis uudesta elokuvasta, joka on eräänlainen omakuva erikoisissa kehyksissä.

Moneyball on Pittin 41. elokuva, sivuosat mukaan lukien, ja vuoden toinen Pitt-ensi-ilta. Kriitikoilta lähes yksinomaan ylistystä saanut elokuva kertoo baseballista, mutta ei otteluista, vaan ihmisistä kulissien takana. Pitt näyttelee tosielämän hahmoa, Oakland Athletics -joukkueen manageria Billy Beanea. Muissa keskeisissä rooleissa ovat Jonah Hill Beanen neuvonantajana ja Philip Seymour Hoffman joukkueen itseriittoisena änkyräjohtajana.

Moneyball on henkilökuva, Pittin karisman ja näyttelijäntaitojen varaan pitkälti rakennettu vakava draama. Tällaisia rooleja hän on tehnyt vasta viime vuosina. USA:ssa Moneyball on vetänyt aikuisten elokuvaksi erinomaisesti yleisöä. Euroopassa menestystä voi haitata se, ettei baseball ole kovin tuttu eikä herätä nostalgiaa. Mutta ei se herätä Pittissäkään.

”Tiedän hyvin vähän baseballista. Koulussa harrastin sitä juuri sen verran, että sain laakapallon suoraan naamaani. Verta pulppusi.”

Hän näyttää hädin tuskin erottuvaa arpea kasvoissaan.

”18 tikkiä. Enkä ole juuri katsellut lajia televisiosta.”

Pitt kertoo, että häntä ei kiinnostanut Oakland Athleticsin yllätys­menestys kymmenen vuotta sitten, vaan sen syyt.

”Minut sytyttivät kysymykset arvosta. Kuinka arvotamme toisiamme? Kuka on voittaja ja kuka on luuseri? Palkinnon tavoittelu ja henkilökohtaisen voiton tarve. Se, kuinka minä katson arvottaen sinua ja kuinka sinä katsot minua.”

Hän samastui Billyyn, joka oli alun perin pelaaja ja eteni manageriksi.

”Billysta leivottiin huippupelaajaa, mutta hän tiesi, ettei itse halunnut sitä. Hän oli roolinsa vanki. Hän halusi tehdä henkistä työtä. Hän koki olleensa pelimaailman arvojärjestelmän uhri ja halusi rikkoa sen. Hänen tavoitteensa olivat henkilökohtaisia.”

Beane päätteli, että aiempi tapa etsiä uusia pelaajia ja luokitella huiput oli yksinkertaisesti väärä. Hän palkkasi joukkueeseen mielestään ylenkatsottuja pelaajia, joiden vahvuudet yhteenlaskettuina olivat enemmän kuin kalliiden tähtipelaajien vähäteltyjen heikkouksien taakka. Beanen metodiin ei tietenkään uskottu. Hänen valintojaan kauhisteltiin.

”Näillä pelaajilla ei pitänyt olla arvoa, mutta koska Beane kyseenalaisti vallitsevan totuuden, hän sai huippujoukkueen. Ennen kaikkea Moneyball kertoo omanarvontunnosta.”

Kertooko se myös näyttelijän urasta?

Pitt vastaa tyypillisin lyhyin lausein, joiden tahti on hyvin rauhallinen.

”Ymmärrän Billyä täydellisesti. Olen vuosia halunnut tehdä tämän elokuvan. Tämä merkitsee minulle paljon.”

Kuten tarinan joukkue, Pitt on ylittänyt odotukset, ja enemmän.

Kun Brad Pitt teki läpimurtoaan, hän oli monille tähdenlennon perikuva, Hollywoodin nuoren polven pölvästi.

William Bradley Pitt Oklahomasta oli tehnyt kuten sadat tuhannet muut, lähtenyt Hollywoodiin etsimään onneaan. Ilman varsinaista näyttelijäkokemusta, jättäen yliopiston kesken. Tyhjän päälle.

”Yliopisto alkoi olla ohi. Kaverini alkoivat etsiä työpaikkoja. Minusta tuntui, etten ollut valmis. Olin oivaltanut, että haluan näytellä. Keski­lännessä siihen ei ollut mahdollisuutta. Se ei ollut uravaihtoehtojen ­listalla”, Pitt kertoo.

Hän teki päätöksensä kaksi viikkoa ennen opintojensa valmistumista.

”Ajoin Los Angelesiin. Olin aina rakastanut elokuvia. Ajattelin, että tätä täytyy yrittää.”

Kului kymmenen vuotta ensin hanttihommissa, sitten televisiorooleissa. Neljä jaksoa Dallasia, pikkurooli Kolkyt ja risat -sarjan jaksossa, vilahduksia statistina elokuvissa, kuten Alta nollan ja Ei pakotietä.

Pitt alkoi saada nimeä Thelma ja Louisen aikoihin. Jo seuraavana vuonna hän näytteli ensimmäisen pääosansa, Robert Redfordin ohjaamassa elokuvassa Ja keskellä virtaa joki. Sitä seurasivat sarjamurhaajaelokuva Kalifornia ja menestyksekäs vampyyrielokuva Veren vangit, jossa Pitt sai nimensä alkuteksteihin toisena, Tom Cruisen jälkeen.

Jotain oli silti pielessä. Pitt tuntui osaavan vain tietyntyyppiset luonnonlapsen roolit. Hän oli komea, muttei aidosti cool.

Kun Fight Club tuli ensi-iltaan 1999, tuon ajan johtavan trendilehden, brittiläisen The Facen kanteen ei valittu Pittiä vaan elokuvan ”todellinen tähti” Edward Norton. Oklahoman poika oli pitkään fiksumpien julkaisujen elokuvasivujen vitsiaihe, maalaiskylästä liian pitkälle päässyt pretty boy, lihapää, joka laukoi haastatteluissa harkitsemattomia muka-viisauksia ja silkkoja hölmöyksiä.

Eikä se ollut vain ylenkatsomista. Pitt oli menestyksensä kanssa hukassa, minkä hän on myöntänyt myöhemmin itsekin. Kun uusien elokuvien tiimoilta piti antaa haastatteluja, purkkaa jauhaneen Pittin ei annettu kohdata toimittajia yksin, vaan jonkun toisen näyttelijän kanssa. Mitä vähemmän puheaikaa tälle tyypille, sen parempi, pr-väki tiesi.

Ei auttanut, että Pitt sai 12 apinaa -elokuvan sivuosasta Oscar-ehdokkuuden ja kiitosta Seitsemän-elokuvan pääroolista.

Arvostellessaan 90-luvun lopulla vuorikiipeilijä Heinrich Harrerista kertovan Seitsemän vuotta Tiibetissä -elokuvan Helsingin Sanomien kriitikko kiteytti yleiset tunnot: ”Elokuvan suurin ongelma on Brad Pitt, joka on poseeraava ­filmitähti eikä mikään näyttelijä. Harrerin itsekeskeisyyden Pitt esittää pelkkänä kiukutteluna, ja kun olisi tarkoitus ilmentää päähenkilön kehittymistä, Pitt kurkottaa silkkaan tyhjyyteen.”

Pitt itse totesi saman elokuvan ensi-illan alla, että vittujako hänen pitää kommentoida Kiinan ja Tiibetin suhdetta, näyttelijänä hän vain lukee käsikirjoituksia ja menee maskeerattavaksi.

Hyvin harvat elokuvatähdet ovat aikuistuessaan muuttuneet. Heidän ei ole lupa muuttua. Yleisö odottaa tähdiltä kiinteää imagoa, pysyvyyttä.

Toki joistakin yhden tyyppiroolin vangeiksi luokitelluista näyttelijöistä, kuten viileiden tappajaroolien Clint Eastwoodista ja höpökoomikko Tom Hanksista, on kasvanut palkittuja osaajia. Poikasina aloittaneista juuri kukaan ei ole kasvanut mieheksi.

Brad Pitt ei ole enää se alastonta ylävartaloaan auliisti esittelevä kaunis poika, josta tuli seksisymboli heti ensimmäisessä kunnon elokuvaroolissaan Thelma ja Louisessa. Tämän pöydän ääressä Pitt on aikuinen, jonka kokemus ja itseluottamus ovat alle viisikymppisten elokuvatähtien keskuudessa vertaansa vailla.

Pitt on periamerikkalainen self-made man. Toisin kuin useimmat tämän päivän tähdet, hän joutui kamppailemaan sinnikkäästi vuosikymmenen ennen läpimurtoaan ja toisen vuosikymmenen saadakseen arvostusta.

Hän puhuu rauhallisesti, hakee kuvaavimpia sanoja kiirehtimättä ja pysähtyy tarvittaessa katselemaan kaukaisuuteen. Hän on pohdiskelija, ja valkokankaalla hän on oppinut näyttelemään sisäänpäin.

Nyt Brad Pitt tekee itse mielenkiintoisimpia amerikkalaisia elokuvia, eikä vain kameran edessä.

Tämän vuoden suuri Pitt-elokuva on Terrence Malickin impressionistinen ihmisyyden ja olemassaolon tutkielma The Tree of Life. Mitä todennäköisimmin Pitt saa jälleen Oscar-ehdokkuuden roolistaan.

On kuitenkin auki, tulkitaanko herra O’Brienin rooli pää- vai sivuosaksi.

”Se on sivurooli”, Pitt itse sanoo.

Hänen ei edes pitänyt olla The Tree of Lifen isähahmo. Hän oli tutustunut Malickiin jo vuosia aiemmin ja lähti mukaan elokuvaan tuottajana. Malick ehdotti roolia vasta, kun kiinnitetty Heath Ledger perääntyi siitä kaksi kuukautta ennen kuolemaansa.

Elämässään altavastaajaksi jääneen ja poikiaan kovin ottein 1950-luvun Teksasissa kasvattavan isän roolista tuli yksi Pittin vaikuttavimmista. Hän itse sanoo rakastavansa elokuvaa ja ihailleensa tapaa, jolla Malick löysi sen ytimen yli kaksi vuotta kestäneen leikkausprosessin aikana.

”Terry jättää pois paljon, paljon sellaista minkä ajattelin olevan keskeistä. Hän haluaa löytää todellisimmat hetket, ei suuria kohtauksia”, Pitt kuvailee mestariohjaajan erikoista työtapaa, jossa jää näyttelijän arvattavaksi ensi-iltaan asti, mitä roolista elokuvaan jää.

Agnostikkona hän tulkitsee elokuvaa omalla tavallaan.

”Se on upea tutkielma pysyvyyden harhasta ja siitä, kuinka haluamme turvautua uskoon ja mystiikkaan, ainakin niin minä tulkitsen sen. Maail­mankaikkeuden kauneuden löytää, kun hyväksyy asiat sellaisina kuin ne ovat. Mutta en puhu Terryn puolesta.”

Jos The Tree of Life voittaa parhaan elokuvan Oscarin, sitä kiipeää lavalle hakemaan Pitt tuottajatovereineen, ei Malick. Parhaan elokuvan pystit kuuluvat tuottajille.

Tietenkin firman tuotantoja käytännössä pyörittää joukko alaisia, mutta Pitt on sen ainoa omistaja ja hänellä on viimeinen päätösvalta. Silti hän ei suostu mieltämään itseään bisnesmieheksi.

”Ei siinä kummempaa. Voin auttaa hyviä tyyppejä tekemään sen, mitä he osaavat. Ja kun he osaavat sen minua paremmin, miksi puuttuisin heidän tekemisiinsä sen enempää.”

Nimenomaan tuottaminen on tehnyt Pittistä upporikkaan. Hän tienaa sen avulla moninkertaisesti enemmän kuin näyttelemällä. Hänen kaikista elokuvistaan eniten rahaa on tahkonnut Troija, joka oli oman Plan B-yhtiön ensimmäinen tuotanto. Firman kalliimmat tuotannot, kuten The Departed ja Eat, Pray, Love ovat olleet menestyksiä, osa pienemmistä elokuvista ei.

Kunnianhimolla on rajansa. Ohjaajaa Pittistä ei tule.

”Se olisi kärsimystä. Tiedän, että elokuvasta tulisi hyvä, mutta tekisin sitä kolme vuotta. En ehtisi nähdä perhettä, huolehtisin vain. Olen nähnyt ohjaajia, joilla on rankkaa, mutta olisin kaikista pahin tapaus.”

Kun Pitt sanoo sen, asia on helppo uskoa.

Monet näyttelijät eivät peittele varautuneisuuttaan kohdatessaan toimittajia. Vuosikymmenien menestyksen jälkeen ja hyvän elokuvan tehtyäänkin medialle puhuminen saattaa olla heille jotenkin kiusallista. Pitt on toista maata.

Huolettomassa itsevarmuudessa ei ole mitään ylimielistä. Pitt puhuu avoimen tuntuisesti, ei juuri naura tai vitsaile mutta on valmis puhumaan henkilökohtaisistakin asioistaan, kuten siitä, kuinka Moneyballin tarina kosketti myös hänen oman taustansa vuoksi.

”Parikymppisenä minulla oli ongelmani. Mielessäni heräsi valtava määrä kysymyksiä. Kasvoin hyvin kristillisessä ympäristössä, jossa mitään ei kyseenalaistettu. Yhtäkkiä aloin ajattelemaan ja irrottautumaan siitä yhteisöstä”, Pitt pohtii.

”En hakenut lohtua uskosta. Lähdin vastavirtaan. Siksi Billyn tarinassa on samaa suuntaa kuin omassa elämässäni. Arvokysymyksissä, ja siinä, mikä on hiljainen, oma voitto. Se on sisäistä.”

Lopulta perhe hyväksyi hänet.

”Juu, sellaisena kuin olen. Mutta he ovat huolissaan, koska tulen palamaan helvetin ikuisessa tulessa”, Pitt sanoo ja nauraa.

Hän ei ole metodinäyttelijä, joka olisi koko kuvausten ajan roolissa aamusta iltaan. Vaikka Moneyball on vakava draama, kulissien takana naurettiin, tekijät kertoivat yhdessä elokuvan lehdistötilaisuudessa.

Eikä Pittiä enää jännitä tehdä elokuvaa.

”Minulle todellinen voitto on löytää oikeat sävyt, jotka sopivat elokuvan kieleen. Jokaisen elokuvan voisi kertoa miljoonalla eri tavalla. Mutta en enää hermoile siitä.”

Moneyballissa toiseksi tärkeintä roolia näyttelevä, koomikkona paremmin tunnettu amerikkalainen Jonah Hill kuvailee Pittiä rennoksi.

”Me kaksi vitsailimme paljon, tai hän teki ehkä enemmän pilaa minusta”, Hill kertoo. ”Mutta vain hyvässä hengessä. Se oli hauskaa.”

Toisaalta Hill pitää Pittiä tunteikkaana tiimipelaajana. Jälkimmäinen sanavalinta kertoo paljon.

Vaikka Pitt on elokuvissaan suurin tähti, hän ei halua olla yläpuolella vaan osa joukkuetta, oli se sitten Kunniattomien paskiaisten rämäpääkopla, Ocean’s-sarjan veijarit tai Babelin kudelma ihmiskohtaloita.

Kotona joukkue on yhteensä kahdeksanhenkinen.

Vuonna 2005 Pitt alkoi seurustella Angelina Jolien kanssa. He ovat todennäköisesti maailman seuratuin pariskunta.

Yhteinen omaisuus on arvioitu useiksi sadoiksi miljooniksi dollareiksi. He työskentelevät YK:n ja oman säätiönsä hyväntekeväisyyshankkeissa. He keräilevät nykytaidetta, kuten Banksya, eivätkä tyri paparazzien kameroiden edessä. He ovat olleet Time-lehden sadan tärkeimmän vaikuttajan listalla niin parina kuin Pitt myös yksin.

Pariskunnan ensimmäinen lapsi Shiloh syntyi Namibiassa, joka tarjosi erityissuojelua: useita kärkkyneitä paparazzikuvaajia pidätettiin ja karkotettiin maasta. Washington Postin haastattelussa julkkispaparazzi Darryn Lyons totesi, että kyseessä on odotetuin vauva ”sitten Jeesus Kristuksen”.

Kuvat myytiin yhteensä yli seitsemällä miljoonalla dollarilla. Namibia puolestaan sai tapauksesta piristystä turismille, ja synnytyssairaala kuittasi 300 000 dollaria.

Kun pariskunta sai kaksi vuotta myöhemmin kaksoset, kuvat myytiin 14 miljoonalla dollarilla. Kuten edellisetkin kuvarahat, summa annettiin sellaisenaan hyväntekeväisyyteen.

Työ vie vanhempia kirjaimellisesti koko ajan pitkin maailmaa, luksushotellista toiseen. Pariskunta pyrkii tekemään elokuvansa vuorotellen. Lapset ovat lähes poikkeuksetta mukana kuvauspaikoilla ja elo­kuvien pr-kiertueilla. Missä lapset, siellä myös heidän henkivartijansa.

”Matkalaukkuelämäänkin tottuu. Kaikki ovat oppineet pakkaamaan omat tavaransa. Äiti on hyvin järjestelmällinen, mutta ei hänen aikansa riitä kaikkeen”, Pitt sanoo.

Perhe siirtyy etapilta toiselle omalla yksityiskoneella öisin.

”On helpompaa, jos kaikki nukkuvat.”

Pitt kuvailee perheen Los Angelesin kotia perusleiriksi. Kun työ on globaalia, on helpompaa, jos leirejä on useita.

Viime vuosina perhe on asunut pitkiä aikoja myös Etelä-Ranskassa, jossa heillä on oma linna ja viinitila sekä oma rata Pittin suosikkiharrastukseen, motocrossiin. He ovat ostaneet asunnon myös New Orleansista, kaupungin historiallisen keskustan nurkasta.

Perhe-elämän myötä Pitt kertoo saaneensa vain enemmän inspiraatiota työhönsä.

”Lapset tulevat myöhemmin näkemään minut elokuvissa. Olen miettinyt, kuinka jotkut elokuvat muuttivat minua, kun olin nuori. Mietin sitä paljon.”

Elokuvat eivät ole perintö jälkikasvulle, näyttelijä tähdentää.

”Mutta ne voisivat olla jotain, mistä olla ylpeä, kun en ole enää täällä.”

On se vaikuttanut roolivalintoihinkin.

”Se on muuttunut, että kymmenen vuotta sitten tykkäsin näytellä sekopäisempiä hahmoja. Nyt yritän esittää, että isä on kasvanut aikuiseksi”, Pitt sanoo virnuillen.

Perheenisänäkään hän ei ole viitsinyt pitää imagoaan puhtaana, mitä tulee päihteisiin, vaikkei ole koskaan sentään sekoillut julkisesti. Kun Cannesissa eräs toimittaja vertasi The Tree of Lifea Stanley Kubrickin 2001: Avaruus­seikkailuun, Pitt kertoi toimittajalle kuuluneensa Kub­rickin faneihin, jotka nauttivat klassikosta psykedeelisten päihteiden vaikutuksen alaisena.

Quentin Tarantino puolestaan paljasti Kunniat­to­mien paskiaisten ensi-illan yhteydessä keskustelleensa rooliehdotuksesta Pittin kanssa tämän viini­tilalla Ranskassa. Kuuden punkkupullon jälkeen Pitt oli otta­nut esiin kimpaleen korkealaatuista hasista ja tehnyt kokis­tölkistä taitavasti vesipiipun, Tarantino hehkutti Jimmy Kimmelin talk show’ssa.

Päivänsä täysin paukuissa viettävän pilvenpolttajan rooli Tarantinon kirjoittamassa True Romancessa (1993) ei siis ehkä vaatinut merkittävää taustatyötä.

Brad Pitt ei ole nykyään vain tähti. Hän on elämää suurempi hahmo. Pitt on tämän päivän amerikkalaisen kulttuurin ihannemies ja miesihanne, kiteytti media­tutkimuksen tohtori Anne Helen Petersen esseessään nähtyään Moneyballin.

Petersenin mukaan Pitt täyttää sosiaalisen tarkoituksen kuten klassiset elokuvatähdet: hänen imagonsa on tietyntyyppistä maskuliinisuutta, joka peilaa sen, mitä amerikkalainen yhteiskunta arvostaa, odottaa ja kunnioittaa miehen ulkonäössä ja miehen asenteissa naisiin, vanhemmuuteen, monikulttuurisuuteen, ihmisrakkauteen ja avioliittoon.

Pitt on paitsi alfauros, myös esikuva-isä. Sitä esimerkiksi saman sukupolven idolit Tom Cruise tai Johnny Depp tuskin tulevat koskaan saavuttamaan. Ei heistä ole patriarkoiksi. Suurista modernin Hollywoodin mestarinäyttelijöistä vaikkapa Marlon Brando ja Jack Nicholson vanhenivat julkisesti, mutta he eivät kasvaneet luotettaviksi aikuisiksi – eivät kameran edessä sen enempää kuin tosielämässäkään.

Kriittisesti voisi todeta, että Pitt näyttelee aina versiota itsestään. Mutta se on riittänyt ennenkin, jo Gary Cooperin ja Clark Gablen ajoista.

Sitä paitsi hän tietää sen itsekin: rooli Burn After Readingin kuntosaliääliönä oli huoletonta leikkiä Pittin entisellä imagolla. Se oli huoletonta, koska uusi imago on niin vahva, monen menestyselokuvan tukema.

Moneyballissa Pittin esittämä Billy Beane on tekijä, joka tarvitsee täyden kapasiteettinsa vapauttaakseen avukseen aivot, Jonah Hillin roolihahmon. Silti Beanella on taakkansa, avioero, jonka jälkeen yhteys tyttäreen on heikentynyt, ja se on miehen elämän kenties kauhein asia. The Tree of Lifen ankara ja salaa melankolinen herra O’Brien oli amerikkalainen, jolta oli evätty menestymisen mahdollisuus. Nämä ovat versioita Pittistä esittämästä sitä tuttua Pittiä, jonka miljoonat haluavat valkokankaalla nähdä.

Ensi vuonna nähdään toimintaelokuva World War Z, jossa Pitt taistelee zombeja vastaan. Tuskin siitäkään silti tavanomainen tulee, sillä ohjaaja on Monster’s Ballin ja Leijapojan tekijä Marc Forster.

Pittin menestyksen salaisuus on yksinkertainen. Mikä näyttäytyi 1990-luvulla pinnallisuutena ja kyvyttömyytenä esittää monimutkaisia tunteita on nyt osa tähdelle välttämätöntä arvoituksellisuutta. Hän on sitä parempi, mitä vähemmän näyttelee, eikä se tee hänestä huonompaa näyttelijää: on vaikeaa ja harvinaista näytellä vähäeleisesti mutta täsmälleen oikein. Tärkeintä on oman läsnäolon hallinta, ja avainsana on intuitio.

Siitä puhtaimmillaan on kyse Pittin ehkä parhaassa roolissa. Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta on eleginen ja poikkeuksellisen kaunis western revolverisankarin kuolemasta. Pittin esittämä Jesse James on perustanut perheen ja jättänyt väkivallan. Hän on kuitenkin kuuluisa, valtavan kuuluisa. On olemassa kuulopuheiden, juorujen ja legendankin Jesse James, ja toisaalla mies itse. Siitä elokuva kertoo, julkisuudesta, ei murhasta.

Pitt näyttelee roolin mitä pienimmin elein, kuin hahmo tietäisi olevansa poistumassa kuvasta.

”Se on yksi suosikkejani, ja hienovarainen elokuva”, Pitt itse sanoo. Se myös kuuluu niihin elokuviin, jotka tehtiin vain, koska hän itse tuotti.

Näyttelijä palaa aiheeseen, josta hän jo aiemmin aloitti, muttei saanut sanojaan järjestykseen.

”Meillä kaikilla on parasta ennen -päivä.”

Siis elokuvatähdillä, ja julkkiksilla muutenkin.

”Minun aikani tulee. Tiedän sen. Voin tehdä muutamia elokuvia, mutta sitten saan näytellä enää kiroilevaa vanhusta. Kaikki muuttuu. Muutos on jatkuvaa.”

Eikä se haittaa lainkaan. Pitt hymyilee. Nyt puhuu ihminen nimeltä William Bradley Pitt.

Se Brad Pitt, jonka me tunnemme, jonka perhe lentää yksityiskoneella öisin ja jonka nimi lukee elokuvan alkuteksteissä isolla, on vain heijastuma tästä toisesta tyypistä. Brad Pittillä on parasta ennen -päivä, Williamilla ei.

”Olen ennen kaikkea isä, ja elämäni on muuttunut vain paremmaksi ja paremmaksi.”

Image 11/2011

Julkaistu: 21.12.2011