Pääsiäinen oli uskonnottomalle kiehtovaa aikaa, kun kristityt puhuivat vaihteeksi enemmän sielusta kuin uusista puhelimistaan.

Eräs keskustelukumppani sanoi naturalistisen maailmankuvan kiistävän kaiken, mikä on elämässä arvokkainta. Pidin väitettä outona. Jos rakastava äiti oppii hiukkasfysiikkaa, alkaako hän nähdä lapsensa merkityksettömänä atomikasana, ei suurta tofunakkia kummempana? Miten tieto todellisuuden rakenteista uhkaisi arkielämän tunteita, arvoja tai meitä ympäröivää kauneutta?

Näiden puheiden jälkeen oli sopivaa, että pääsiäisen mentyä jouduin pahanlaatuisen pyhyyskohtauksen valtaan.

Kevään valo ajaa toisinaan aivojeni limbisen järjestelmän ylivireystilaan. Päädyn ylevöityneeseen mielialaan. Minulla on ollut näitä kausia jo nuoresta, enkä anna niille sen syvällisempää merkitystä.

Englannissa on tunnesubstantiivi awe, pelonsekainen ihmetys. Tähtitaivas, lapsen syntymä, meri, Bachin passiot tai muu vaikutukseltaan tai kooltaan valtava herättää ihmetyksen, jonka ihminen yrittää sovittaa mielensä kategorioihin. Toiset turvaavat selitykseen kaikkeutta ohjaavasta suuresta kädestä. Maallistunut tulkitsija on kiitollinen näin ällistyttävästä kosmoksesta.

Kevätkiihtymyksessä synapsini yhdistävät tavallisiin havaintoihin haltioituneita tunnelatauksia. Saatan katsella torikauppiaita ja täyttyä hartaanhölmöstä ihmettelystä ihmisten yhteistyökykyä kohtaan. Aluksi kaudet ovat innostavia, mutta pitkittyessään vaikeuttavat keskittymistä, työtä ja unta. Häärään ja touhuan, voin saada aikaan paljon, mutta yhtä hyvin tunnit tuhlautuvat taivasteluun.

Nyt kohtaus syveni jyrkästi. Siivosin kotia kevätmyrskypäivänä. Luokseni oli tulossa nuori runoilija pohjoisesta. Turbulenssit riehuivat Turun yllä ja repivät puunoksia. Ikkunat kolisivat, uunipelti tutisi. Kumarruin imuroidessani, kun hormi ulvahti ja tuhkaluukku lensi lattialle.

Ilma pölähti täyteen tuhkaa. Korkeus jylisi. Käännyin kasvot tuhkassa. Jokin tumma levitti siipensä ja syöksyi pihakuiluun.

Soraan jymähti henkilöauton mittainen kattopelti, kohtaan jossa lapset olivat juuri leikkineet. Säikähtäneenä lyhyt vaistomainen askel vie modernista maailmasta enteiden ja varjeluksen piiriin. Tiede ei tunnusta metafyysistä pahaa, mutta pelko ja ahdistus ohittavat järjen ja töhertävät varjoihin kaaosta palvelevia hahmoja.

Istuimme runoilijan kanssa myöhään yöhön jutellen. Hän esitteli kaulassa roikkuvaa ristiä. Kiivailuvuosieni jälkeen olen luopunut ateismini tyrkyttämisestä muille. Jos ihmiset lähettyvillä saavat uskosta turvaa, minunkin on ehkä rauhallisempi olla.

Runoilija lähti, pyhyyspommitus jatkui. Mieleni oli vastuuttomasta energiasta sekasortoinen. Päätin, että ellei naurettavaksi yltynyt lumouskohtaus muuten tasaantuisi, katsoisin Elinkeinoelämän Valtuuskunnan nettivideoita Matti Apusen puheenvuoroista.

Pakenin katkonaista työvirettä vanhempieni luo. Saunoimme ja söimme. Tähtitieteilijäisäni suunnitteli aurinkopaneeleja katolle sähkön säästämiseksi. Katto pitäisi remontoida taas kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, ja hän tekisi sen silloinkin itse, 96-vuotiaana. Kuvittelin hänen kumaran hahmonsa tikapuille ja muistin Pale Blue Dot -valokuvan.

Voyager 1 -luotain kuvasi 1990 planeettamme kuuden miljardin kilometrin päästä. Maa erottuu haaleansinisenä hituna tyhjää avaruutta halkovassa auringonsäteessä.

Siellä hitusella me kipuilemme ja kasvamme, harteidemme yllä laajeneva kaikkeus, ja vanha pieni isäni kiipeää hatarille tikapuille ja korjaa kattoa kaaoksen voimia vastaan.