Kuudesluokkalainen Aliina on paininut tosissaan jo kuusi vuotta: ”Kokeilin pianonsoittoa ja tanssia, mutta mikään ei tuntunut niin kivalta kuin paini”
Etelä-Pohjanmaa tunnetaan painijoistaan. Ei ihme: vääntäminen alkaa siellä jo ennen kouluikää. Sitä paitsi painivalmentajien kurinpito miellyttää lapsiharrastajien vanhempia.
Markus Koivisto makaa mahallaan molskilla, kädet eteen levitettyinä ja kämmenet alaspäin. – Naulatkaa kädet lattiaan näin, hän ohjeistaa ja pamauttaa kämmenensä alustaan.
Vieno ääni huomauttaa, ettei ole vasaraa eikä nauloja. Kommentti kirvoittaa vaimeaa tirskuntaa, mutta keskittyminen ei herpaannu yhdeltäkään. Parikymmentä pientä painijanalkua seuraa kuuliaisesti valmentajansa esimerkkiä ja ottaa pyydetyn painiasennon. Tätä kroppaa ei vastustaja ympäri kieräytä!
Painisaliin Seinäjoen Nurmohallille on torstai-iltaisin tunkua, kun on nassikka- painin aika. Nassikkapaini on Nurmon Jymyn 5–7-vuotiaille suunnattu laji, jossa opetellaan painin alkeita ja liikutaan monipuolisesti. Tytöt ja pojat ovat samassa ryhmässä.
–Tuntuu uskomattomalta, että näin pienet lapset tällaisessa isossa porukassa jaksavat niin hyvin kuunnella ja totella ohjaajaa, kuusivuotiaan Elias Piikkilän äiti Hanna-Mari Piikkilä sanoo.
Samaa hämmästelee Essi Kiskola. Hänen viisivuotias poikansa Eero Ahokas seisoo ohjaajan mallista päällään. Tai ei edes mallista. Vuoden tai kaksi painineet lapset ovat hyvin kärryillä lajin tekniikoista ja harjoitteista.
– Valitsimme painin sen monipuolisuuden vuoksi, mutta myös siksi, että täällä lapsi oppii toimimaan ryhmässä, Essi Kiskola sanoo.
Ohjaaja Markus Koiviston mukaan tietynlainen kuri ja järjestys on vanhempien palautteen perusteella tärkeä peruste valita nassikkapaini alle kouluikäisten lasten harrastukseksi.
– Sellainen viesti meille on toistuvasti vanhempien suunnalta tullut.
On sanottava, että kuri nassikkapainitreeneissä ei syö hauskanpitoa. Lasten kasvoille on liimattu kestohymy, kun he vääntävät, hyppivät ja heittäytyvät ukemiin. Innostunut kikatus raikaa harjoitusmatsien aikana.
Kuri on turvallisuuskysymys. Kun parikymmentä lasta vipeltää molskin poikki kärrynpyöriä tehden, jokin roti on oltava.
Etelä-Pohjanmaa tunnetaan painimaakuntana. Sieltä on ollut edustaja jokaisissa kesäolympialaisissa vuodesta 1912 lähtien. Tuorein olympiakultamitalisti tosin on vuodelta 1984, Nurmon Jymyn Jouko Salomäki.
Tällä vuosituhannella aikuisten painin arvokisamitalisteista suurin osa on ollut eteläpohjalaisia. Nurmon Jymyn lisäksi menestyneitä eteläpohjalaisseuroja ovat ainakin Ilmajoen Kisailijat, Kauhajoen Karhu ja Lappajärven Veikot.
Supertähdeksi noussut lappajärveläinen Petra Olli puolestaan voitti ensin naisten EM-kultaa vuonna 2016 ja maailmanmestaruuden vuonna 2018. Olli on uransa päätyttyä innostanut ja valmentanut erityisesti tyttöjä painin pariin.
– Monet isot kansalliset ja kansainväliset kisat painitaan Etelä-Pohjanmaalla, täällä yleisö on ehdottomasti asiantuntevinta Suomessa, Paini- liiton järjestöpäällikkö Antti Pekkala väittää ja lisää, että vaikka suurimmat painijamassat tulevat nykyisin Uudeltamaalta, monella on juuret Etelä-Pohjanmaalla.
Lajin loistokkaimmat vuodet näyttävät pohjalaisittain olevan silti takana. Moni ennen aktiivinen painiseura toimii sammutetuin lyhdyin.
– Joukkuelajit ovat kova kilpailija painille, Markus Koivisto toteaa.
Perinteikäs Nurmon Jymykin kyykähti jossakin vaiheessa, mutta muutamana viime vuotena on nähty merkkejä paluusta suursuosion aikoihin.
– Lasten ryhmiin on paljon enemmän tulijoita kuin voidaan ottaa.
Lasten painiharrastusta tarjoavat maakunnassa muutkin seurat. Ainakin Ylistaron Kilpa-Veljet ja Ilmajoen Kisailijat järjestävät nallepainia, jossa jopa vasta kaksivuotiaat lapset painivat. Tosin kamppailu on leikinomaista, ja lasten vanhemmat ovat mukana.
Jymyn nassikkapainiryhmässä verenperinnön huomaa. Ohjaajien, Markus Koiviston ja Pekka Ylikankaan, lapset treenaavat ryhmässä. Moni muukin lapsista on painijaperheistä. Salin laidalla istuu paljon vanhempia, ja varsinkin isien joukossa painitaustaa on. Nassikkapaini vetää silti kaikenlaisia lapsia. Esimerkiksi Elias Piikkilän perheessä ei painiperintöä ole.
– Kuulin muilta vanhemmilta suosituksia. Paini kehittää motorisia taitoja ja kehonhallintaa. Kehityksen huomaa kyllä, Eliaksen äiti sanoo.
Alussa Elias ei päässyt kunnolla edes kyykkyyn, mutta tekee nyt mitä vain ketterästi. Tärkeintä on, että täällä on hauskaa. Elias lähtee aina innoissaan treeneihin ja harjoittelee kotonakin. Viimeksi päälläseisontaa.
Elias itse sanoo, että hauskinta on kärrynpyörien tekeminen. Myös kisat ovat kivoja. Nassikat pääsevät halutessaan kilpailemaan leikkimielisesti, mutta silti tosissaan. Lasten painikisoissa ei ole aikuisten kisoista tuttuja punnituksia eikä edes ikäluokkia. Silmämääräisesti katsotaan tasaväkiset parit.
Pekka Ylikangas kaitsee kahta pikkupoikaa, jotka harjoittelevat vyörytystekniikkaa. Kaveri makaa mahallaan maassa, kun toinen koettaa vyötäröstä kiinni pitäen saada tämän kierähtämään selälleen. Sitten vaihdetaan vuoroja. Poikien naamalla loistaa innostus, naurua ei pysty pidättelemään. Välillä tulee kyllä itkukin, ja silloin valmentaja lohduttaa.
– Paini on lapsille hyvää harjoitusta myös henkisesti. Täällä oppii kohtaamaan pettymyksiä. Toki saa myös onnistumisen tunteita, Koivisto sanoo.
Ylikangas taas huomauttaa, että näiden taitojen kehittymisen näkee nopeasti. Syksyn ensimmäiset harjoitukset olivat aivan erilaista seurattavaa kuin kauden viimeiset.
Lapset ovat maallikon silmin hämmästyttävän ketteriä. Siltakierto pään ympäri pyörien näyttää hurjalta, mutta sujuu helposti. Päälläseisonnassa parikymmentä jalkaparia viuhtoo kattoa kohti.
Pienet urheilijat näyttävät innoissaan taitojaan. Tuntuu hyvältä, kun valmentaja käy vähän korjaamassa asentoa ja kannustaa, että just näin.
– Lapset kyllä osaavat ja oppivat, kun heidän vain antaa tehdä. Painissa pääsee tekemään, haastamaan itseään ja kehittymään, Koivisto sanoo.
Painiva tyttö ei ole Etelä-Pohjanmaalla mikään erikoisuus. Aliinan kaveripiirissäkin on painijoita.
Palataan vielä kuriin. Miten on mahdollista, että salillinen alle kouluikäisiä villitään alkuverryttelyllä ja päästetään kamppailemaan keskenään rajultakin näyttävin painiottein, mutta miltei välittömästi ohjaajan äänen kajahtaessa kaikki kuuntelevat? Pikkupainijat näyttävät fanittavan ohjaajia varauksetta.
– No, ei se nyt niin ehkä ole, Koivisto toppuuttelee.
– Ero moniin muihin urheilulajeihin verrattuna on, että me aikuiset, entiset tai nykyiset painijat, ohjaamme pienten lasten ryhmiä. Monissa muissa lajeissa vetäjinä ovat nuoret harrastajat.
Aikuiset ohjaajat ovat myös käytännön sanelema juttu. Nuorilla, apuohjaajiksi sopivilla painijoilla oma treeni on jo niin aikaa vievää, että harjoitusviikkoon ei tahdo mahtua muuta. Tällä kertaa apuohjaajiksi on tosin saatu Aliina Koivisto ja Lotta Ojanperä, kuudesluokkalaisia molemmat. Aliina on paininut jo kuusi vuotta.
– Kokeilin minä muitakin lajeja, pianonsoittoa ja tanssia, mutta mikään ei tuntunut niin kivalta kuin paini, Aliina perustelee lajivalintaansa.
Painiva tyttö ei ole Etelä-Pohjanmaalla mikään erikoisuus. Aliinan kaveripiirissäkin on painijoita. Tyttöpaini onkin Nurmon Jymyssä hyvällä tolalla. SM-mitaleita on jo tullut.
Kuten melkein kaikissa urheilulajeissa, harrastajat vähenevät lasten vanhetessa. Paini on Nurmossa silti vielä suosittua. Seurassa painii viitisen- kymmentä junioria.
Valmentaja Markus Koivisto itse paini vuonna 2016 MM-pronssia veteraanisarjassa. Hän on seuran painijaoston puheenjohtaja ja sanoo seuran toiminnassa olevan vielä kehitettävää, vaikka nyt eletäänkin uutta nousukautta.
– Olisi hyvä, että saisimme luotua tavan harrastaa painia myös ilman kovaa kilpailullista tavoitetta. Sellainen kiinnostaisi monia lapsia, nuoria ja myös aikuisia, Koivisto uskoo.
Nurmolaisen painiseuran mitalinhohtoinen historia näkyy nykytoiminnassa. Aliina Koiviston treenikumppaniksi molskille ilmestyy MM-mitalisti Rami Hietaniemi. Lähes satakiloisten sarjassa paininut Hietaniemi ja hentoinen tyttö sopivat vallan hyvin treenaamaan yhdessäkin.
