Apu

Päivi Laakso kirjoittaa hurjia tarinoita Tornionlaaksosta: "Isän kuolema oli helpotus"


Suomessa moni ei tunne Päivi Laaksoa. Norjassa hän on kuitenkin kuuluisa taiteilija ja palkittu kirjailija, joka kirjoittaa norjaksi kotiseudustaan Tornionlaaksosta.
Kuvat Antti J. Leinonen

(Yläkuva: Päivi Laakso esittää entisen poikaystävänsä siskon nukkumistyyliä.)

Satavuotias seinäkello roikkuu mykkänä keittiön seinällä. Posliinikaapin päällä on ristipistotyö Alatornion kirkosta kultaisissa kehyksissä. Muovihedelmät helottavat kirkuvan värisinä hyllyssä. Niiden tehtävä oli kerran tuoda sisustukseen iloa.

Tämä on se talo, jossa pieni tyttö pelkäsi.

Kirjailija Päivi Laakson linnunluisissa käsissä höyryää kahvimuki. Hän istuu ­lapsuudenkotinsa keittiön pöydässä Torniossa, Lounais-Lapissa. Harva suomalainen tuntee Laakson, mutta kotimaassaan ­Norjassa hän on tunnettu ja menestynyt taiteilija. Tämä Laakson syntymävuonna 1967 rakennettu matala tiilitalo on keskeinen paikka hänen keväällä suomennetussa, vuonna 2016 julkaistussa romaanissaan Sääskenpyytäjät.

Keittiön nurkassa istuu mummu, joka osallistuu keskusteluun pääasiassa tyynellä hymyllään. Hän on kirjailijan äiti Leena Laakso ja romaanihenkilö Äidin esikuva.

Mummun levollisuus on hämmentävää, sillä Sääskenpyytäjät on häpeilemätön, ­äärisuora kertomus tästä talosta ja näistä ihmisistä: äidistä, tytöstä ja isävainaasta. Se kertoo tytön ja isän traumaattisesta suhteesta, henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Laakso korostaa, ettei romaani ole totta, mutta kirjailijaa kuunnellessa miettii, onko se aivan satuakaan.

Miksei tuo mummu siis kihise kiukusta, miksei aja tytärtään ja toimittajanretkua ulos talostaan, miksei huido vielä portailla porrasharjallaan loitommalle kuin seinäpieliin kuseksivia kulkukissoja?

Siitä on otettava selvää. On kysyttävä kirjasta Leena Laaksolta itseltään sitten, kun vanhan talon hajut on nuuhkittu ja taulut ja valokuvat katsottu ja tulee sopiva hetki.

Kirjailijan äiti Leena Laakso vastaa ­Sääskenpyytäjien suomennoksen ­murreilmaisusta.

Päivi Laakso kutsuu sitä itsenäistymiseksi ja seikkailunhaluksi, mutta kyse oli myös paosta. Ylioppilaskeväänään hän marssi työvoimatoimistoon ja ilmoitti hakevansa mitä tahansa työtä, mistä tahansa Pohjoismaasta.

Maailma kutsui jo lakkiaisten jälkeisenä päivänä. Tyttö pyysi vanhempiaan viemään hänet Rovaniemelle, josta hän matkustaisi Norjaan, Vesisaareen. Hän oli saanut sieltä työpaikan kalatehtaalta.

Laakso kertoo lähteneensä, koska hän oli saanut tarpeekseen kodista, varsinkin isästä, jota Laakso kutsuu ”aikamoiseksi tyranniksi”, jolla ei ollut keskustelutaitoja ja jota Laakso lapsena joskus pelkäsi.

Norjaan saapuessaan hän oli niin täynnä kotimaataan, että oli onnellinen kun sai lopettaa suomen kielen puhumisen. Suomen kieli tuntui aggressiiviselta ja suorasukaiselta komentokieleltä, jonka lyhyet, viiltävät lauseet satuttivat.

Kun Laakso löysi kirjoittamisen, hän alkoi kirjoittaa norjaksi, vaikkei osannut kieltä kunnolla. Laakso sanoo löytäneensä norjan kielen kautta oman identiteettinsä, sen henkilön joka hän haluaa olla ja kokee olevansa.

Traumaattinen suhde suomen kieleen on parantunut vuosien myötä. Kouluikäiselle pojalleen hän puhuu jälleen ­äidinkieltään.

Norjassa ihmiset ovat "leikkisämpiä"

Helpotus. Se oli Päivi Laakson päällimmäinen tunne, kun isä kuoli. Isän poismenon jälkeen kotikaupunki Perämeren perukassa alkoi vetää kirjailijaa puoleensa. Hän matkusti sinne yhä uudestaan ja alkoi nauttia olostaan.

– Sain ikään kuin tämän maiseman takaisin.

Sääskenpyytäjien alkumetreillä kirjoituskieli vaihtui hetkeksi suomeen. Hän kirjoitti romaanin teeman mukaisia runoja suomeksi lapsuuden maisemista, jotka ystävä sitten käänsi norjaksi. Kustannustoimittaja tyrmäsi runot ja sanoi, että kierrät aihettasi kuin kissa kuumaa puuroa pääsemättä ytimeen.

– Silloin tajusin, että minun pitää kirjoittaa romaani perisynnistä ja isän kuolemasta. Siitä tuli hirveän ohut kirja, mutta sen tekeminen alkoi niistä runoista jo vuonna 2009.

Perisynnillä Laakso tarkoittaa käyttäytymisen periytymistä. Uudet sukupolvet toistavat vanhempien sukupolvien virheet. Laaksolle Suomen historia on väkivallan historiaa. Raakojen sotien ja kansanmurhien traumat vaikuttavat ihmisissä edelleen.

Laakson mukaan Norjassa on toisin. Ihmiset ovat leikkisämpiä.

Sääskenpyytäjät on myös kirja vanhenemisesta. Se on kirja yksinäisyydestä, kotiympyröihin kutistuvasta maailmasta, ponnisteluista yhä vaivalloisemmaksi käyvässä arjessa, jossa apua ei tipu sen enempää maailmalle pölähtäneiltä lapsilta kuin kovenevalta yhteiskunnaltakaan.

Päivi Laakson lähisuvussa on joukko karmeita henkilökohtaisia kokemuksia suomalaisesta terveydenhoidosta.

Laakson 46-vuotias serkku sai sydänkohtauksen ja kuoli. Syy saattoi olla se, ettei ambulanssia lähetetty ensimmäisellä soitolla alkoholistien taloon, koska talosta oli kuulemma soiteltu turhaan.

Viinaan menevä eno taas alkoi puhua sekavia, kaatui ja hajotti olkapäänsä. Hänet otettiin sisään terveyskeskukseen, jossa hänen tilansa heikkeni nopeasti. Laakson serkulle soitettiin, että terveyskeskuksessa oli päätetty elvytyskiellosta. Serkku vastasi, että jos jätätte enon elvyttämättä, hän ilmoittaa poliisille. Lopulta eno siirrettiin suurempaan sairaalaan, jossa ilmeni, että hänen huonon kuntonsa syy oli aliravitsemus ja nestehukka.

Kirjailijan äidin viime joulu oli kuin kauhuelokuvaa. Leena Laakson myötäsukainen hymy hyytyy hetkeksi, kun hän kertoo, miten kärsi kovista vatsakivuista ja soitti ambulanssin neljä kertaa hätiin yhdentoista päivän aikana. Jokaisella kerralla hoitajat käyttivät Laaksoa sairaalassa, mutta vanhusta ei otettu tutkimuksiin.

Hän makasi koko joulun sängyssään ja jätti yöksikin ovet lukitsematta, ”jotta ambulanssi tai ruumisauto pääsee hakemaan”. Tammikuun toinen päivä Leena Laakso heräsi valtaviin kipuihin. Hän pakottautui ylös ja raahautui rollaattorilla keittiöön. Jaloista katosi voima ja hän vajosi hellan eteen.

Hän kurotti viimeisillä voimillaan puhelimen käteensä ja sai soitettua avun. Sappirakko oli puhjennut. Leena Laaksolla todettiin yleinen verenmyrkytys.

Kokemukset ovat pistäneet Päivi Laakson miettimään, ketä hoidetaan ja ketä ei. Kuka on riittävän arvokas ihminen hoidettavaksi? Onko ihmisen on oltava hyödyksi, jotta hän saa hoitoa? Kuka hyödyn määrittelee?

– Jos pystyy olemaan arvollinen saamalleen hoidolle, on hevonen, johon satsataan. Eno ei ollut, Laakso sanoo.

Päivi Laakso esittää lattialle pudonnutta vanhusta. Hän on huolissaan koventuneesta ilmapiiristä, jossa heikommat jäävät heitteille.

Kevään raaka valo tungeksii olohuoneeseen suuresta ikkunasta. Puinen kirjakaappi pullistelee. Sieltä löytyy Tervoa, Gogolia ja Suomen terveyskasvit. Päätaloa on siksi pitkä rivi, että ilmeisesti isävainaa arvosti rauhallista työnkuvausta.

Laakso on kirjailijana myöhäisherännäinen, sillä hän alkoi kirjoittaa vasta vuosituhannen vaihteessa. Kirjoittaminen alkoi suuresta ärtymyksestä.

Laakso ei voinut sietää runonlausujia, jotka kuulostivat aina samalta, teennäisiltä ja juhlavilta. Pian hän epäili olevansa lausujille turhan tyly, joten hän rankaisi itseään tarttumalla runohärkää sen suurimmista sarvista. Hän hankki Shakespearen ja Edgar Allan Poen teoksia alkuperäiskielellä ja alkoi lukea niitä ääneen. Runontaitajat tekivät valtavan vaikutuksen: kuinka leikkisää, runollista ja silti niin järkevää.

– Olin, että vaude. Silloin aloin kirjoittaa, ilman ambitioita, kunnianhimoja.

Laakso katseli kuvaa äidistään, joka poseerasi Kolin laella ihanassa auringonpaisteessa. Minä rakastan aurinkoa, Jeg elsker solen, hän kirjoitti. Siitä tuli hänen 2001 julkaistun esikoisteoksensa nimi.

Kirja koostuu lyhyistä, jopa puolen sivun tarinoista, jotka kertovat suvusta ja lapsuuden sattumuksista. Hän sanoo kirjoittaneensa Knausgårdia jo ennen Knausgårdia, sillä erotuksella, että Karl Ove Knausgård on väittänyt kaiken olevan totta.

Laakso ei sellaista lupaa, eikä sellaiseen usko. Muistot ovat aina enemmän tai vähemmän värittyneitä. Eikä Laakso edes pyri totuuteen. Hän kirjoittaa mieluummin kuin Jouko Turkka, joka liioittelee vaimonsa kissan alas vessanpöntöstä, tai kasvattaa tarinaa arkipäivästä absurdiin yhtä sukkelasti kuin ihailemansa Rosa Liksom.

Laakso toteuttaa teksteissään ex-miehensä vinkkiä: kirjoita lihaliemikuutioita. Dramatisoi, älä jarruta tai pehmennä. Konfliktit tekevät kirjallisuudesta mielenkiintoista. Kirjoita niin, että newyorkilaisen pilvenpiirtäjän eteen ajaa limusiini, ja sieltä astuu esiin kääpiö.

– Ensimmäisessä kirjassa oli lihaliemikuutioita. Esimerkiksi yhdessä tarinassa beagle syö isännän paskat, Laakso sanoo ja heläyttää päälle makean naurunlurituksen, joka kuulostaa hieman sopraanon äänenavaukselta.

Laakso pitää hämäämisestä. Hän haluaa, että lukija luulee lukevansa totuutta, mutta ei kuitenkaan voi olla siitä aivan varma. Sääskenpyytäjät tekee tämän erittäin taitavasti.

Kirjaa lukiessa miettii jatkuvasti, mikä on totta ja mikä ei. Sitten sitä huomaa katsovansa nurkassa myhäilevää kirjailijan äitiä ja miettii lauseparia: ”En ole koskaan nähnyt isän rikkovan tavaroita. Hän rikkoi vain lapsia.”

Eikö perheen julkinen riepottelu muka loukkaa?

Olohuoneen puusohvan päällä on Päivi Laakson tauluja, kuten ensimmäinen öljyvärimaalaus intiaanitytöstä. Samalta seinältä löytyy myös sukuvalokuvan pohjalta maalattu teos, jossa kenelläkään ei ole kasvoja.

Laakso on maalannut ja piirtänyt aina. Norjassa hän on luonut menestyksekkään uran kuvanveistäjänä ja kuvataiteilijana jo paljon ennen kirjailijan uraa. Hän on muun muassa toteuttanut useita julkisten tilojen taideteoksia, kuten Stavernissa vuonna 2011 näyttävän ääni- ja valoteoksen Fredsskipene, jossa pystyyn nostetut puuveneet kurottavat kohti taivasta.

Hänen taiteellinen työnsä on arvioitu niin merkittäväksi, että Norjan valtio myönsi hänelle taiteilijan perustulon, joka on suuruudeltaan noin puolet norjalaisesta keskiansiosta.

Monilahjakkuus

Laakso on myös esiintyvä taiteilija. Hän on tehnyt muun muassa performanssiteatteria, jota hän itse kutsuu rölpeteksi, sekoiluksi, jossa kaikki menee hupaisasti pieleen. Esityksessä hän riuhtoo veneen perämoottoria käyntiin ja selostaa minkä ehtii. Hän yrittää tehdä lohenheiton uutta ennätystä koskaan siinä onnistumatta. Raaka kala mätkähtää aina ohi kaupan muovikassin, johon joku yleisöstä valittu koettaa napata kaaressa lentävän kalanvötkäleen.

Päivi Laakson urapolku ja kirjojen ilmaisu tuo mieleen Rosa Liksomin. Molemmat ovat monilahjakkuuksia. He tuntuvat tekevän taidekentällä tasokkaasti kaiken, mitä heille tulee mieleen.

He ovat kotoisin samalta seudulta ja samasta mielenmaisemasta, Liksom Ylitorniolta ja Laakso Torniosta. Molempien teksteistä löytyy pohjoista vimmaa, raakaa ja suoraa tornionlaaksolaista ilmaisua.

Laakso uskoo, että yhtenä tekijänä voi olla alueen hulluus ja rempseys sekoitettuna vanhoillislestadiolaisuuteen. Vaikka Laakson suvussa ei ole lahkon jäseniä, hän uskoo, että sen vaikutus näkyy Tornionlaakson ihmisessä ja kielessä, tavassa olla ja ajatella.

Nisukahvien jälkeen valokuvaaja Antti J. Leinonen ottaa Päivi Laakson hellään huomaansa. Kameran räpse kaikuu hiljaisen talon seinillä. Yllättäen esilläoloa rakastava Laakso arastelee kuvaamista, mutta Laakson viriävä nauru kertoo, että estot ovat katoamassa.

Kun Laakso haastattelun jälkeen jää kuvaajan kanssa kahden, he päätyvät varsinaiseen kuvausleikkiin, sellaiseen taiteelliseen ja hyvin norjalaiseen höpsöttelyyn. Syntyy kuva, jossa Laakso esittää sängystään lattialle tipahtanutta yksinäistä vanhusta.

"Eikö sen meidän haukkumisen voisi jo lopettaa"

Kuvaussession kiihtyessä kirjailijan äidillä on aikaa esitellä taloaan. Leena Laakso tepsuttelee huoneesta toiseen, kertoo paikasta ja Päivin maalauksista.

Aulassa on valokuvia ja lehtileikkeleitä Vojakkalan lohensoudusta. Yhdessä kuvista on Leenan aviomies ja Päivin isä jättimäisen 21-kiloisen lohen kanssa. Tuolta siis näytti romaanihenkilön esikuva, tuollainen mustanpuhuva mies.

Työhuoneessa on laskupino ja tietokone. Nämäkin seinät ovat täynnä tyttären töitä. Kaksitoistavuotiaana piirretyssä omakuvassa katsoo uhmakas, kaunis tyttö. Rauhallisen työhuoneen katveessa on hyvä hetki kysyä, mitä mieltä Leena Laakso on kirjasta.

– Olen sanonut Päiville, että eikö sen meidän haukkumisen voisi jo lopettaa, hän tokaisee.

– Mutta onhan siinä totuuden siemen mukana, hän sanoo ja mummunsilmiin ilmestyy kuje. Olohuoneesta kuuluu villi nauru. Kuin sopraano avaisi ääntään.

– Isän kuolema oli helpotus, Päivi Laakso sanoo.

Päivi Maria Laakso

  • Syntynyt 1967, ­kotoisin Torniosta.
  • Asuu ja työskentelee Oslossa.
  • Valmistui oslo­laisesta Valtion taide­akatemiasta kuvanveistäjäksi vuonna 2000.
  • Pitänyt 1990-luvulta lähtien kymmeniä näyttelyitä ja performansseja. Tehnyt myös lukuisia tilataideteoksia, kuten veistoksia ja seinämaalauksia.
  • Kirjoittanut norjan kielellä kolme romaania, joista on suomennettu Parantola (2004) ja Sääsken­pyytäjät (2019).

Julkaistu: 21.5.2019