Näkymä on kuin Suomi-filmistä: tuulessa huojuvia peltoja, kukkivia ketoja ja komea hirsitalo metsän sylissä. Talossa asuu nainen, jolla on vikaa päässä, ainakin häntä hoitaneiden lääkäreiden mukaan.
Maanviljelijä Päivi Kataikko, 55, näyttää aivan tavalliselta. Hän kattaa kahvipöytää vilkkaasti jutellen. Käy ilmi, että hän on asunut Reitkallin kylässä, Haminan kupeessa olevalla tilalla koko ikänsä, lapsena navetan takana vanhassa talossa ja sittemmin puolisonsa kanssa nykyisessä kodissaan. Enää tilalla ei ole lehmiä, koska niistä jouduttiin luopumaan Päivin astman takia. Viime vuonna saivat lähteä myös lampaat, kun ilvekset söivät karitsat. Elantonsa emäntä ansaitsee kasvattamalla kuivakukkia.
Mikään ei viittaa siihen, että Päivin päässä viiraisi. Tosin seinällä olevassa taulussa lukee, että parhaiten nauravat ne, joilla on vahvin lääkitys. Minkä sortin lääkkeitä talon rouva käyttää?
– Minulla on Marevan-lääkitys, jota en aio lopettaa. En luota, että saisin reseptin hädän tullen uudestaan. Lisäksi käytän tarvittaessa hepariinia. Molemmat lääkkeet estävät verihyytymien syntymistä.
Päivillä todettiin molemminpuolinen massiivinen keuhkoveritulppa keväällä 2009. Tätä ennen hänet leimattiin hulluksi.
”Jos pyörryn, soita ambulanssi”, Päivi sanoo miehelleen. Eletään syksyä 2008, ja Päivistä on jo jonkin aikaa tuntunut, että kaikki ei ole hyvin. Päätä ja jalkoja särkee, ja kunto on kehno. Liikkuessa henkeä ahdistaa.
Vointi huononee loppusyksyn aikana ja vuodenvaihteen jälkeen. Maaliskuussa Päivi tilaa ajan terveyskeskukseen. Hän on huolissaan, sillä hänen suvussaan muillakin on ollut vastaavia oireita. Kaikki samalla tavalla oirehtineet makaavat mullan alla.
Lääkärin mielestä syytä huoleen ei ole. Kymmenen päivän kuluttua Päivi on kuitenkin uudestaan vastaanotolla, koska olo on entistä heikompi ja yleiskunto tuntuu romahtaneen. Nyt lääkäri arvelee, että kyse olisi paniikkihäiriöstä ja määrää hoidoksi rauhoittavia lääkkeitä. Niistä ei ole apua.
Viikon päästä veli vie Päivin terveyskeskuksen ensiapuun. Päivi ei saa kunnolla hengitetyksi eikä kykene liikkumaan. Rintaa puristaa ilkeästi. Verenpaine on korkea, mutta lääkkeeksi tarjotaan jälleen rauhoittavia. Kotiin hän pääsee saman tien.
– Illalla olin niin huonossa kunnossa, että puolisoni soitti ambulanssin. Ambulanssimiehet neuvoivat minua hengittämään paperipussiin. He eivät olisi halunneet viedä minua sairaalaan, mutta mieheni vaati sitä.
Kotkan keskussairaalaan päästyään Päivi tunsi helpotusta. Nyt selviäisi, mikä häntä vaivasi, ja hän saisi hoitoa.
Toisin kävi. Lääkäri piti paniikkihäiriödiagnoosia oikeana ja kehotti syömään rauhoittavia lääkkeitä ainakin kuukauden ajan.
Seuraavana päivänä Päivi oli jälleen terveyskeskuksessa. Siellä oltiin närkästyneitä, koska hän oli hakeutunut – turhaan – hoidettavaksi keskussairaalaan. Päivi ei uskaltanut sanoa vihaiselle lääkärille vastaan, vaikka olo oli niin huono, ettei hän, ennen hyväkuntoinen ihminen, jaksanut kävellä postilaatikolle.
– Minua pelotti, mutta makasin muutaman päivän kotona. Sitten oli pakko mennä rintakivun ja hengenahdistuksen takia taas terveysasemalle. Nyt sain lähetteen keskussairaalaan. Siellä ensiavun ylilääkäri ravisteli kipeää pohjettani ja mietti, voisiko kyse olla trombista. Olin itsekin epäillyt sitä. Olin myös lukenut, että trombi voisi kulkeutua jalkaa ravistellessa keuhkoihin.
Päivi siirrettiin osastolle, jossa hänen vointinsa huononi. Sydämen ultraäänikuvauksessa ei kuitenkaan näkynyt mitään hälyttävää. Kardiologi totesi tylysti, että näytti vahvasti siltä, että vika oli potilaan päässä. Rasituskokeessa Päivi ei jaksanut polkea, vaan joutui keskeyttämään sen.
– Silloin lääkäri poistui paikalta sanoen, että hullu mikä hullu. Olin kauhistunut ja epätoivoinen.
Vain päivä sen jälkeen kun Päivi oli kotiutettu osastohoidosta, hän joutui lähtemään uudestaan keskussairaalan ensiapuun. Hän ei päässyt edes vessaan ilman nitroja.
”En tiedä, tuleeko lääkäri luoksesi, kun täällä on sairaitakin ihmisiä”, hoitaja sanoi.
Kun lääkäri viimein saapui, tämä ilmoitti, että Päiviä ei enää oteta ensiavussa vastaan ja tieto välitetään myös hätäkeskukseen – joten sinne on turha soitella.
– Papereihin kirjattiin, että olen täysin hyväkuntoinen nainen. Palasin kotiin lyötynä ja tyrmättynä.
Huhtikuun puolivälissä Päivin mies vei vaimonsa sydämen varjoainekuvaukseen yksityislääkärille Helsinkiin. Sepelvaltimoissa ei ollut tukoksia. Päivi kyseli, voitaisiinko tutkia myös keuhkoveritulpan mahdollisuutta. Lääkäri kieltäytyi, koska hänestä tutkimukset olivat turhia.
Päivi ei antanut periksi, vaan varasi ajan yksityiselle verisuonikirurgille. ”Mikset käytä sinulle määrättyjä rauhoittavia lääkkeitä?” tämä tiedusteli tutustuttuaan potilaan sairauskertomukseen. Päivi sai kuitenkin lähetteen oikeassa jalassa olevan vanhan vamman kuvaamiseen. Vamma oli syntynyt monta vuotta aiemmin, kun Päivi oli jäänyt puuta kaataessa puun ja kiven väliin. Jospa jalkakipu johtui siitä?
Vamma-alue kuvattiin, mutta mitään ei löytynyt. Päivi pyysi, että myös pohkeen alue ultrattaisiin. ”Kas kummaa, täällähän on tulppa”, röntgenlääkäri hämmästyi. Hän lähetti Päivin kiireen vilkkaa keskussairaalaan.
– Kun saavuin sinne, hoitaja kysyi, miksi sinä tänne tulit, laskimotukos liuotetaan terveyskeskuksessa. Pääsin silti ensiapuun ja sitä kautta osastolle.
Sairaalassa Päivin keuhkot kuvattiin. Todettiin, että hänellä oli molemminpuolinen massiivinen veritulppa. Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun hän hakeutui ensi kertaa oireittensa takia hoitoon.
Päällimmäinen tunne oli valtava helpotus. Päivi oli ollut oikeassa ja lääkärit väärässä.
– Onneksi olen jääräpää ja jaksoin taistella, vaikka välillä teki mieli luovuttaa. Luotin siihen, että olin oikeilla jäljillä, sillä kaikki löytämäni tieto tuki ajatusta veritulpasta.
Diagnoosihetkellä kunto oli niin huono, että Päivi vietti ensimmäisen vuorokauden sydänvalvonnassa teholla. Verihyytymiä estävä lääkitys aloitettiin heti. Päiviä hoitanut lääkäri – sama, joka epäili trombia jo aiemmin – kehotti tekemään valituksen hoidon viivästymisestä.
Vapun jälkeen lääkäri vaihtui. Päivi kuuli, kun tämä osastolle saapuessaan kysyi, ”vieläkö se hullu on täällä”.
– Maineeni oli kiirinyt edelleni. Tämän lääkärin mielestä tarvitsin yhä psykiatrista hoitoa. Kävinkin alan asiantuntijan juttusilla, mutta hänen mukaansa minulla ei ole koskaan ollut psyykkisiä ongelmia.
Kun Päiville tehtiin myöhemmin uusi sydämen ultra, vastassa oli sama lääkäri, joka oli ultrannut sydämen myös ensimmäisellä kerralla. Lääkäri ei pyydellyt anteeksi silloisia puheitaan, vaan totesi, että ”sinulle olisi käynyt aika huonosti, jos me emme osaisi hoitaa näitä asioita”.
– En ymmärtänyt tätä, vaan tein ilmoituksen hoidon viivästymisestä Potilasvakuutuskeskukseen. Päätöksessä todettiin, että keskussairaalassa oli tapahtunut virhe, mutta terveyskeskuksessa ei, koska siellä ei ollut pätevää lääkäriä. Valitin myös lääkäreiden käytöksestä aluehallintovirastoon, mutta sen mukaan minua oli tutkittu ja hoidettu asianmukaisesti.
– Ikävintä on, että hullun leima istuu minussa sitkeästi ja vaikuttaa siihen, miten minua kohdellaan jatkossa, Päivi harmittelee.
Kaksi vuotta sitten Päivi matkusti Itävaltaan, patikoimaan Alpeille. Hän oli lähtiessään hyvässä kunnossa, mutta siihen pääseminen oli ottanut aikansa. Veriarvot olivat olleet pitkään alle hoitosuosituksen. Päivi tiesi, että tulppa voisi tämän takia iskeä uudestaan, mutta Marevan-lääkitystä ei ollut nostettu kuin vähän.
– Lopulta aloin annostella lääkettä itse. Kerroin tästä terveyskeskuksen väelle, ja minua vaadittiin allekirjoittamaan paperi, että toimin vastoin lääkärin määräyksiä ja otan riskin omiin käsiini. Oloni kuitenkin parani.
Marevanista luovuttiin lonkkaleikkauksen yhteydessä vuonna 2011, koska siihen ei ollut enää tarvetta. Päivin annettiin ymmärtää, että jos ongelmia ilmaantuisi, lääke otettaisiin uudestaan käyttöön. Kaikki sujui hyvin Itävallan-matkaan asti.
– Heti menolennolla veritulppaoireet palasivat, mutta kun menin reissun jälkeen terveysasemalle, en saanutkaan Marevania. Keuhkoveritulpan oireita ei kuulemma ollut, vaikka oireet olivat ihan samat kuin ennen ensimmäistä tulppaa. Jatkohoitoni henkeä uhkaavassa tilanteessa laiminlyötiin.
Päivi sai reseptin yksityislääkäriltä, ja hänen vointinsa koheni. Nyt kunto on hyvä, mutta Päivi aikoo jatkaa lääkitystä.
– Mitä jos kävisi toistamiseen niin, etten saisi lääkettä, vaikka tarvitsisin sitä? Hyvin moni kuolee tulppaan, koska ei saa siihen ajoissa hoitoa.
Oman tarinansa kautta Päivi toivoo saavansa näkyvyyttä sille, miten kehnosti potilasta voidaan kohdella. Hän on mukana hoitovirhevertaistukiryhmässä, jossa on useita kohtalotovereita. Päivi kuuluu myös Älä sairastu vakavasti -blogiyhteisöön, jossa otetaan kantaa julkisen terveydenhuollon kuntoon.
– En ole kokemani takia katkera, mutta en myöskään piilottele kokemuksiani. Ikävintä on, että hullun leima istuu minussa sitkeästi ja vaikuttaa siihen, miten minua kohdellaan jatkossa. Joka kerta kun menen lääkäriin, mietin, katsotaanko minun taas olevan psykiatrisen hoidon tarpeessa. Huolimatta siitä, että psykiatrin lausunnon mukaan olen tervepäinen nainen.
Päivi kiittää puolisoaan ja veljensä perhettä saamastaan tuesta: ilman heitä hän olisi paiskannut hanskat tiskiin. Lisäksi hän on ammentanut voimia luonnosta, rakkaasta lapsuuden maisemasta ja maaseudun kauneudesta.
– Lääkärit sanoisivat varmaan, että olen hullu, kun minä, sairas ihminen, asun kaukana kaikesta metsän keskellä. Olkoon sitten niin, mutta tästä en luovu ikinä.
Aina vaarallinen
Keuhkoveritulppa syntyy, kun muualta elimistöstä liikkeelle lähtenyt verihyytymä eli embolia tukkii keuhkoihin johtavan valtimon. Keuhkoveritulppa on aina vaarallinen ja edellyttää välitöntä sairaalahoitoa.
Aikuisväestössä keuhkoveritulppa todetaan vuosittain noin yhdellä tuhannesta, ja kaksi kolmesta tapauksesta on yli 65-vuotiailla. Sadasta sairaalassa kuolleesta noin viidellä kuoleman syy on keuhkoveritulppa.
Yleisin oire on äkisti alkanut hengenahdistus, johon liittyy usein rintakipua. Syke kiihtyy ja on nopea myös levossa. Sisäänhengityksen aikana rinnan alueella voi olla pistävää kipua. Melko yleinen oire on yhtäkkinen yskänpuuska. Ysköksissä voi olla verta.
Suuri keuhkoveritulppa johtaa vaikeaan kohtaukseen, jossa tajunta häiriintyy ja voi esiintyä jopa kouristuksia. Jos laskimotukos syöttää pieniä veritulppia pitempään, päivien kuluessa ilmaantuu lisääntyvää hengenahdistusta.
Hoidon kulmakivi on hyytymistä estävä lääkehoito. Se aloitetaan nopeasti vaikuttavalla hepariinilla, joka pistetään ihon alle. Samaan aikaan aloitetaan tablettimuotoinen hyytymistä estävä hoito. Tavallisimmin käytetty lääke on varfariini, joka tunnetaan kauppanimellä Marevan (lue verenohennuksesta, s. 56).
Hepariini lopetetaan noin viiden päivän kuluttua. Hyytymistä estävää lääkettä jatketaan pitkään, yleensä kuusi kuukautta. Marevanin annostelua seurataan INR-verikokeella. Tietyissä tilanteissa Marevanin sijaan voidaan käyttää viime aikoina myyntiin tulleita uusia lääkkeitä.
Lähde: Lääkärikirja Duodecim, Keuhkoveritulppa (keuhkoembolia), 2015.
Teksti Maarit Vuoristo kuvat Kari Kaipainen
