”Tervetuloa. Älä ota kenkiä pois, lattia on paskainen.”
Kirjailija Mikko Rimminen seisoo kaksionsa eteisessä Helsingin Kampissa. Hän näyttää väsyneeltä ja krapulaiselta, kuten onkin. Kello on yksi iltapäivällä. Se tarkoittaa hänelle samaa kuin monelle muulle neljä aamulla.
Rimminen elää autenttiselta vaikuttavaa taiteilijaelämää. Hän valvoo yöt työskennellen elokuvakäsikirjoituksen ja Kriittisen korkeakoulun opiskelijoiden kirjoitusten parissa. Usein hän tekee kirjallisia töitä kapakoissa.
Hänet on legendaarisen vaikeaa saada kiinni. Kustantaja on neuvonut ottamaan ensin yhteyttä sähköpostilla, sitten tekstiviestillä ja soittamaan vain viime hädässä ja myöhään illalla eikä ihmettelemään, jos kukaan ei vastaa. Finlandia-palkinnon voitettuaan Rimminen on vältellyt julkisuutta entistä visummin.
”Laitanko kahvia”, Rimminen kysyy. Hänestä ei yllättäen aisti edes kärttyisyyttä, vaikka hän päivänselvästi tuhat kertaa mieluummin nukkuisi kuin keittelisi haastattelijalle sumppia.
Keittiö on yhtä aikaa siisti ja sotkuinen tavalla, joka on tyypillinen yksin asuville miehille. Tavarat ovat järjestyksessä, sisustus lähes askeettinen. Kaikkialle on pinttynyt nuhruisuus. Maali rapisee ovesta, peltilaatikko ikkunalaudalla on täynnä tupakannatsoja. Tuolit on päällystetty pitkällä, takkuisella, harmaalla tekokarvalla. Epähygieenistä tunnelmaa vahvistaa keittiön seinälle ripustettu jättiläismäinen maalaus vessanpöntöstä.
Rimminen keittää espressoa ja istuutuu pörröiselle tuolilleen kuin jalkapuuhun. Kun nauhurin punainen valo syttyy, hänen kasvoilleen nousee tuskainen ilme.7
Hän vastaa silti kaikkiin kysymyksiin kattavasti, hillityllä äänellä, mielenkiintoisesti ja kaunopuheisesti. Hän heittää toisinaan väliin nasevan one-linerin: ”Finlandia-palkintorahat ovat menneet jo aikaa sitten taksiin ja hedelmäpeliin.” ”Haaveilen olevani taksikuski. Olisi mukava heittää Jari Tervo ulos omasta taksista.”
Mutta sitä hän ei onnistu alkuunkaan peittämään, että tilanne on hänelle suunnattoman epämiellyttävä. Hän puhuu toisesta suupielestään ja pälyilee ympärilleen.
Mikko Rimminen, 36, huokailija ja pähkäilijä.
Rimmisen romaanien – Pussikaljaromaanin, Pölkyn ja Nenäpäivän – yhteydessä puhutaan aina kielestä. Se on omaperäistä, sanavarastoltaan ihmeellisen rikasta ja rytmiltään kiehtovan polveilevaa. Muutama kriitikko on nurissut sitä kikkailevaksi, mutta useimmat ihailevat silmät päästään hänen omaperäisiä sanavalintojaan ja polveilevia lauseitaan. Tämäntapaisia: Talvi oli siis tullut, ja näillä tanhuvilla sellainen tietysti tarkoittaa lähinnä märkää, kihisevää, joka paikkaan tunkevaa pimeyttä ja alati hairahtelevaa säätilaa, limittäistä lumi- ja vesisadetta jollainen saa maiseman ikään kuin välähtelemään silmissä vuoroin valkoisena ja vuoroin mustana.
Lukijat tapaavat rakastua Rimmisen henkilöihin. Hänen kirjansa kertovat omalla uljaalla tavallaan maan hiljaisista: laitapuolen kulkijoista, mieleltään häiriintyneistä täti-ihmisistä, tavallisista pulliaisista.
Rimminen itse puhuu paljolti samaa kieltä kuin kriitikot, eli lähinnä kielestä. Hän sanoo, ettei romaanien kirjoittaminen ole omien kokemusten työstämistä, psykologisointia tai yhteiskunnallista kommentointia vaan uusien kielioppien opiskelua.
”Vältän aina todellisten kokemusten siirtämistä paperille. Se epäonnistuu aina ja tuntuu falskilta. Totta kai itseään joutuu likoon panemaan, mutta aika vähän mä itseäni niistä henkilöistäni löydän. On vaikea nähdä, että henkilöilläni olisi joku fyysinen hahmo. Kyllä ne kielellisiä apparaatteja on. Yhden romaanin kaikki henkilöt ovat yhden kieliopin osasia.”
Kerron tuntemastani nuoresta, markkinointialalla työskentelevästä naisesta, joka ilmoitti luettuaan Pölkyn – joka siis kertoo Kaisaniemen puistossa elävästä, oudosta, kodittomasta äijästä – että tämäkin Rimmisen romaani kertoi lukijasta itsestään. Rimmistä hymyilyttää.
”On ollut tosi pelottavaa, vaikka tyydyttävääkin, huomata miten jotkut romaanihenkilöt näyttäytyvät niin elävinä olentoina ihmisille. Neniksen Irmaakin on vaadittu kovasti takaisin. Voikohan sillä olla jotain tekemistä sen kanssa, että mä en yleensä taustoita ollenkaan henkilöitä? Heihin on helppo astua sisään.”
Rimmisen suurin menestys Nenäpäivä kertoo kommellusalttiista, keski-ikäisestä naisesta, joka yksinäisyyttään soittaa tuntemattomien ihmisten ovikelloja.
Alkusyksyllä tulee elokuvateattereihin Pussikaljaelokuva, joka perustuu hänen esikoisromaaniinsa. Rimminen on toinen käsikirjoittaja ja arvelee, että valmis elokuva ”ei ole ollenkaan huono”.
”Mun on hirveän vaikea arvioida miten se toimii suhteessa kirjaan, koska en mä ole sitä kirjaa uskaltanut lukea seitsemään vuoteen. Minusta ja (toisesta käsikirjoittajasta) Ville Jankerista tuli peräti oikein hyvät ystävät, ja työ oli helppoa ja kepeää, vaikka saatiinkin aikaan kaikenlaista tappelua.”
Nyt Rimminen hioo Ville Virtasen kanssa toista leffakäsikirjoitusta.
“Se on projekti kahdesta ambulanssimiehestä. Siitä oli alun perin tulossa 12-osainen tv-sarja, nyt se on typistynyt. Ei mulla kauheaa intohimoa ole leffojen suhteen. Mulle kirjoittamisessa se kieli on kaikki kaikessa, enkä mä osaa ajatella kuvina.”
Romaanien välillä Rimminen tarvitsee taukoa ainakin vuoden. Niiden kirjoittaminen on intensiivistä työtä, jossa on kyse ”taiteen mysteeristä, tai puhutaan ihan reilusti jumalaisesta innoituksesta”. Siitä puhuessaan hän hieman naurahtelee ja tuhahtelee, mutta kyseessä on silti täysin käyttökelpoinen termi kuvaamaan työn muuatta osa-aluetta.
”Kirjoittamisen ruumiillisuus menee mysteerin alueelle ja mä ihan mielelläni pidän sen siellä. Kirjallisuuden lukeminen on täysin synesteettistä ja niin kirjoittaminenkin on. Siinä menee niin monta aistia päällekkäin. Ei sitä mitenkään pysty laittamaan osiin.”
”Jokainen fiktiota koskaan kirjoittanut ihminen tietää sen sen fiiliksen joka tulee, kun teksti lähtee viemään kirjoittajaa. Kyllähän sitä voi näppäröidä ja asetella vaikka kuinka paljon, mutta ei siihen tunnetilaan sillä tavalla pääse. En mä halua mitenkään glorifioida sitä tilaa. Se on tavallaan vain jonkinlainen perusedellytys. Mutta en mä siihen uskalla myöskään nojailla liikaa.”
”Olen opettanut kirjoittamista kymmenen vuotta eikä sinne (Kriittiseen korkeakouluun) voi mennä tällaista hourimaan, vaan pakko siellä on korostaa sitä työntekemisen osuutta. Ja mulle käy niin, että mitä parempi flow, sitä enemmän sitä joutuu jälkikäteen työstämään. Vaikka rytmi ja hengitys tulee valmiina siihen tekstiin, niin samalla siihen tulee myös hirveä määrä kaikkea ryönää.”
Epäonnistuminen. Karsea pelko. Kauhea työ. Kysy Rimmisen kaltaiselta kirjailijalta romaanien kirjoittamisesta, ja pian flow-pohdintojen jälkeen tulevat esiin työn kovat puolet. Se ei kuulosta enää kovin mukavalta, saati jumalalliselta.
”Kyllä mä jonkinlaista täydellisyyttä jahtaan. Samaan aikaan tajuan sen, että ihan turha yrittääkään. Mikään teos ei voi olla täydellinen, mutta silti sitä on pakko yrittää. Se on viheliäistä hommaa, ja ilon hetket ovat lopulta aika vähissä. Fiktion kirjoittaminen on enimmälti oman epäonnistumisen kanssa piehtaroimista. Jokainen virke syntyy tavalla tai toisella epätäydellisenä. Eihän sitä oman huonoutensa kanssa kukaan kovin mielellään ole tekemisissä.”
”Loppuvaiheessa olen lähes katatonisessa tilassa pelosta.”
Onko taide siis tekijälle ennen kaikkea kärsimystä?
”Se on vähän kuuspiippuinen juttu. Toisaalta aina ärsyttää, kun me taiteilijat nillitämme kuinka raskasta se pipertely nyt sitten on. Mutta toimivasta tekstistä näkee, että sen kanssa on vähän tapeltu. Jos teksti on helpon näköistä, voi sanoa, että sen kanssa on vuodatettu hikeä ja kyyneleitä. Tekstin kanssa pitää vähän kamppailla.”
”Kärsimystä on, mutta kyllä se kärsimys on työperäistä. En mä mitään yleisinhimillisiä kärsimyksiä osaa taiteilijuuteen liittää. Kyllähän siitä erityisesti runojen kanssa on apua, jos lähtee jonnekin rannoille kulkemaan kohtalokkaissa tunnelmissa poplari lepattaen, ja sellaisia lapsellisia kohtalokkaita tunnelmia ihan mielellään kehittelee. Mutta ei siitä proosan kanssa mitään apua ole, että on jossain mielettömissä tunnetiloissa. Paskaahan siitä silloin tulee.”
Ovatko taiteilijat siipeensä saaneita poikkeusyksilöitä?
”Taiteilijuus on pohjimmiltaan jotakin hyvin pikkusieluista ja alhaista. Se on aika itsekeskeistä ja omanapaista, ja mitä enemmän sitä rupeaa ajattelemaan, että olen erilainen tai minua on kohdeltu kaltoin maailman taholta, sitä syvemmälle sinne omaan napaan uppoaa. Ajatus siitä, että taiteilijat ovat kaltoin kohdeltuja, on sellainen, jota yritän varoa. Ettei rupea nostamaan sitä omaa taiteilijuuttaan enemmäksi kuin se onkaan. Taiteilijuus merkitsee mulle proosallisesti sitä, että mä voin nukkua milloin huvittaa. Siinä mielessä se on unelma-ammatti.”
Rimminen kysyy, haittaako jos hän polttaa, avaa sitten ikkunan, tarjoaa tupakkaa minullekin ja laittaa palamaan. Ulkoa kuuluu rakennustyömaan mölyä.
Pöydän ylle leviää boheemia savua. Puhumme Rimmisen lapsuudesta ja nuoruudesta. Käy ilmi, että hän on täydellinen taidebroileri. Hän työskenteli nuorena lyhyen aikaa lounaslähettinä, mutta muuten hän on elänyt aina taiteen ympäröimänä.
Lapsuutensa hän eli kruunuhakalaisessa kulttuurikodissa neljästä veljeksestä vanhimpana. Edesmennyt isä oli elokuvaohjaaja. Äiti oli pienten poikien kanssa kotona ja myöhemmin töissä kirjastossa.
”Meillä veljillä oli ikäeroa seuraavaan sellainen kriittinen kolme vuotta, että tappeluksia varmaan riitti. Johtuneeko tuosta, että itse en ole ollut mitenkään kärkäs lisääntymään.”
Perheen ystäväpiiriin kuului monia taiteilijoita ja luovan alan työntekijöitä. Lasten taideharrastukset olivat suotavia ja oletettuja. Nuorena Rimminen soitti kitaraa ja pianoa ja ajatteli jonkin aikaa ryhtyvänsä kuvataiteilijaksi.
”Luovia pyrintöjä ei pidetty millään tavalla erikoisina. Koskaan ei tullut ajatelleeksi itseään sillä tavalla, että mulla olisi jokin erikoinen superominaisuus, joku venyvä käsi. Silloin 80-luvulla alkoi se survominen kouluissakin, että kaikkien pitäisi pystyä tekemään jotain luovaa. Faijavainaa kyllä aina rahapulassa toitotti, että älä ikinä rupea elokuva-alalle, että tämä on viheliäistä, köyhää elämää. Rupesin sitten runolle.”
Rimminen oli 25-vuotias, kun hän julkaisi esikoisrunoteoksensa Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja.
”Parikymppisenä tajusin kirjoittamisen tosissaan. Silloin olin Kriittisessä opiskelijana ja rupesin ihan oikeasti kiinnostumaan kirjoittamisen mekanismeista ja kielestä. Kyllähän mä kirjoittamisesta jo joskus lukiolaisena haaveilin, nyhertelin kaikenlaista tekstinpätkää ja elättelin katteettomia fantasioita suuresta menestyksestä, rahasateesta ja palvovista tytöistä.”
Miten niin katteettomia fantasioita? Saithan sinä jo sen Finlandiankin!
Rimminen rypistää otsaansa. Hän nousee ja sanoo hakevansa närästyslääkkeen, ja palaa pian.
”Kestän hyvin huonosti ajatusta itsestäni kirjailijana. Se on taas näitä saakelin paradokseja. Siinä missä haluaa kuitenkin ajatella kirjoittamista ikään kuin työnä ja korostaa työnteon merkitystä, samaan aikaan on hirveän tärkeää hahmottaa itsensä harrastelijana ja koko homma pienenä puuhasteluna. Kaikenlainen itsereflektio helposti jumittaa kaiken. Jos omaa tekijyyttään rupeaa ajattelemaan, siitä jää helposti jälki tekstiin, oman navan kaivelun taso. Kirjailijuus on siinä mielessä kirjallisuuden vihollinen.”
”Sitä Finlandiaa joutuu varmaan aika monta vuotta sulattelemaan, ennen kuin voi vaarimaisesti muistella, että olipa se mukavaa. Siihen on liittynyt niin paljon kaikkea hankalaa. Se saakelin hermoilu viime syksynä. Ei siitä yksiselitteisen positiivisia fiilareita jäänyt. Sai olla kauhusta jäykkänä.”
”Olen pyrkinyt aktiivisesti unohtamaan koko palkinnon. En mä rupea julkisuudessa julkisuudesta ruikuttamaan, mutta kun hetkeksi joutuu niin ison kiinnostuksen ja huomion kohteeksi, onhan se perustavalla tavalla pelottavaa. Siinä pelkää kadottavansa minäkuvansa täysin. Päällimmäisenä ajatuksena oli koko ajan vain se, että mun täytyy jotenkin selvitä tästä. Se Vanhan puhujanpönttöön kiipeäminen oli niin karmiva kokemus, että luulin oikeasti kuolevani siihen paikkaan. Mutta niin paljon kun mä kaikkea esiintymistä pelkään ja kammoan, kyllä se tuntuu hyvältä kun joku huomaa. Kaikkihan nyt paijaamisesta pitävät. On siinä jotain palkitsevaakin.”
Rimminen sanoo, että esiintyminen sujuu kyllä, mutta hän kertoo silti jännittävänsä kovasti kaikkea esiintymistä ja poseeraamista.
”Tiedän että osaan olla, mutta en totu siihen, että ihmiset katsoo ja kuuntelee. Opettamiseenkaan en ole kymmenessä vuodessa tottunut. Ja sitten ajattelee, että kohta tekee jonkin fataalin virheen. Mikä hyvänsä tilaisuus, jossa joutuu edustamaan itseään tai poseeraamaan, menee niin, että kaksi yötä valvoo etukäteen ja kaksi yötä jälkeenpäin häpeää.”
Hermoiletko kaikkia sosiaalisia tilanteita, vai pelkästään julkista patsastelua?
”Kyllä myös pelottaa mennä krapulassa Alepaan. Mutta en mä ole sosiaalisesti kovin hankala. Mä tulen ihmisten kanssa toimeen.”
Näinköhän lienee? Mielessäni on alkanut muodostua teoria munkinkaltaisesta, yksinäisestä lahjakkuudesta, joka on uhrannut kaiken taiteelle sitä itsekään täysin tajuamatta ja joka ei pärjää enää maailmassa ja ihmisten joukossa.
Viikkoa myöhemmin helsinkiläisen baarin pöydässä pelokkaasta erakosta ei ole jälkeäkään. Se teoriani on ihan poskellaan. Se oli vain nauhurikammoa ja Rimmisen syvää penseyttä ”pitää virkahattua päässä”. Rimmisen yöt vaikuttavat rattoisilta ja kaikkea muuta kuin yksinäisiltä.
Istumme Coronan pöydässä lonkerotuopit edessämme. Kello on yksitoista illalla, ja Rimminen on tällä kertaa kunnolla hereillä. Biljardipallot kalahtelevat kotoisasti. On rauhoittavan hämärää.
Rimminen käyttäytyy edelleen hillitysti mutta lämpimästi ja rennosti. Hän juttelee niitä näitä: kertoo esiintymiskeikasta kirjastossa, jossa oli yleisönä kahdeksan mummoa ja intensiivisesti tuijottava lapsuudenystävä, joka yllättäen oli korjannut sukupuolensa. Rimminen kertoo myös menevänsä piakkoin eräälle yläasteelle esiintymään, ystävänpalveluksena veljensä vaimolle, joka on opettaja.
Mutta etkö sinä inhonnut esiintymistä?
”Niin, mutta tottakai tällaiset pitää tehdä”, hän toteaa.
Jutustelemme jääkiekosta ja sienestyksestä, joista Rimminen pitää, ja politiikasta, joka aiheuttaa hänessä syyllisyydentunteita.
”Mun on vaikea olla kirjailijana yhteiskunnallinen kommentoija, ja vetäydyn tiukasti estetiikan taakse. Tunnen siitä usein syyllisyyttä, koska olisihan nyt paljonkin sanottavaa maailmanmenosta. Mutta en näe että se on kirjailijan tehtävä. Muussa roolissa voin tietysti ihan mielelläni viskellä kiviä.”
Rimminen kertoo perheen kesämökistä Mäntyharjulla. Siellä hän viihtyy pitkiä aikoja luontoa haistellen ja kalastellen. Pari vuotta sitten hän osti veneen Huuto.netistä halvalla, mutta se upposi heti kun se laskettiin veteen.
Rimminen tekee itsestään jatkuvaa, hienovireistä pilaa, luo itsestään kuvaa jonkinlaisena nolojen tilanteiden miehenä. Hän ilmoittaa olevansa Suomen huonoin kolumnisti: melkein jokainen lehti, johon hän on kirjoittanut, on mennyt nurin. Mökilläkin hän meinasi kuolla omaa pöljyyttään, kun lähti keskellä talvea yksin kaljamäyräkoira kädessään mökkeilemään ja joutui kahlaamaan kainaloitaan myöten lumessa ja pakkasessa.
Anekdooteissa vilahtelee tuon tuosta ystäviä, ja heillä on aina sankarin rooli. Kerrankin eräillä jatkoilla Rimmisen kotona vessanpönttö hajosi, mutta onneksi putkimiehenä työskentelevällä kaverilla sattui juuri olemaan hallussaan ylimääräinen pönttö, ja hän tuli asentamaan sen saman tien. Ja vessanpöntöistä puheenollen: keittiön jättiläismäinen pönttötaulu on lahja hyvältä ystävältä, joka oli pöllinyt sen erään taidemuseon remonttityömaalta.
Kriittisen korkeakoulun oppilaista Rimminen puhuu isällisesti.
”Olen heidän kanssaan tehdystä työstä paljon ylpeämpi kuin omista kirjoistani. Opettaminen on yhdenlainen henkireikäkin. Silloin pääsee puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta yleisellä tasolla. En mä ystävieni kanssa kovin paljon kirjoista haastele. Silloin kun vapaalle vaihtaa ja tapaa ihmisiä, niin kyllä mieluummin virittelen matalamielisiä pieruvitsejä kuin pengon kirjallisuutta.”
(Hän kertoo pyydettäessä yhden matalamielisen vitsin. ”Rakas joulupukki! Tänä vuonna toivon lahjaksi uutta persettä, koska vanhaan on kulunut reikä.”)
Kaikkein kauneimmin Rimminen puhuu kustannustoimittajastaan ja ystävästään Silja Hiidenheimosta, joka lensi aikoinaan Berliiniin asti viikonlopuksi auttamaan Nenäpäivän viimeistelyssä.
Rimmisen puhelin soi, ja Hiidenheimo kysyy siellä, tulisiko hän toiseen kapakkaan.
”En mä nyt ehdi, kun puhun täällä juuri susta. Tavataanko siis myöhemmin? Alan olla kohta kebab-kunnossa”, hän sanoo.
Oletko huomannut, että puhut kaikista ihmisistä pelkkää hyvää?
”Mitä sitä nyt haukkumaan. Useimmat ihmiset ovat hyvän puolella.”
Kun lähdemme, joukko Rimmiselle tuttuja näyttelijöitä ja muita kultturelleja yön kulkijoita tulee ovella vastaan. Kaikki he ilostuvat ikihyviksi nähdessään hänet. Pian häntä halailevat niin miehet kuin naisetkin. Rimminen seisoo hiljaa myhäillen. Hän säteilee rauhallista karismaa, joka muutti kaikkien baarikierroksen kuin taikaiskusta paremmaksi.
Ihmisjoukko baarin ovella hihkuu.
”Mikko, sä ainakin jäät, eikö niin? Kyllähän sä jäät? Jooko?”
