Kalle Palander -kohu paljastaa urheilupodcastien nurjan puolen – Aleksi Valavuoren ympärille syntyi manosfääri, jossa urheilu on toissijainen keppihevonen

Ajattelen Esko Seppäsen, Aleksi Valavuoren, Antti Mäkisen, Ismo Lehkosen, muutamien muiden ja omia urheiluaiheisia podcastejani.

Yritän seuraavassa olla varsinaisesti ottamatta kantaa siihen, mikä on hyvä tai huono podcast. Enemmän pohdin eri podcastien yleisöjä suhteessa podcastien tekijöihin ja sisältöihin.

Nykyään voimakkaasti polarisoituneessa politiikassa kaikki kärjistykset kumpuavat potentiaalisiksi kuviteltujen äänestäjien elämismaailmoista. Tosin kyse ei ole pelkästään siitä, että äänestäjillä olisi valmiina omasta takaa ajatuksia, kantoja ja intressejä, niitä myös luodaan ja tehtaillaan poliitikkojen, agitaattorien ja joskus mediankin puolelta.

Sekä isot että pienet asiat liikuttavat ihmisiä nykyään. Pienet kiistakapulat saattavat olla huvittaviakin. Aivan kuin politiikan agitaattoreiden ajatushautomoissa sekä oikealla että vasemmalla olisi nopeasti puntaroitu, että kumpi kanta meidän kannattaa ottaa, kumpi puoli ehtii ensin valita, ovatko uudet pullosta irti lähtemättömät korkit hyvästä vai pahasta, jumalasta vai saatanasta.

Näytti, että etenkin konservatiiviset oikeistolaiset setämiehet saatiin inhoamaan uusia korkkeja. Ja olihan siinä taustalla myös siteeksi jonkinlainen kytkös roskaamisen vähentämisestä väljästi liittyen aina ympäristön ja ilmaston puolesta toimimiseen. Hörhöhommia! saatettiin todeta.

Ja niin oli viskattu tai oikeammin saatu viskaamaan pikkuruinen korsi suuren identiteettisodan kekoon. Taas sai viikko, kaksi keskustelua ja tapahtumia täytteekseen.

On myös suurempia ja merkityksellisempiä kulttuuri- ja identiteettisotia, joissa ollaan kovassakin tukkanuotassa esimerkiksi sukupuolikysymysten osalta.

Otin tuossa vauhtia politiikan kautta päätyäkseni hieman saman aiheen vaiheille takaisin urheiluaiheisiin podcasteihin. Erilaisten podcastien taakse ryhmittyy erilaisia kuulijakuntia. Heidänkö ehdoin podcasteja tehdään?

Olen miettinyt, mahtoiko Esko Seppänen alun perin miettiä, kenelle hän alkaa tehdä maineikasta Urheilucastiaan? Tokko. Luulen, että hän vain alkoi tehdä, ja niin muodoin nuoret miehet löysivät silloin vielä nuorehkon Seppäsen, koska podcastin tyylit ja sisällöt kutsuivat nuoria miehiä puoleensa.

Huomautan tähän välikappaleeseen siitä, että Esko Seppästä kuuntelee myös jonkinlainen aikuisten vanhempien miesten, miten sanoisin, Peter Pan -osasto, miehet, jotka eivät ehkä koskaan halua aikuistua tai pysty aikuistumaan. Ja puhuuhan Seppänen edelleen aivan kuin itseään viitisentoista vuotta nuoremman suulla, tyylitellen ja konstikkaan taitavasti fraseeraten.

Sittemmin, jo useiden vuosien ajan Seppänen on jo tunnistanut yleisönsä profiilit, ja niin hän sitä mukaa on vain vahvistanut tyylillistä ja sanoituksellista paatostaan omaa yleisöään ruokkiakseen, villitäkseen, paapotellakseen ja mukana pitääkseen.

Tähän hieman turpeampaan välikappaleeseen merkitsen ja tunnustan omaksi pahakseni sen, että olen kuunnellut Seppästä vain muutaman kerran, ja vieraillut pari kertaa kyseissä show’ssa. Valavuorelta olen nähnyt pienen pätkän sitä hänen jotain edellistä vodcastiaan, olikohan se vodcast vai jokin ”studio”. Mäkistä (ja Kimmo Timosta) olen kuunnellut lyhyesti pari kertaa. Ismo Lehkosta olen saanut kuunnelluksi lyhyesti ehkä kolme kertaa eri yhteyksissä.

En kuulu noiden podcastien kohdeyleisöihin, se on yksi seikka, toinen seikka on se, etten ylipäätään juurikaan kuuntele suomalaisia urheiluaiheisia podcasteja, kolmas on, että elän kroonisessa aikapulassa päivät pitkät, käytän ylitse liikenevän aikani romaanien lukemiseen ja nettishakin pelaamiseen.

Silti olen täysin kartalla, mitä ja miten Seppänen, Valavuori, Mäkinen, Lehkonen ja muutama muu tekevät urheiluaiheisen podcastinsa. Vaikka en ole kuunnellut nimeksikään heitä, olen kuullut läheltäni ja etäältä, mitä heidän podcasteistaan puhutaan ja kerrotaan. Pistokokeeni podcasteihinsa on vahvistanut niistä kuulemani todistukset oikeastaan tismalleen.

Seuraan lisäksi työkseni, mitä urheilujournalismista puhutaan ja kirjoitetaan eri paikoissa. Olen siis kartalla parhaimmin.

Omissa podcasteissamme aikoinaan Kiekkokiukaassa, nyt Kiukaassa ja Kiuas Infernossa emme ole a priori ennen kokemusta miettineet, että miten onnistuisimme kosiskella puolellemme runsaan yleisön. Päinvastoin olemme Samuel Savolaisen kanssa tehneet ikään kuin rumuuden estetiikan kautta turhankin kriittistä ja voisin kuvitella monille jopa vastenmielistä sisältöä.

Toisaalta yleisöjen kanssa keinottelua se on tuokin, tehdä ikään kuin vakaumuksellisesti ja tinkimättä kriittistä jääkiekkosisältöä. Yleisö on löytänyt meidät ja heittäytynyt jopa uskolliseksi meille. Vaikka me kanaljat toisinaan jopa pökimme rattailta jotakin kuulijoita alas.

Omassa Sihvonen 1vs1 -podcastissani en tiedä mitä teen, miten teen, teen sen, mikä teen, sydämestäni ja intuitiolla vain se taktiikka mielessäni, miten saisin vieraani loistamaan, onnistumaan ja avautumaan.

Yle Puheella Lindgren ja Sihvonen oli oma erityinen ehkä jopa urheilupuheen historiaan jäävä urheilupuheen radioshow ja podcast. Kun istuimme alas suunnittelupalaveriin kolmikolla Tommy Lindgren, Sihvonen ja Jani Kortti, emme pohtineet oikeastaan yhtään, mikä vetäisi. Halusimme tehdä vain niin hyvin kuin osaamme, ja siinä se sitten oli: alkujuonnot, väittely, vieraan suorittama väittelyn tuomarointi ja lopuksi haastattelimme vierasta parhaan kykymme jälkeen.

Tohdin sanoa Tommynkin puolesta, että me aivan kuin aistimme kuulijakuntamme. Toki siinä auttoi sekin, että niin monet ihmiset seitsemän vuoden aikana ilmiantoivat viestein tai hihaan tarttumalla itsensä eri yhteyksissä kertoen olevansa kuulijoitamme, kuka kuunteli automatkalla, kuka lenkillä.

Ja senkin tulimme tuntemaan, että kuulijamme aivan kuin pakosta jakautuivat melko tasan kahteen leiriin. Toinen porukka kannatti älykkäästi ja vivahteikkaasti väittelyosuudella sänkykamarikatseista Tommy helsinkiläistä, toinen jyrkästi ja karkeasti urheilupuheen berserkki Sihvosta.

Keksin jossain kohtaa antaa kuulijallemme kauneimman mahdollisen, korkeimmin kuviteltavissa olevin ylävivahtein lausutun epiteetin: oppinut kuulija.

Pyydän tässä Tommy Lindgreniltä julkisesti anteeksi, että olen salaa kuljettanut epiteetin oppinut kuulija myös tänne pieneen voittamattomana kulosaarelaiseen kylään. Etenkin Sihvonen 1 vs 1-, mutta myös Kiuas-podcastissa silloin tällöin annan kuulua kiitokseni oppineelle kuulijalle. Sillä tavalla tuo manööverini on raitis, että tiedän varmaksi, että jokunen tuhat Lindgren ja Sihvosen kuulijaa on myös Kiukaan, Kiuas Infernon ja etenkin 1 vs 1 -kuulijoissa.

Voitelen ja hyvittelen tässä herra Lindgreniä vielä sen verran muistuttamalla, että lopultahan hän voitti niukasti kautta aikojen väittelytuloksen puolelleen.

Aivan ratkaisevissa väittelyissä, lempo soikoon, tuomareina lätkäjätkät kuten Teemu Ramstedt, Ville Nieminen, Tommi Kerttula, Juuse Saros, Risto Dufva, Jukka Holtari, vain muutamia mainitakseni, asettuivat pronssikarvaisen hurmuripojan, Tommy helsinkiläisen puolelle. Sentään Kalervo Kummola ja Harry Harkimo liputtivat voiton minulle.

Toistuvimman väittelyaiheemme, kuuluuko politiikka urheiluun, osalta väittelimme kai lopulta nollasummapelin, 50–50. Ensimmäisinä vuosina tuomarit olivat tuossa Sihvosen puolella, vuoden 2017 jälkeen ehkä jopa kiitos Alyssa Milanon vaaka alkoi kallistua Lindgrenille. Edelleen olen sitä mieltä, että politiikka ei kuulu urheiluun, Lindgren on arvatenkin yhäti toista mieltä. Toistan, politiikka ei kuulu urheiluun!

Lindgren ja Sihvonen kuulijakunnasta on vielä sanottava se, että sitä kuuntelivat viljalti myös naiset! Näitä muita kaikkia kaikkien mainittujen podcasteja kuuntelevat melkeinpä vain ja ainoastaan miehet – ja se on vakava asia se.

Seppäsen, Mäkisen, Lehkosen ja muutaman muun podcastit kuulijoineen motivoituvat urheilusta käsin. Huomautukseni on triviaali, eikö? Vaan huomautus on tehtävä. Selitän miksi.

Mainostemppuna tai muuten vain jätkien kesken – Valavuori, Juha Perälä ja Kalle Palander – Valavuoren uusimmassa podcastissa/vodcastissa Palander (kuten myös Valavuori ja Perälä) oli kuulemma vetänyt alle kaiken arvostelun, puhunut mm. Tanja-Poutiainen-Rinteestä ja Kiira Korvesta silmittömyyksiä alle nykystandardien.

Kunnottomat puheet ovat vain yksi, joskin raskas asia. Toinen asia on se, millaisen kontekstin kuulijakunta luo asetelmalle. Tulkitsen, että Valavuoren eri ohjelmien vaiheille on tässä vuosien mittaan muodostunut jopa miehistä koostuva manosfääri, sakki, joka on huolissaan miesten oikeuksista, jossa on naisvihaa, on maahanmuuttovastaisuutta ja erittäinkin arvokonservatiivista asenneilmastoa.

Valavuori on onnistunut piittaamattomalla ja pidäkkeettömällä tavalla sekoittamaan liemen, jossa politiikka on sotkettu urheiluun. Yhtälö on vaarallinen. Valavuoren alta on sulanut pohja ponnistaa vain urheilun jalustalta hevosen selkään. Pelkkä urheilu ei enää elättänyt Valavuorta. Oli keksittävä uusi konsti, ja sen hän on totisesti tehnyt.

Yleisöissä ja etenkin suoraan tai välillisesti mainosten kautta maksavissa yleisöissä on valtava voima urheilun parissa. Ovat yleisöt sitten stadioneilla tai korvanapit korvilla podcasteja kuuntelemassa. Yleisöjensä kanssa on elettävä pieteetillä.

Ei minun tarvitsekaan ymmärtää, miten aikuisetkin miehet kuuntelevat Esko Seppäsen nuorisourheilupuhetta. Hyväksyn sen. Hyvä että kuuntelevat. Enemmän tai vähemmän aikuiset miehet nuorten lisäksi kuuntelevat myös Mäkistä ja Lehkosta, siellähän pannaan tietoviisauden lisäksi nauruksi tämän tästä. Ja, yltyleensä, laajemminkin, omat podini mukaan lukien, onhan se mysteerin piirissä, mikä saa miehen uhraamaan kallista elämänaikaansa tunnista kolmeen tuntiin päivässä sellaisen kuin urheilusta puhumisen kuuntelemisen parissa. Eläköön tuo mysteeri!

Vaan siinä ylittyy jokin kestämätön raja, kun urheilupuheeseen sekoitetaan politiikkaa, vieläpä kärjekästä vallalla olevaa identiteettipolitiikkaa. Ymmärrän tismalleen, miksi ja miten se manosfääri muodostuu Valavuoren ympärille. Mutta en hyväksy sitä. Noin ei saa tehdä urheilun varjolla.

Urheilu urheiluna, ajattelen.

Rohkeimmat ja osaavimmat urheilupuheen mimmit, jätkät ja muut eivät kosiskele yleisöjään. Puhetta ei tule taivuttaa sellaiseen asentoon, jossa yleisön maku jo lähtökohtaisesti ehdollistaa ja lyö reunaehdot sille, mistä ja miten puhutaan.

Väitän, että hyvä urheilupuhe kumpuaa urheilusta itsestään, sen erilaisilta monipuolisilta kulmilta.

Edes podcast-puhujan brändi ja imago ei ole ratkaiseva saati rajoittava tekijä podcastien suhteen. Urheilu kantaa ilmankin. Tiedän erään tapauksen, joka tunnetaan lähes vittumaisen kriittisenä urheiluhahmona, mutta jopa hän onnistuu tekemään myös äärimmäisen kiltisti työtään. Yhtäällä rajusti, toisaalla pehmeästi. Koettu on.