Tuhannet suomalaiset kilpailevat pääsystä poikkeukselliselle lomalle – Testasimme, millaista on paimentaa viikko lampaita Lapissa
Metsähallitus on jo vuosia tarjonnut mahdollisuutta lomailla kesällä lammaspaimenena eri puolilla Suomea. Toimittaja lähti perheineen paimenreissulle Utsjoelle.
Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.
Riukuaidan ympäröimä pihapiiri näyttää hiljaiselta. Ensinäkymä Välimaan saamelaistilasta tuntuu siltä kuin olisi avannut satukirjan sivun. Tenojoki jää vielä katseelta piiloon, sillä se laskeutuu alas tilan taakse. Joen toisella puolella on Norjan vehreitä vaaroja, jotka tekevät maisemasta jylhän. Olemme Suomen äärirajoilla, maan pohjoisimmassa kunnassa Utsjoella, Kaldoaivin erämaa-alueella.
Tilan lampailla on kuulemma tapana tulla vastaan, kun joku saapuu pihaan, mutta nyt niitä ei näy. Ehkä lampuri ei ole vielä tuonut paimennettavaa, kertoo paikallinen yrittäjä Juha Reinola. Hän on tullut perehdyttämään perhettämme asioihin. Olemme kesän ensimmäiset paimenet.
Suuri pihakenttä on raivattu kymmenen vuotta sitten puilta ja taimilta, vain yksi koivu säästyi. Myös yhden varastorakennuksen ruohokatolla ponnistaa taivasta kohti pikkuruinen koivunalku. Päärakennuksen katolla kukkivat puolestaan mesimarjat, toisen varaston päällä voikukkarypäs.
Pari vuotta raivaustöiden jälkeen tilalla alkoi uusi perinne. Lampaat tuodaan hoitamaan tilan perinnemaisemaa aina juhannuksen aikoihin. Suomalaiset ovat olleet kilvan valmiita maksamaan 400–700 euroa siitä, että pääsevät viikoksi lammaspaimeniksi täällä tai jossakin muussa Metsähallituksen pitämistä noin 15 kohteesta.
Paikkoja voi hakea tammikuussa (luontoon.fi), ja hakijoita on niin paljon, että paimeneen pääsevät arvotaan. Viime vuonna kaikkiaan noin 15 000 halusi hoitamaan määkijöitä. Välimaan saamelaistila on yksi suosituimmista kohteista, ja sen sijainti voi olla yksi syy. Vaikka Utsjoki on Etelä-Suomen vinkkelistä kaukana, samalla reissulla on helppo käydä vaikka Norjassa.
Välimaan tilan olot voivat olla toinen suosiota nostava tekijä. Perinnetila on vaatimaton, mutta on kuitenkin sähköt, ja pesuveden saa pumpattua melko kätevästi joesta. Yleensä juomavedenkin saa haettua muutaman sadan metrin päästä Jeägelveijoesta, joka on pintavettä. Meidän käydessämme Reinola suosittelee pullovettä, sillä tulvat ovat voineet liata jokiveden.
”Paikalla on asuttu jo 1600-luvulla, kenties kivikaudellakin.”
Kapea pihapolku vie kohti päärakennusta. Vähän kauempana olevasta turvekammista, eläinten sääsuojasta, pilkottaa utelias mustavalkoinen pää. Viiden lampaan lauma on kuin onkin tuotu jo paikalle.
Olimme pohtineet seitsemänvuotiaan tyttäreni kanssa, olisiko kaitsettavia kenties parikymmentä. Niitä mahtuisi tilalle vaikka kuinka monta, mutta silloin paimenviikkoja ei riittäisi matkailijoille koko kesäksi. Piha on suuri, mutta ruokaa siitä riittää vain pienelle laumalle.
Aika nopeasti käy selväksi, että juuri se, joka uskalsi työntää päänsä sääsuojasta ensimmäisenä ulos, on katraan rohkein. Alkuun sekin tosin arastelee, mikä ei tunnu harmittavan lapsia.
Olin itse odottanut, että lampaita pääsisi heti halailemaan ja rapsuttamaan sydämensä kyllyydestä. Mutta näiden eläinten luottamus on ansaittava. Se tuntuu etenkin yhdeksänvuotiaasta pojastamme vain mukavalta haasteelta.
Reinola antaa pojalle lyömättömän vinkin. Päärakennuksen eteisessä on iso ämpäri täynnä rehua. Sillä voi lahjoa lampaat luokseen ja saada ne hiljalleen kesyyntymään. Varsinkin alkukesästä ensimmäisten paimenten kanssa ne ovat vielä varautuneita.
Meidän tehtäviimme kuuluu pitää pihapiirin polut sekä eläinten sääsuoja puhtaina lampaiden jätöksistä. Lisäksi vesiastia puhdistetaan säännöllisesti, ja sen vedet vaihdetaan. Siinä periaatteessa kaikki. Tehtävälista riippuu paimenkohteesta.
Päärakennuksen oviaukot ovat matalia. Sen ensimmäinen asukas, paikallinen saamelainen Antti Jouninpoika Warsi, ei selkeästi ole ollut pitkä mies. 170-senttisenä kopsautan pääni viikon aikana niin monta kertaa ovenkarmeihin, että on ihme, kun en saa naarmuja.
Paikalla on asuttu jo 1600-luvulla, kenties kivikaudellakin. Välimaan tilan perusti kuitenkin Warsi. Sama suku asutti tilaa vuodesta 1866 aina vuoteen 1969 asti. Viimeinen asukas oli Pitkä-Antiksi kutsuttu Antti Lukkari.
Väki elätti itsensä esimerkiksi kalastaen sekä riistaa metsästäen. Paikalla on hoidettu jo silloin lampaita ja lehmiä. Pihapiirin rakennukset on sittemmin vuosien varrella restauroitu tämän luonnonläheisen elämäntavan mukaisiksi.
Päärakennuksessa on eteisen ja keittiön yhdistelmä helloineen ja jääkaappeineen sekä pienehkö makuuhuone ja tupakamari. Kamarissa ikkunoiden suojana on rullaverhot, makuuhuoneessa ulkopuolella ikkunaluukut. Koska Välimaan tila on museokohde, sen pihapiiriin saa tulla kuka vain tutustumaan paikkaan. Joskus sisällä nukkuva lammaspaimen on säikähtänyt, kun joku retkeilijä onkin avannut ikkunaluukut ja tiiraillut sisälle uteliaisuuttaan.
Vieraskirja kertoo, että paimenet ovat viihtyneet tilalla hyvin ja viikko on sujunut poikkeuksetta nopeasti. Yksi lampaista on ollut ainakin menneinä vuosina kuulemma niin kesy, että on marssinut taloon sisälle, jos ovi on jäänyt auki.
Lapsilla on kiire päästä tutustumaan lomakohteeseemme huolella. Heitä kiinnostavat ennen kaikkea lampaat mutta myös koko alue. Kaikki rakennukset pitää koluta läpi, ihailla pieniä yksityiskohtia. Pihan perällä on sauna, mutta sen lähellä on vielä parempaa – toinen portti, josta pääsee laskeutumaan Tenojoen rantaan.
Jokimaisema hivelee silmää. Rannassa tepastelee tylli, joka ei heti säikähdä kulkijaa. Kivikkoinen ranta on täynnä aarteita – aaltojen muovaamia sileitä kiviä, sulkia ja porojen jälkiä.
Naapuri kertoo, ettei poroja tosin ole näkynyt moneen päivään. Aina toisinaan niitä siellä kuitenkin kulkee, kuuden poron porukka. Ne tulevat myös pihoille samoilemaan. Naapurin pihalla on joskus hirvikin ottanut päiväunet.
Lapset muistavat edellisen vuoden Lapin-reissultamme, ettei poroja saa lähestyä tai muutenkaan häiritä. Ne ovat tärkeä osa alueen elinkeinoa.
Aidatulle Välimaan tilan pihalle ei tällaisia yllätysvieraita pääse. Sen sijaan yksi matkailuauto kaartaa tienvarren levikkeelle vielä illalla. Kenties autoilijat huomaavat pihalla uima-asut päällä kirmaavista lapsista, että me lammaspaimenet olemme valmistautumassa saunomaan, sillä he jatkavat hetken kuluttua matkaa.
Seuraavina päivinä turisteilta ei voi kuitenkaan välttyä. Lampaisiin ja pihapiiriin käy tutustumassa viikon aikana niin paikallisia kuin matkailijoita muualta Suomesta ja ulkomailta. Etenkin ulkomaalaiset ovat kiinnostuneita kuulemaan tilasta lisää.
Poika ottaa roolikseen esitellä lampaita kävijöille. Hän hakee sisältä aina vähän rehua, että vieraat pääsisivät lähelle eläimiä. Lampaat kuitenkin söisivät mieluiten hänen kädestään, mikä tuntuu lapsesta tietenkin mukavalta. Eläimet ovat alkaneet tottua meihin ja luottaa – etenkin Tempo, joka osoittautuu paitsi rohkeaksi myös persoksi. Näyttävän näköinen Hirmukin uskaltautuu pikkuhiljaa syömään kädestä, ja seuraavaksi meille alkaa lämmetä ruskeavalkoinen Nuppu. Kosketusta ne kuitenkin kavahtavat.
Valkoiset Pilivi ja Elsa sen sijaan välttelevät viimeiseen päivään asti kaikkia muita paitsi perheemme pientä koiraa. Se tuntuu kiinnostavan niitä kovasti. Muut lampaat ennemminkin uhittelevat koiralle.
Käyn iltaisin kurkistamassa lampaiden sääsuojaan ennen kuin menen nukkumaan. Yhtenä iltana muut pötköttelevät suojassa tyytyväisinä, mutta Tempo ja Nuppu tulevat ilmeisesti herkkujen toivossa katsomaan minua. Nuppu haistelee kättäni. Siirrän sen vaivihkaa lampaan päätä vasten, kuten olen jo aiemmin yrittänyt.
Nyt Nuppu on viimeinkin valmis antautumaan rapsutukselle. Välillä se siirtää päätään kuin kertoakseen, että rapsutuspaikkaa voisi vaihdella. Aran eläimen luottamuksen saaminen tuntuu ihmeelliseltä, erityiseltä.
Lasten päivät kuluvat piilosta ja hippaa leikkien sekä lampaiden puuhia seuraillen. Kumpikaan ei sano koko viikon aikana kertaakaan, ettei ole mitään tekemistä.
”Mennään ulos katsomaan lampaita” on yleisin lausahdus, eikä se, saisiko lisää aikaa puhelimenkäyttöön.
Molemmat lapset osallistuvat mielellään myös jätösten keräilyyn. Se tuntuu vähän kuin leikiltä – kuka onnistuukaan löytämään polulta tortut! Puuhaan jää jopa vähän koukkuun. Tekee mieli laajentaa etsintöjä muuallekin kuin pelkille poluille. Kottikärryn pohja alkaa täyttyä huomaamatta.
Vältämme kuitenkin kävelyä muualla kuin poluilla. Pihapiiri on arvokasta perinneympäristöä, jossa kasvaa uhanalaisia lajeja, kuten ruijanruoholaukkaa sekä aho- ja ketonoidanlukkoa.
Huomion vievät etenkin mesimarjan vaaleanpunaiset kukat, joita alueella kasvaa todella paljon. Kukkien rauhoittaminen on osa saamelaisten kotiseutualueen luonnossa liikkujan etikettiä. Herkkää, arktista luontoa tulee vaalia, eikä saamelaista kulttuurimaisemaa saa muuttaa.
Tapoihin kuuluu myös esimerkiksi se, ettei luontoa käytetä vieraskirjana. Lapsetkin ymmärtävät, ettei esimerkiksi seiniä tuhrita, mutta etiketti edellyttää, ettei jälkiä jätetä edes luonnonantimia käyttäen. Täällä ei muodosteta kivistä kasoja tai sanoja, eikä kiviä poimita mukaan matkamuistoiksi. Katsoa saa, ei kajota.
”Täällä, jos missä, luonto määrää tahdin.”
Lapset oppivat lisää saamelaisten kotiseutualueen etiketistä, kun retkeilemme lähialueen luontopoluilla. Niitä lähtee aivan tilan vierestä, toiselta puolelta Nuorgamintietä. Lakan valkoisten kukkien ympäröimät polut vievät korkealle rinteelle, jonka huipulla on kesäkuun lopulla vielä lunta. Pakkaan mukaan wc-paperia ja muovikassin, jos retkellä tulisi tarve puskapissalle.
Täällä, jos missä, luonto määrää tahdin. Ihminen palvelee sitä ja elää sen mukaan, eikä toisinpäin. Se on saamelaisille ja koko ympäristön kannalta tärkeä ajatusmalli.
Alle puolen tunnin automatkan päässä Välimaan tilalta on vielä antoisampi, perheelle sopiva retkeilykohde: luontopolku Skaidijärvelle. Helppokulkuinen lenkki on vajaan kuuden kilometrin mittainen. Järvellä viihtyy hyvän hengähdystauon verran eväiden kanssa kodassa.
Reitti on kiehtova myös lintuharrastajan näkövinkkelistä. Tunturikihu ja järvellä huutelevat kuikat ilahduttavat erityisesti. Kapustarinnat pitävät seuraa melkein koko kävelyreitin verran.
Lisää lintulajeja voi havaita 40 kilometriä pitkällä Kevon luonnonpuistoalueella. Alueelle lähtee useita reittejä, yksi Utsjoentien varresta. Esimerkiksi kesyjen kuukkeleiden kohtaamisesta haaveilevan kannattaa pysähtyä Kevolle vaikka kotimatkalla lammaspaimenviikon päätteeksi.
Viimeisenä aamuna kuulen kopinaa päärakennuksen kuistilta. Voimakkaasti määkäisevä mustavalkoinen pää työntyy sisään heti, kun avaan oven. Tutuiksi on tosiaan viikon aikana tultu. Tempo pukkaa turvallaan rehuämpärin kannen nokkelasti sivuun ja kahmaisee herkkuja suuhunsa ennen kuin ehdin estää ryöstöretken.
Tempo ei kuitenkaan anna minun vieläkään hoitaa itseään, siihen taipuu yhä vain Nuppu. Lapsille Tempo sekä Hirmu kuitenkin antautuvat. He ovat tainneet hoitaa paimenentehtävänsä parhaiten. Yksi olennainen osa on lampaiden paijaaminen. Mitä enemmän elikoita huomioi ja hoitaa, sitä kesympiä niistä tulee.
Kaikista arin Elsakin tulee jo melko lähelle meitä, mutta ei se sentään anna silittää itseään.
”Jää kyllä ikävä lampaita”, poika sanoo, kun paimenvuoromme alkaa olla täynnä ja ryhdymme tekemään lähtöä.
Lapset haluavat käydä vielä kerran rapsuttamassa eläimiä. He miettivät, näkevätkö niitä enää ikinä. Kenties seuraavana kesänä. Jos näin käy, voi jopa olla, että lampaat muistavat meidät. Ne nimittäin voivat tiettävästi oppia tunnistamaan jopa noin 50 kasvot. Eivätkä lampaat unohda niitä kasvoja parissa vuodessa.
Se on ainakin varmaa, että me muistamme nämä villaiset toverit lopun ikämme.
