Image

Paimion parantola on Alvar Aallon suunnittelema funktionalismin mestariteos, jolle on ollut harvinaisen hankala keksiä käyttöä


Joskus parantolassa makasi kuolemansairaita tuberkuloosipotilaita. Nyt puolityhjän parantolan osastoilla on kuolleita kärpäsiä.
Kuvat Maria Moulud

Paimion parantolan makuuhallin ikkunasta mäiskähti mytty. Se tippui alas nurmikolle, jonka edessä seitsemän pyöreää lammikkoa muodosti mutkittelevan polun. Vasemmalle jäi alilääkärien kolme asuntoa, oikealle ylilääkäri Markus Sukkisen. Jos ylilääkäri olisi ollut kotonaan ikkunoiden vieressä, hän olisi ymmärtänyt heti, mitä tapahtuu.

Alakouluikäinen Pekka Rintola muistaa olleensa tulossa ystävänsä kanssa parantolan maatilalta. Heillä oli tapana käydä siellä usein, hevosten luona ja sellaista.

Pojat yrittivät mennä katsomaan, mitä nurmikolle oli pudonnut, mutta heidät häädettiin pois. Rintolan mielestä se tuntui oudolta. Hän ei ymmärtänyt, mitä pahaa oli tehnyt.

Elettiin 1940-luvun puoliväliä. Neuvostoliitto oli pommittanut Turkua useita kertoja.

Parantolassakin oli käynnissä sota, mutta kuolema oli erilainen kuin rintamalla, hitaampi. Joskus joku ei jaksanut odottaa.

Tuberkuloosin näivettämät ruumiit vietiin vaivihkaa hautakammioon, jonka nimi oli Ruusukellari. Siellä ylihoitajatar Maija Rautanen, tumma, ankarannäköinen, silmälasipäinen nainen, kävi hyvästelemässä vainajat. Toisille potilaille ei kerrottu.

Pekka Rintola ei voinut olla huomaamatta. Hän asui ­parantolarakennuksen ulkopuolella konemestarin asunnossa ja näki ruumisautot, jotka ajoivat pois ja takaisin. Joskus hän kiipesi Ruusukellarin katolle kurkistamaan ikkunasta kuollutta, joka makasi peitettynä ylhäältä lankeavassa valossa.

Olisi mahdollista kertoa poikkeusyksilöstä. Ihmisestä, jonka kolmekymppisenä suunnittelemaa vuonna 1933 valmistunutta parantolaa pidetään yhtenä eurooppalaisen funktionalismin suurimmista taidonnäytteistä.

Poikkeusrakennuksesta. Parantolasta, josta tulisi suunnittelijansa läpimurtotyö, vaikka toiset arkkitehdit eivät meinanneet uskoa. Milloinkohan se kupla puhkeaa, Pörssiklubilla mietittiin ennen rakennuksen valmistumista.

Sen muodosta; kuin rakennuksen eri osien välillä olisi saranat ja niitä olisi viimeksi väännellyt joku, jonka mielestä symmetria on tylsää ja tarpeetonta.

Interiööristä, josta näkee heti, miten asiat toimivat. Lamppujen avausruuvit, ikkunoiden haat, ketjut ja hampaat paljastavat säätömekanismit.

Huonekaluista, niiden aikanaan vallankumouksellisesta puuntaivutustekniikasta. Väreistä: seinien petrolinsinisestä, parvekkeiden punaisesta ja rappusten auringonkeltaisesta.

Olisi mahdollista kertoa kaikista niistä, jotka saivat tämän aikaan. Ja olisi mahdollista kertoa, kuinka parantolan funktio muuttui myynti-ilmoituksiksi, hotellihaaveiksi, säätiöehdotelmiksi, kutistuvaksi tontiksi ja hakatuiksi metsiksi.

Elokuussa 1928 oli olemassa vain ilmoitus. Varsinais-Suomen tuberkuloosiparantolan rakennuslautakunta kutsuu täten Herroja Arkkitehtejä kilpailuun piirustusten laatimista varten sanotulle parantolalle, johon tulee 184 sairassijaa.

Varsinais-Suomessa tuberkuloosia esiintyi muuta maata enemmän. Ei sivistyskansaa ilman tuberkuloosia, Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistyksen pitkäaikainen johtaja, tohtori Severi Savonen kirjoitti artikkelissaan ”Vähäisen tietoja keuhkotaudin esiintymisestä Turussa ja sen lähiseuduissa vuonna 1771–1929” ja pohjusti ajatustaan:

Egyptin suurista kuningashaudoista, pyramiideista, on löydetty kolmekin tuhatta vuotta vanhoja palsamoituja ruumiita, n.s. muumioita, ja näiden joukossa myös sellaisia, joissa vielä on näkyvissä selvät tuberkuloosin merkit.

Robert Koch löysi tuberkkelibakteerin vuonna 1882. Kun kävi selväksi, että tuberkuloosi ei olekaan perinnöllinen vaan sitä levittivät ennen kaikkea sairastuneiden yskökset ja lima etenkin kaupungeissa ahtaissa olosuhteissa, tuberkuloosiparantoloita alettiin perustaa kiihtyvällä tahdilla ympäri Eurooppaa.

Beelitz, Davos, Lorraine, Sjö-Gunnarsbo.

Nummela, Harjavalta, Kristiinankaupunki.

Varsinais-Suomen parantolan paikaksi oli muutama vaihtoehto: Aura, Koski, Masku, Paimio. Paimio osoittautui parhaaksi. ”Alueelta on löydettävissä kyllin laaja, tasainen, etelään viettävä kohta, johon parantolan voi sijoittaa”, sanotaan kesäkuun 26. päivänä vuonna 1928 päivätyssä asiantuntijalausunnossa. Arveltiin myös, että potilaat ja henkilökunta viihtyisivät. Vanhaa sivistysseutua, lausunnossa kirjoitetaan. Mäntymetsä tukisi tuberkuloosipotilaiden paranemista.

Ehdotuksia Varsinais-Suomen tuberkuloosiparantolaksi tuli tammikuun 1929 loppuun mennessä kolmetoista.

Piirustuksissa, joiden mottona oli ranskalaiselta arkkitehdilta André Lurçat’lta kopioitu ikkuna, tilojen tarkoitukset oli kirjattu tarkasti. HALLI. KESÄHALLI. TALOUSRAK. TYÖVÄKI. YLILÄÄK. HAUTAKAMMIO.

Ja vieläkin tarkemmin: Sylkiastioiden pudotuskuilu. Sylkiastioiden nostohissi.

Alvar Aalto voitti arkkitehtuurikilpailun yksimielisesti, vaikka tuomaristo pitikin alkuperäistä ehdotusta ”jonkin verran rauhattomana ja teennäisenä kokonaisuutena”.

Yksityiskohtien hiominen jatkui rakennustöiden alettua. 7.11.1931 Suomen Kuvalehti julkaisi kannessaan kuvan rakenteilla olevasta keuhkotautiparantolasta, jossa osastojen hyllykköjä muistuttavat parvekkeet kohoavat taivaaseen.

Alkuvuodesta 1933 Paimion parantolaan alettiin ottaa potilaita. Lähes 300:aan kasvanut paikkamäärä täyttyi parissa kuukaudessa.

Silloin kun joku pääsi pois, parvekkeella liehui Suomen lippu.

Laskennallisesti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tuberkuloosi tappoi yhden ihmisen tunnissa. Siis 8000–9000 ihmistä vuodessa. Tuberkkelibakteeri saattoi iskeä melkein mihin tahansa: kyynärpäähän, selkään, keuhkoihin. Suuri osa aikuisväestöstä sai sen mutta osa oli oireettomia.

Keuhkotuberkuloosi oli yleisin yksittäinen kuolemaan johtava sairaus. Vielä 1920-luvulla 15 prosenttia kaikista kuolemista johtui siitä. Junissa ja busseissa varoiteltiin sylkemästä lattialle. Valtio avusti tuberkuloosijärjestöjä niin sanotuilla tuberkuloosimiljoonilla. Tuberkuloosintorjunta oli ensimmäisiä hyvinvointivaltion merkkejä Suomessa.

Paimion parantolan kaltaisia aikanaan äärimmäisen moderneja rakennuksia ei ollut tapana suunnitella tavallisille ihmisille. Sen ­ideana oli, että arkkitehtuuri itsessään toimisi parantavana elementtinä. Potilaan paraneminen oli rakennuksen olemassaolon syy, funktio.

Funktion ajatteleminen asetti rajat suunnittelulle. Ja vaikka taiteellista neroutta ei ole ensisijaisesti ollut tapana liittää ihmisten parantamiseen, tässä tapauksessa voi nähdä, että ihmistä palveleva tarkoitus teki parantolasta arkkitehtuuria, rakennustaidetta. Sillä kuten Wittgenstein sanoi: ei voi olla arkkitehtuuria siellä, missä ei ole mitään ylistettävää.

Paimion parantola: Mäntymetsä (jotta potilas voisi hengittää raikasta ilmaa), matalat portaat (joita voi kävellä vaikka hengittäminen olisi vaikeaa), oma kasvihuone (jotta potilaat saisivat ravitsevaa ruokaa), huoneiden rauhallinen väritys (jotta potilas saisi levätä), taivutetusta vanerista valmistetut vaatekaapit (tilaihmeitä), kattoon asennetut koteloidut lämmityslaitteet, lasikupuiset lamput, keveät huonekalut ja seinään kiinnitetyt levypatterit (pölypesäkkeiden ehkäisemiseksi), roiskuamattomat, hiljaiset pesualtaat (jotta tuberkkelibakteerit eivät leviäisi ja viereinen potilas saisi olla rauhassa), ikkuna, jonka ulommainen lasi avataan toiselta ja sisimmäinen toiselta puolelta (jotta ilma lämpenee lasien välissä ennen kuin pääsee sisään), matalalle ulottuvat ikkunalasit (jotta heikossa kunnossa oleva potilaskin voisi katsella ulos).

Parantola toimi kuin pieni kaupunki. Kaupunkimainen rakenne näkyi teknisellä osastolla, jossa Pekka Rintolan isä Niilo työskenteli. Siellä säädeltiin sairaalakiinteistön energiantuotantoa.

Se näkyi viereisessä pannuhuoneessa, johon kuormattiin oman suon turvetta poltettavaksi. Parantolan vedenpuhdistamolla ja osastoilla sijaitsevissa pesupisteissä, joissa potilaiden sylkikupit höyrytettiin. (Lapset kutsuivat pesijää Muki-Mantuksi.)

Se näkyi alilääkärien pihapiirissä sijaitsevassa talossa, jonka kattoterassit olivat saaneet vaikutteita Aallon Italian-matkoista. Konemestarin, lämmittäjän, keittäjien asunnoissa. Osastonhoitajien osastojen päissä sijaitsevissa kodeissa, joissa he asuivat yksin. Hoitajat eivät parantolan alkuvuosikymmeninä saaneet mennä naimisiin, lääkärit kyllä.

Ulkopuolella tuberkuloosia pelättiin, mutta sisäpuolella tiedettin, että tauti ei tartu, jos on huolellinen. Silti ylilääkäri Markus Sukkisen asunnossa oli oma, erillinen viemäröintijärjestelmä.

Potilaat olivat tasa-arvoisia. Lähes sadan metrin pituisten käytävien varrella sijaitsevien huoneiden ikkunat olivat samaan suuntaan: puistoon, jossa seitsemän lammikkoa muodostivat mutkittelevan polun. Yöllä valaistujen käytävien kirkkaat värit hohtivat kuin mainoslamput. Moni oli yhteydessä hoidon päätyttyäkin: Näin vain ain’ tuntee kiitollisuutta miedonrohkea, kuuliainen potilaanne, lukee tohtori Erkki Tammivaaralle osoitetussa kortissa.

Ulla-Maija Junttila oli kahdesta sisaruksesta nuorempi ja mummin lellikki. Hänellä oli tapana jäädä nukkumaan isoäidin viereen tämän huoneeseen. Oli sota, Neuvostoliiton pommituksia piti pelätä. Ikkunoiden edessä oli tummat kankaat.

Perhe – äiti, isosisko ja isoäiti – asui Mynämäellä suuressa talossa, jota kutsuttiin nimellä Keskikylä. He olivat muuttaneet sinne isän kuoltua töissä rajavartiostossa Rovaniemellä vuonna 1932. Se oli vahingonlaukaus. Junttila oli silloin kaksivuotias.

Keskikoulussa Junttilan kunto huononi. Yskää, kuumetta. Turkulaisen lääkärin diagnoosi oli keuhkotuberkuloosi. Koulu piti lopettaa. Myöhemmin ruotsinopettaja sanoi: onneksi sinä sairastuit eikä sisko, hän oli niin paljon terävämpi.

Alkuvuodesta 1945 naapuri saattoi Junttilan reellä juna-asemalle. Loppumatka parantolaan meni autolla.

Rakennusta ympäröi piikkilanka-aita mutta sisäänkäynti aukesi kuin syli ja portaiden yläpuolella oli katos, joka näytti keuhkolta.

Ylilääkäri Markus Sukkinen teki tarkastuksen huoneessaan, joka sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa sisäänkäynnistä katsottuna vasemmalla. Pihan lapset pelkäsivät Sukkista ja tämän vihaista koiraa Caraa, joka oli syntynyt samana vuonna kuin Sukkisen auton alle jäänyt poika kuoli, 1938.

Junttilan oli helppo luottaa ylilääkäriin. Tämän suku oli kotoisin Nousiaisista Mynämäen vierestä. Ylilääkäri vaikutti haluavan hyvää.

Ensimmäinen merkintä Junttilan potilasasiakirjoissa kertoo, että lasko oli koholla: veren solujen laskeutumisnopeus tunnissa oli 48 mm/h, kun normaalisti sen pitäisi olla alle 20.

Lääkkeitä ei ollut. Potilaille tehtiin ilmarintoja, mikä tarkoitti, että joko osa keuhkosta tai koko keuhko pyrittiin romahduttamaan laittamalla sinne typpeä ja estämään näin tuberkuloosin leviäminen. Sellainen Junttilallekin tehtiin oikeaan keuhkoon, 2. helmikuuta 1945. Typpeä piti lisätä keuhkopussiin säännöllisesti. Joskus potilaat olivat apuna kirjaamassa annetun typen määriä.

Pääasiassa tuberkuloosia hoidettiin ruualla, joka saatiin parantolan omalta maatilalta, sekä päivittäisellä, useita tunteja kestävällä levolla ulkona makuuhalleissa. Makuuhalleja oli osastojen päissä sekä ylhäällä seitsemännessä kerroksessa, aaltoilevan betonilipan alla. Sinne oli istutettu mäntyjä, koska seinän vierestä makuulaverilta metsää ei ollut mahdollista nähdä. Säännöt olivat tiukat: silloin, kun oli niin kutsuttu hiljainen halli, ei saanut puhua. Sääntöjä oli noudatettava, muuten saatettiin uhata, että joutuu lähtemään.

Parantolassa oli mukavaa. Potilailla oli oma näytelmäkerho. Ruokalassa näytettiin elokuvia ja sen yläpuolella sijaitsevassa vapaa-ajan huoneessa askarreltiin. Siellä Pekka Rintolan isä, konemestari Niilo Rintola, opetti toisinaan halukkaille konepiirustusta.

Oleskelutilassa ruokalan vieressä oli takkakin. Siinä ei tosin palanut tuli, sillä osin vaakasuuntainen hormi ei vetänyt hyvin.

Junttilan osasto sijaitsi kolmannessa kerroksessa, jossa oli muita nuoria tyttöjä. Viereiset osastot olivat täynnä tuberkuloosia sairastavia sotilaita. Rintamalla ahtaissa olosuhteissa tuberkuloosi levisi helposti.

Ruokailujen ja ulkohallien välissä Junttila muistaa nojailleensa suuriin ikkunoihin. Sieltä näki sairaalan pihalle, jossa katulamppujen valoa taittavat kuvut näyttivät vähän sivuilta likistetyiltä lierihatuilta. Kun oli ulkoilun aika, joku miespuolinen potilas saattoi kysyä: lähdetkö kävelylle. Paikka, johon mentiin, sijaitsi lyhyen kävelymatkan päässä mäntyjen keskellä, parantolan vedenpumppaamon vieressä. Lemmenlampi.

Kävelyjä kutsuttiin lumpusteluksi. Oikeasti lumpustelu oli kielletty, mutta kaikkea ei ollut mahdollista valvoa. Toisinaan Junttila kävi ystäviensä kanssa tien toisella puolella sijaitsevassa kaupassa vaikkei olisi saanut. Joskus he paistoivat salaa lettuja.

Tuberkuloosilla oli maine herkkien ihmisten sairautena. Niin moni runoilija sairastui: Edith Södergran, Uuno Kailas, Kaarlo Sarkia. Junttilakin luki runoja, kirjoitti itsekin. Aikaa oli.

Kerran hän lähetti äidilleen onnittelukortissa runon vuodelta 1937, tuberkuloosiin menehtynyttä Saima Harmajaa.

Öisin, milloin taudin kouriin havaan,

ihana on tietää tuskaisen,

että avunpyyntöön vetoavaan

äidin ääni vastaa suloinen…

Kirjallisuudessa tuberkuloosikuolemaa kuvattiin esteettiseksi poishiipumiseksi. Oikeasti sitä saattoi edeltää esimerkiksi verensyöksy keuhkoista. Kuoleman luonne pidettiin piilossa niin kuin sodan todellisuus niiltä, jotka eivät olleet rintamalla. Kun Ulla-Maija Junttilan naapuri kuoli, äiti soitti ja kysyi, onko tytär kovin surullinen. Junttila ei ollut kuullut siitä mitään.

Silloin kun joku pääsi pois, osaston parvekkeella liehui Suomen lippu.

Olet joutunut kummitustanssiin, kertoja sanoo Hans Castorpille Thomas Mannin Taikavuoren lopussa.

Se kestää vielä monia syntisen ihmisen elinvuosia…

Ritva Tammivaara kävelee entisessä kodissaan, lääkäriasunnoista keskimmäisessä Paimion parantolan alueella toukokuussa 2019.

Kaunis asunto, Aallon ja työryhmän piirtämä: suuret kolmiosaiset ikkunat, puinen, pyöreäreunainen portaankaide, taiteoven ympyränmuotoinen vedin. Taiteoven, jonka takana Ritva Tammivaaran isä makasi kuolleena syksyllä vuonna 1946.

Tohtori Erkki Tammivaaralla oli takanaan raskaita vuosia. Hän oli joutunut rintamalle lääkäriksi. Tytär Ritva oli parin kuukauden ikäinen, kun sota alkoi. Sotapäiväkirjassa on merkintöjä: 1 kaatunut ja joku haavoittunut (1 kaatunut omaan miinaan ja 2 haavoittunut).

Helmikuun lopussa 1940 Erkki Tammivaara pyysi kirjeessä sotavoimien ylilääkärille päästä takaisin töihin Paimion parantolaan, joka oli silloin sotilassairaalana. Hän koki, ettei hän sydämen ”arythmiaa aiheuttavan lihassairauden” takia kyennyt olemaan niin tehokas kuin rintamalla olisi syytä.

Kahden viikon päästä kirjeen päiväyksestä talvisota päättyi. Päivällä ryssien kanssa neuvotteluja, 17. maaliskuuta 1940 päivätyssä merkinnässä lukee. Ritva Tammivaara ei ole varma, saavuttiko hänen isänsä pyyntö sotavoimien ylilääkärin, mutta kun jatkosota alkoi, Erkki Tammivaara oli rintamalla jälleen.

Sodan aikana ja sen jälkeen Paimion parantolan ensimmäisenä alilääkärinä työskennelleen Tammivaaran vastuut kasvoivat. Hän sai huolehdittavakseen inkerinsuomalaisille avatun parantolan ja jatkosodan jälkeen perustetun internointileirin, vaikkei olisi halunnut.

Ylilääkäri Markus Sukkisen kanssa oli riitaa. Sukkinen oli kannellut Tammivaaran toiminnasta. Hänestä Tammivaara oli laistanut vastuistaan Paimion parantolassa, ottanut liikaa muuta tekemistä. Itse Sukkinen ei ollut rintamalla.

Vastauksessaan Sukkisen kanteluun Tammivaara kirjoittaa, ettei voinut vaikuttaa töihinsä. Hänestä ylilääkäri oli toiminut mielivaltaisesti: saanut raivokohtauksia, joiden syytä hän ei ymmärrä, ja muutakin.

On kerrottu, että ylilääkäri Markus Sukkinen olisi antanut autonkuljettaja Artturi Köpilälle määräyksen, että hänen on asemalla autoon pyrkijöiltä tiedusteltava, ketkä ovat ylil. Sukkisen yksityispotilaita ja otettava vain nämä kyydittäväkseen, Tammivaara kirjoittaa.

31. lokakuuta 1946 oli torstai. Ritva Tammivaara muistaa, että hänen opettajana työskennellyt äitinsä Lempi Tammivaara oli vienyt hänet Turun yhteislyseon järjestämään elokuvanäytökseen Kino-Palatsiin Eerikinkadulle. Elokuva oli tuberkuloosiin sairastuvasta Helmi Hirvisestä kertova Ne 45 000. Se oli saanut ensi-iltansa samana vuonna kuin Paimion parantola oli valmistunut, 1933, ja tehty Maila Talvion teoksen, ”tarkoitusromaanin”, pohjalta. Talvio kirjoitti kirjan elokuvakäsikirjoitus mielessään. Osa rahoituksesta oli saatu Suomen Tuberkuloosin Vastustamisyhdistykseltä.

Kesken näytöksen lehtori Lempi Tammivaaraa pyydettiin puhelimeen. Puhelimessa sanottiin, että Erkki Tammivaara on sairastunut vakavasti, hän kertoi tyttärelleen myöhemmin. Oikeasti Erkki Tammivaara oli jo kuollut.

”Rakkaimpamme lääket. lis. Erkki Armas Tammivaara synt 11.12.1900 Kuopiossa, kuoli äkkiä 31.10.1946 työnsä ääreen Varsinais-Suomen Parantolassa”, kuolinilmoituksessa luki.

Pian isän kuoleman jälkeen Ritva ja Lempi Tammivaara muuttivat pois Paimion parantola-alueelta Turkuun. Tohtori Tammivaaran kuolemaan johtaneesta sydänkohtauksesta tuli tapahtuma, josta Ritva Tammivaaran kanssa ensimmäisen luokan käynyt Pekka Rintola kertoisi vielä seitsemän vuosikymmenen päästä.

Vielä seitsemän vuosikymmenen päästä Tammivaara pohtisi, mistä sydänkohtaus johtui.

Ulla-Maija Junttilan oikeaan keuhkoon tehty ilmarinta ei onnistunut. Tuberkuloosi levisi. Hän oli välillä jo päässyt kotiin, turhaan. Syyskuussa 1946 ilmarinta tehtiin myös vasemmalle puolelle. Sen jälkeen palleahermo katkaistiin, jotta tuberkuloosin leviäminen saataisiin pysäytettyä.

Sairaus ei parantunut.

Junttila makasi viltin alla hengittämässä mäntyilmaa Paimion parantolan seitsemännessä kerroksessa ja omalla osastollaan, vietti aikaa tyttöjen kanssa, kävi Lemmenlammella. Vielä silloin hän ei tiennyt, että oli jo kävellyt samoja käytäviä tulevan aviomiehensä Lasse Reunasen kanssa. Seitsemän vuotta vanhempi Lasse oli ollut hoidettavana toisella osastolla. He tapaisivat Turun tuberkuloosiyhdistyksen kokouksessa, rakastuisivat ja viettäisivät yhdessä viisi vuosikymmentä.

Eikä Junttila tiennyt, että aika, jota hän eli, saisi myöhemmin historiankirjoituksessa nimen epidemiologinen siirtymä. Tuberkuloosista oli tulossa parannettavissa oleva sairaus. Sen paikan ottaisivat sydän- ja verisuonitaudit ja syöpä.

Penisilliini, ensimmäinen varsinainen antibiootti, oli ollut käytössä jo sodan aikana, mutta se ei tehonnut tuberkuloosiin. Albert Schatz, parikymppinen tutkija, onnistui vuonna 1943 eristämään streptomysiinin Streptomyces griseus -nimisestä sienestä. Seuraavana vuonna streptomysiiniä kokeiltiin Patricia T.:ksi kutsuttuun potilaaseen. Muutamassa vuodessa lääkettä tuotettiin Yhdysvalloissa laajasti.

Suomessa streptomysiiniä alettiin antaa tuberkuloosipotilaille 1940-luvun lopussa. Se ei kuulunut hoitoon, vaan lääkkeestä piti maksaa.

Olisiko se ollut Markus Sukkinen, joka äidille oli soittanut. Ulla-Maija Reunanen (o.s. Junttila) ei ole varma. Kuten ei siitäkään, miten rahat kalliiseen lääkkeeseen järjestyivät. Joiltain sukulaisilta ne kerättiin, näin hän on päätellyt.

Reunanen muistaa olleensa yksi kolmesta Paimion parantolan potilaasta, jolle lääkettä silloin annettiin. Sen jälkeen tuberkuloosi parani.

Matalalle ulottuvat lasit. Sylkykuppitelineet. Roiskuamaton allas. Kapeat sängyt ja pieneen tilaan mahtuvat vaatekaapit.

Samoihin aikoihin, kun ensimmäiset tuberkuloosilääkkeet keksittiin, lapsia alettiin rokottaa sairautta vastaan.

Tuberkuloosikuolemat sataa tuhatta kohden, tilastoja.

Vuonna 1945: yli 200.

Pari vuotta myöhemmin: noin 100.

Vuonna 1955: alle 50.

Vuoden 1967 jälkeen: alle 10.

Ja niin aika Paimiossakin muuttui.

Sillä niin tarkasti kuin Aalto sairaalan funktion ajatteli, hänkään ei nähnyt, että vuonna 2006 tuberkuloosirokotteet lopetettaisiin Suomessa, koska niiden haittavaikutukset kasvaisivat hyötyjä suuremmiksi. Ei sitä, että rakennukset nähtäisiin hieman samalla tavalla kuin poikkeusyksilötkin, saarina. Että suurimmillaan lähes 400 hehtaarin kokoinen tontti kutistuisi alle kahteenkymmeneen. Ei, että vaikka parantolarakennus haluttaisiin pitää kunnossa, sitä ympäröivä metsä myytäisiin melkein kokonaan. Että parantolan entiselle maatilalle vievän tien vieressä ammottaisi avohakkuusta alaston maa.

Leikkaussalin rakentamisen vuonna 1958 Aalto näki. Ja senkin, kun osastokohtaisia makuusaleja, niitä hyllyköiden näköisiä, ei enää 1960-luvulla lääkkeiden yleistyttyä tarvittu. Ne muutettiin huoneiksi.

Viisi vuotta ennen Alvar Aallon kuolemaa, vuonna 1971, Paimion parantolasta tuli yleissairaala. Se piti modernisoida. Ovia levennettiin, pesualtaat vaihdettiin, katon säteilypatterit korvattiin tavallisilla. Nauhamaisten ikkunoiden listoitus vaihdettiin teräksisestä puiseksi. Ruokalaan tehtiin itsepalvelulinjasto, ja se jäi ainoastaan henkilökunnalle. Ylilääkärin asunnosta tuli päiväkoti ja Ruusukellari poistettiin käytöstä. Alakertaan rakennettiin kylmiö ruumiille ja yksinkertainen siunauskappeli, kappelin kattoon helmiponttipaneelit.

Vain yksi huoneista jätettiin sellaiseksi kuin Aalto oli sen suunnitellut. Ensimmäisessä kerroksessa, ikkunat puistoon niin kuin kaikissa potilashuoneissa. Matalalle ulottuvat lasit. Sylkykuppitelineet. Roiskuamaton allas. Kapeat sängyt ja pieneen tilaan mahtuvat vaatekaapit.

Muisto aikanaan modernista tuberkuloosiparantolasta, josta arkkitehtuurikriitikko Siegfried Giedeon sanoi, ettei Pohjolasta löydy sille vertaista. Giedeon, jonka mielestä arkkitehtuuri ei ole kolmi- vaan neliulotteista. Neljäs ulottuvuus on aika, joka kuluu, kun ihminen siirtyy tilasta toiseen.

Siirtyä tilasta toiseen Paimion parantolan pihalla. Heti sodan jälkeen istutetun haaraisen tammen ympärillä, Markus Sukkisen koiran Caran haudan luona, maatilalla, Lemmenlammella, keuhkonmuotoisen lipan alla. Ruusukellarin vieressä, työntekijöiden asunnoissa ja parantolarakennuksessa, parantolarakennuksen matalia keltaisia portaita.

Lopulta muuttaa pois.

Pekka Rintolasta tuli sairaalakemisti. Molemmista ylilääkäri Markus Sukkisen tyttäristä tuli sairaanhoitajia.

Ritva Tammivaara lähti opiskelemaan lääketiedettä Turun yliopistoon. Vuonna 1972 hän väitteli Uppsalan yliopistossa tohtoriksi keuhkosairauksien fysiologiasta. Palattuaan takaisin Suomeen hän aloitti erikoistumisen keuhkosairauksiin Paimion parantolassa. Myöhemmin hän työskenteli Turussa keuhkopoliklinikalla.

Turussa Tammivaaran vastaanotolle tuli pankkivirkailijana työskennellyt nainen, viiden- ja kuudenkymmenen välillä.

Naisen työnteko oli vaikeutunut. Työtehtävät olivat muuttuneet: aiemmin työ oli ollut lähinnä istumista, mutta nyt se oli alkanut sisältää yhä enemmän laatikoiden nostelemista ja muuta raskasta.

Nainen oli sairastanut keuhkotuberkuloosin 1940-luvulla ja ollut hoidettavana Paimion parantolassa. Sairaus oli parantunut mutta vaurioittanut keuhkoja: jos rasittui, hengittäminen muuttui työlääksi.

Tammivaara mittasi naisen keuhkojen puhallusarvot. Ne olivat alle 50 prosenttia vertailuarvosta. Hänen mielestään sairaseläkkeen perusteet täyttyivät ilman muuta.

Ritva Tammivaaran lääkärintodistuksella Ulla-Maija Reunanen pääsi eläkkeelle Postipankista vuonna 1985.

Raisiolaisen kerrostaloasunnon pöydällä on valokuvia.

Iloisia tyttöjä makaamassa osastolla ja seisomassa seitsemännen kerroksen makuuhallissa. Metsässä hassuttelemassa. Parantolan sisäänkäynnillä katulampun alla, vieressään piikkilanka-aita.

Paimion parantolan ensimmäinen ylilääkäri Markus Sukkinen ja ensimmäinen ylihoitajatar Maija Rautanen.

Ruokailuhetki toisen kerroksen ruokalassa. Teatteriseurue.

Kasvokuvia hillitysti hymyilevistä ja kainosti sivuun katsovista nuorista naisista, joiden hiukset on kiharrettu pehmeiksi. Yhdessä kuvassa lukee: Muistoksi Ulla-Maijalle Pialta 10.3.1947.

Se oli nuoruus. Vuonna 1945 Ulla-Maija oli 15-vuotias, tuberkuloosin parannuttua melkein aikuinen. Sairauden todennäköinen alkuperäkin selvisi lopulta: isoäidin kuolintodistuksessa luki, että tällä oli ollut kädessä hoitamaton tuberkuloosi, mahdollisesti lehmänpotkaisusta tullut. Mummin lellikki.

Tuolilla Reunasta vastapäätä istuu Ritva Tammivaara. He ovat olleet yhteydessä neljä vuosikymmentä. Vielä nykyäänkin Tammivaara ottaa vastaan potilaita, vaikka on jo 80-vuotias.

”Sä et muista millään tavalla isän kuolemaa lokakuun kolmaskymmenesensimmäinen?” Ritva Tammivaara kysyy.

Ei Reunanen muista. Sukkisen kuoleman hän muistaa. Hän oli tämän hautajaisissa vuonna 1952. Pöydällä on muistotilaisuuden ohjelma.

Tammivaarasta Reunanen muistaa vain elämän.

”Hän oli paljon siellä. Kulki aina upeasti sotapuvussa ja valkoinen takki päällä. Ei muilla ollut mitään prenikoita.”

”Hän oli lääkintäkapteeni jo vuonna 1935, oliko ollut suojeluskuntatyössä. Hän on ollut vapaussodassa, vaurioitui nilkkaan. Hän oli Siperian listallakin. Jos hän olisi elänyt, hän olisi voinut Siperiaan joutua. Jos sinne olisi laitettu”, Tammivaara sanoo.

Ritva Tammivaara on pohtinut, onko Erkki Tammivaara hoitanut hänen avopuolisonsa isää, joka kuoli Paimiossa vuonna 1945. Se ei selviä koskaan. Papereita ei enää ole olemassa.

Reunanen on hiljattain ollut Mehiläisen hoivakodissa, paossa putkiremonttia. Hän kertoo laihtuneensa kymmenen kiloa. Ruoka oli niin huonoa.

Hengitykselle laihtuminen on hyvä, Tammivaara huomauttaa.

Mutta on Tammivaara miettinyt. Miettinyt jo pitkään. Hänestä on outoa, että sairaalaksi tarkoitetulle rakennukselle ei meinata keksiä käyttötarkoituksia. Viime kesänä hän kirjoitti asiasta ­mielipidekirjoituksen Turun Sanomiin. Tammivaarasta Paimion parantola sopisi kansansairauksien hoitoon, esimerkiksi uniapnean, johon hän perehtyi jo 1980-luvulla Uppsalassa.

”Kyllä on paljon vanhoja ihmisiä, jotka olisivat onnellisia”, Tammivaara sanoo.

”Mä lähtisin koska vaan. Siellä olisi kaikki palvelut saatavilla”, Reunanen sanoo.

”Oon voimakkaasti sitä vastaan, ettei ole analysoitu, että ketä ihmis- ja potilasryhmiä siellä voisi olla. Yksin kotona istuu. Sä pääsisit sinne kauniiseen ympäristöön”, Tammivaara sanoo.

Parantamaan asioita, joita ei voi lääkkeillä parantaa. Aikoinaan sellainen asia oli tuberkuloosi. Tehtiin mikä voitiin, sillä eihän kysymys ole siitä, päättyykö aika – koska se päättyy – vaan mitä sitä ennen olisi mahdollista olla.

Pitäisi järjestää yhteistapaaminen Pekka Rintolan kanssa, naiset puhuvat. Reunasen ja Rintolan kesäpaikat sijaitsevat vierekkäin. Sattumalta.

Tässä he makasivat, kuolemansairaat tuberkuloosipotilaat.

Myynti-ilmoitus julkaistiin kesäkuussa 2018.

Onko sinulla visio parantolan tulevaisuudesta? verkkosivulla kysytään.

Paimion parantola – mahdollisuuksien ympäristö. Parantolan kiinteistössä yhdistyy huippudesign, keskeinen sijainti ja motivoitunut yhteistyöverkosto…

Tämä olisi hyvä design-museo. Vai hotelli? Erilaisista visioista on puhuttu.

Alvar Aalto suunnitteli aikanaan rakennukset ja ympäristön tukemaan paranemisen prosessia. Samalla hän kuitenkin tuli suunnitelleeksi ympäristön, joka itsessään tukee kehittymistä.

Neljäs kerros, entinen makuuhalli. Tässä he lepäsivät, kuolemansairaat tuberkuloosipotilaat. Lattia on mustanaan kärpäsiä.

Innovatiiviset yritykset ovat kautta aikojen hyödyntäneet ympäristöjä, joissa on jujua. Aallon iätön kädenjälki vastaa hyvin tähän tarpeeseen.

Elämyskohde? Hoitolaitos? Sopivaa ostajaa parantolalle ei löytynyt.

Vaivihkaa sairauden näivettämät ruumiit vietiin hautakammioon, jonka pyöreä muoto on nykyisin peitetty aaltoilevalla teräslevyllä. Kuivauslaite humisee sisällä, on humissut jo vuosia. Määrärahoja korjaamiseen on saatu, mutta ne ovat loppuneet. On epäselvää, voiko syntyneitä kosteusvaurioita enää korjata.

Eino Kaurian harmaasävyinen muraali jakaa pyöreän tilan kahdeksi. Maali on lohkeillut hautakammion seinästä; kasautunut hiutaleiksi punaiselle tiililattialle, jota joskus peitti betoni.

Kesäkuussa 2019 parantolan kohtalosta julkaistiin opetus- ja kulttuuriministeriön ja ympäristöministeriön selvitys. Omistajaksi ehdotetaan säätiötä. Nyt rakennuksesta on käytössä vain puolet, MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiöllä.

Kirjoitukseen on haastateltu myös seuraavia henkilöitä: Seppo Hanhikoski, Reijo Vihervirta, Katariina Pärnä, Viri Teppo-Pärnä, Timo Virta, Tuomas Mikkola, Leena Järvi, Riitta Saarnivaara.

Tärkeimpinä lähteinä on jutussa mainittujen lisäksi käytetty Marianna Heikinheimon väitöskirjaan pohjaavaa sivustoa paimiosanatorium.fi, Göran Schildtin Alvar Aalto -teoksia, Heini Hakosalon artikkelia Tautisia tarinoita: Lääketieteen ja tuberkuloosin historiaa sekä haastatelluilta saatuja valokuvia, kirjeitä ja muita parantolan vaiheita käsitteleviä dokumentteja.

Tarkennus 12.9.2019 klo 7:00: Parantola on osittain MLL:n Lasten ja Nuorten Kuntoutussäätiön käytössä, ei MLL:n, kuten jutussa aiemmin väitettiin.

Julkaistu: 12.9.2019