Apu

Paavo Lipponen: ”Äiti piti huumorinsa loppuun asti”



Paavo Lipponen: ”Äiti piti huumorinsa loppuun asti”

Kaksinkertainen pääministeri Paavo Lipponen kuvailee viime viikolla 100-vuotiaana menehtynyttä äitiään Hilkka Lipposta kunnioituksella ja rakkaudella.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Petri Mulari

Paavo Lipponen pohtii äitinsä elämän muutama päivä tämän poismenon jälkeen.

– Talvisodan mitali, jonka Mannerheim antoi allekirjoittamallaan, sinetillä varustetulla kunniakirjalla Lotta Hilkka Lipposelle, osoittautui äitini viimeisinä vuosina hänelle erittäin tärkeäksi tunnustukseksi. Hän oli todellinen kotirintaman sankari.

Neljän vuoden takaisen Avun yhteishaastattelun aikana Paavo puhutteli äitiään lempeästi. Ilma oli sakeanaan kunnioitusta ja rakkautta, huumori säkenöi. Sama henki kuuluu näissä pojan jäähyväissanoissa.

– Äidiltäni erityisesti me lapset saimme viisautta ja sivistystä, tärkeintä perintöä. Hänellä oli vahva sosiaalinen omatunto ja itsenäinen tapa ajatella yhteiskunnan ilmiöistä.

– Täytettyään 90 vuotta äitini sanoi: ”Kyllä minä vielä täytän sata vuotta.” Huumorinsa piti loppuun saakka ja hän kysyi aina lasten ja lastenlasten asioista, Paavo Lipponen muistelee.

Hilkka Lipponen kuoli heinäkuun ensimmäisellä viikolla 100-vuotiaana. Hän oli sairaanhoitaja ja terveydenhoidon opettaja, metsänhoitaja Orvo Lipposen leski, Paavo, Osmo ja Marja Lipposen äiti – ja Mannerheim-ristillä palkittujen veljesten Pentti ja Tauno Iisalon sisar.

Paavo Lipponen, kaksinkertainen pääministeri ja Hilkka Lipposen esikoispoika, on puhuttanut ja haastatellut vanhempiaan paljon, äänittänyt ja kerännyt tietoa ja muistoja. Hänellä on selkeä käsitys äitinsä sukupolven merkityksestä ja vahvuudesta.

– Äitini kuului sukupolveen, joka teki kaksi valtavaa ponnistusta: kesti sodan ja rakensi uudelleen maan. Sotasukupolvi uhrautui meidän jälkipolvien hyväksi, usein oman hengen tai terveyden kustannuksella. Sodan koettelemukset saattoivat myös vahvistaa ja tekivät monista voimakkaita. Sellainen ihminen oli Hilkka Lipponen, Paavo Lipponen sanoo.

– Äidin sotaponnistuksissa oli monta kovaa paikkaa. Hän vastasi Talvisodan aikana Kittilän terveydenhuollosta, mutta teki samalla normaaleja kotikäyntejä, usein kymmenien kilometrien päähän. Saksalaisten kanssa hän oli vaikeassa välikädessä puolustaessaan Pellossa suomalaisia mielivaltaa vastaan. Evakkoon hän pakkasi ja sai kuljetukseen koko huushollin, kaksi pientä lasta mukanaan. Ruotsin puolelle päästyään hän pyörtyi rantaan, Lipponen kertoo.

Alkukesästä 2011 Apu teki Hilkka ja Paavo Lipposesta yhteishaastattelun Hilkka Lipposen kotona Tampereella. Äiti oli 96-vuotias, poika täyttänyt keväällä 70. Äiti halusi puhua Pohjois-Suomesta Ruotsiin lähteneiden 56 000 sotaevakon ja kotirintamanaisten elämästä.

Hän katsoi sen velvollisuudekseen, kun aiheesta niin vähän tiedetään. Kertoili hän pojastaankin, naperona, poliitikkona ja vastikään uudelle vuosikymmenelle siirtyneenä isoisänä.

Hilkka Lipposen puoliso Orvo Lipponen oli kesällä 2011 ollut vuoden verran vanhainkodissa. Hänkin oli vielä täysin muistelukunnossa, mutta Hilkka ei enää pärjännyt kaatuilevan, kookkaan miehensä omaishoitajana. 70-vuotishääpäivää oli vielä vietetty kesällä 2010 neljän sukupolven isolla joukolla.

Orvo Lipponen kuoli 98-vuotiaana vuonna 2012.

Viime vuodet Paavo Lipponen matkasi kerran viikossa Tampereelle äitiään katsomaan, liukastumisen ja nilkkaleikkauksen jälkeen viime talvikauden jalka pitkään paketissa ja kepit turvanaan. Mutta ei jättänyt tapaamista väliin, tiesi että yhteistä aikaa on enää vain vähän.

***

Ohessa Avussa vuonna 2011 ilmestynyt Paavo ja Hilkka Lipposen yhteishaastattelu:

Hilkka Lipponen: ”Paavo on ollut tarvittaessa mies paikallaan”

Hilkka Lipponen pakeni Pellosta Paavo-poikansa kanssa Lapin sotaa evakkoon Ruotsiin. Hän muisteli vuonna 2011 Avulle unohdettua historianvaihetta ja puhui pojastaan Paavosta.

Hilkka Lipponen ohjeistaa topakasti poikaansa Paavoa, että siirrä se minun kaarani eteiseen ja niin rollaattori rullaa syrjemmäksi.

– En sitten rupea häntä kehumaan, Hilkka rajaa.

Ja siitä käynnistyy tarinoiden ja muistojen virta. Suurin osa niistä vie yhteiselle evakkomatkalle Ruotsiin Lapin sotaa pakoon. Unohtumattomaan puolen vuoden jaksoon, josta on puhuttu vasta parina viime vuotena. Ne muistot ovat pinnassa ja tehtävänäkin, kun kotirintaman oloista ja länsievakoista on puhuttu niin vähän.

Välillä Paavo Lipposen kasvot menevät sen tuhannen naurun kurttuun ja virnistykseen, kun hän kuuntelee äitinsä tarinoita. Iät ovat 70 ja 96 vuotta, mutta juuri nyt muistellaan 67 vuoden takaisia ja iät ovat sen mukaisia: Paavo on alle neljän, Hilkka vähän vaille kolmekymmentä ja nyyttinä mukana kulkee parikuinen Osmo. Puoliso ja isä Orvo Lipponen on sodassa, ollut melkein koko esikoispoikansa Paavon elämän ajan.

Ensin ollaan Pellon Ylirannassa.

– En ollut mikään erinomainen äiti, ja Paavo kun oli niin omaehtoinen, meni sinne minne halusi ja selvitti asiat, niin ei viihtynyt omassa pihassaan, vaan tietysti viereisen maatalon pihassa. Talon sivurakennuksessa oli saksalaisten puhelinkeskus. Kuopion tyttölyseossa oli erinomainen kieltenopetus, ja kapteeni huomasi että osaan saksaa, harjoitin kieltä vahtisotilaiden kanssa, Hilkka Lipponen käynnistyy.

– Isossa talossa oli pitkät rappuset ja poikamiesisäntä, kaikki poikkesivat siinä syrjäkyliltä tarinoimaan. Miesväki varsinkin ja Paavo aina halusi kuunnella niitä tarinoita. Hän puhui varhain monta sanaa peräkkäin. Yritti sitten ottaa osaa keskusteluun: ”Onko siellä järvikylissä saatu paljon kaloo?”

Äiti matkii ja Paavo hekottaa sydämellisesti.

– Ja kerran hän päästi talon lampaat irti, kun häntä säälitti. Talon possujakin hän sääli. Ne tahtoi pimeässä aina menehtyä niin, etteivät ehtineet joulupaistiksi. Olin aikoinaan Kittilässä ostanut Rovaniemen Punaisesta Rististä kalamaksaöljyä tynnyreittäin, kun olin siellä heti valmistuttuani terveydenhoitajana. Jouduin sotilaiden päällysmieheksi, olin lääkäri ja sairaanhoitaja, kun kylällä ei muita silloin ollut. Siinä piti käyttää taitojaan, kun vallalla oli sellainen filosofia, että mitenkä, kun nuori tyttö tulee ja reseptitkin uusii.

– Evakkoja tuotiin siihen heinähäkeissä yhtenä yönä, ihan jäätyneinä. Minun piti ne majoittaa, sain Metsähallituksesta apua, ruvettiin sänkyjä rakentamaan. Talon tytär hermostui, ettei niille mitään sänkyjä, muurin kyljessä itekin nukutaan. Mutta tulijat olivat keuhkotautisia, eikä minulla muuta lääkettä ollut kuin kalamaksaöljyä, mutta sehän paransi niiden puutosta!

– Kai minullakin jokin sellainen haltuun ottamisen juttu oli ihmisiin. Mutta palataanpa Paavoon. Ruokaa oli vähän, toiset saivat Ruotsin puolelta kahvit ja muut, muttei virkamiehen vaimot voineet mennä sääntöjä rikkomaan. Yritin antaa Paavollekin sitä kalamaksaöljyä, mutta ei ottanut. Vei isännän sialle ja siitä se kasvoi, selvisi jouluun.

Orvo Lipponen, metsänhoitaja, oli siviiliaikaan Metsähallituksen hommissa.

Näkyikö jo varhaisessa vaiheessa, minne poika oli matkalla?

– Jotain ennustettiin jo Ylirannassa, kun postitoimiston isäntä aina teki kunniaa Paavolle, kun ohi kuljimme. Sen verran määrätietoinen poika oli.

Miehenmallia ei ollut helppo löytää niinä aikoina.

– Sen jälkeen kun isä kävi ensimmäisellä rintamalomalla, Paavo jotenkin halusi miehiin tutustua. Naapurin hirveän kiroileva renki kynti siinä maata ja tämä käveli joka askeleen perässä ja toisti kirosanat. Ja sitten tuli anoppikin käymään ja lähti Paavon kanssa kävelylle. Ojassa kun oli pajunkissoja, niitä piti mennä kiskomaan, kun ne ei lähteny, poika kiros, ja sitten ne kyllä lähti.

Hilkka Lipposen tarinoissa on kovia aikoja, vastoinkäymisiä, epäoikeudenmukaisuuksia, huonoa kohtelua, sattumuksia, selviämisiä, huumoria ja sitten he kaksi, hän ja poika.

– Hän oli mun ainut kaveri. Jo seitsenkuisesta rupesi sanoja sanomaan ja sitten kun pystyi nousemaan pinnasängyssä, joka oli tietysti sänkyni vieressä, ilmoitti sieltä, että heränny, heränny.

– Paavo oli sellainen, että hän joka paikassa vainusi ruoan. Kerran jätin Paavon pienen potkukelkkansa kanssa pihalle odottamaan, että tiskasen tiskit. Ei se kauan vienyt, ei näy poikaa missään. Edellisenä päivänä oli käyty Ruotsissa ja hän oli saanut joitain ylimääräisiä herkkuja.

– Kävin kaikki naapuritalot kysymässä, onko meidän Paavoa näkynyt ja sitten huomaankin potkurinjälkien vievän rantaan päin. Henkeni hädässä juoksin jälkien mukaan. Siinä oli bussi lähdössä kaupan edessä, jossa olimme edellisenä päivänä käyneet. Kysyin, onko täällä näkynyt pientä poikaa? Joku sanoi, että täällä on yksi.

– Olisi ollut järkyttävää, jos bussi olisi ehtinyt lähteä. Kuski luuli, että poika on jonkun mukana. Paavo oli silloin kahden vanha.

Mitä muistat, Paavo, noista ajoista – muistatko nälän?

– En oikeastaan, vaikka aina kävinkin ruokaa ronkumassa. Minusta tuntuu, että minä sain ruokaa ja äiti tinki omastaan, Paavo Lipponen miettii.

– Kun kurssikaverit tulivat käymään, olin laihtunut niin paljon, että neuvoivat: syö toki itse, älä vain tuota poikaa syötä, äiti jatkaa.

Lapin sodan ja saksalaisten polttotaktiikan alta pakeni 100 000 ihmistä, heistä 56 000 evakkoon Ruotsiin. Naapurimaa päätti parissa tunnissa ottaa evakot vastaan, organisoi leirit ja 5 000 ihmistä töihin.

Hilkka päätti lähteä poikineen evakkoretkelle Ruotsiin keskellä yötä, kun Pellon kansakouluun evakkoon tullut hienosteleva naisihminen äiteineen ilmoitti, ettei aio Lipposten kanssa huonetta jakaa.

– Keräsin kahden kuukauden ikäisen Osmon kainalooni, vaunut otin ja kolmivuotias Paavo hoiti itsensä. Ja niin mentiin leirille.

Hilkka Lipponen kuvaa leiriä: tulijat otettiin vastaan lietteisellä avomaalla teltassa. Piti riisuutua alasti ja laittaa rannekkeeseen rahapussi ja korut. Vaatteet ja ihmiset vietiin täisaunan – naiset ja miehet tahoilleen, Paavo ja parikuinen Osmo miehenpuolina eroon äidistä. Vahvaa Sterisol-nestettä sinkkipaljussa peseytymistä varten, ei vettä. Onneksi herkkäihoinen Osmo kiemurteli itsensä irti pesettäjistä. Otettiin kurkkumätäkokeet ja muut.

– Kun pääsin pentujeni kanssa parakkiin, ei ollut kuin yläritsejä vapaana. Yhden tyhjännäköisen alaritsin vierellä ukko poltteli piippua ja sanoi, ettei se ole vapaa vaan yhden karjankuljettajan. Minä sanoin, että nostan karjankuljettajan yläpetille, ja siinä se ukko koko yön piippua kärytti. Mutta oltiin sen verran poikki, ettei se häirinnyt. Paavo oli vieressä ja Osmo vaunuissa siinä.

– Siihen aikaan oli semmoinen korpikommunismin henki, että nyt ei ookaan enää rikkaat vallassa, eikä herrat tai rouvat täällä määrää.

– Äiti oli kahden luokan välissä siinä, nämä mielestään hienostorouvat ja sitten korpikommunistit, Paavo toteaa.

– Ukot sanoivat, että kakarat sotkee paikat, äitien on siivottava. No, siinä oli yksi oikein fiksu äiti, jolla oli vähän vanhemmat lapset, ja me sovittiin, että pestään ison tuvan lattia vuoropäivin. Uhalla pestiin – minullakin oli rintatulehdus jo tulossa.

– Ukot lopulta lauhtuivat ja olivat huolissaan, kun Paavolla kudoin sukkaa siinä monesti parsittujen tilalle. Punaisen Ristin miehet kävivät sanomassa, että hellitä, hae pojalle vaatteet tuolta. En ottanut mitään, en edes sukkia. Leiripäällikkö kävi tuomassa sukat tyynyn alle. Välillä olin oppaana ja kävin tulkkina.

– No, tämä piippu-ukkokin siinä sitten itki, kun läksin. Että rouva on ollut niin hyvä. Minä olen aina ollut kaikille samanlainen.

Onko tämä periytynyt Paavolle, oikeudenmukaisuuden tarve ja se, että ihmiset ovat samanlaisia?

– Ei sitä ainakaan voi ylpeäksi sanoa. Sais joskus olla vähän enemmän, äiti heittää.

Ruotsin evakosta Lipposen kolmikko lähti niin, että luuntantti Lipponen lupasi tulla Suomen puolelle vastaan ja toimittaa perheensä Sieviin, jonne Hilkan isä oli sijoitettu virkapaikalleen rautatieläisenä.

– Ei leiriltä niin vain lähdetty, vaikka järjestin kyydinkin itse. Tarjosivat viime hetkellä pääkomentopaikalla herkkuruokaa paistettuja silakoita ja vadelmasoppaa – että kun heillä on vain näin vaatimattomat ruoat – mannavellillä olimme siihen asti eläneet. Lopulta sain junaliput, kun päällikkö sanoi ottavansa riskin, nuorena isänä ymmärtää, mistä on kyse.

– Muistan, kuinka minua inhotti se ruotsalainen hyvinvointi. Kaikki oli niin kivaa. Yhden yön makasin leirillä hereillä ja kuuntelin, miten Aavasaksan puolelle käytiin tykistötaistelua niin että parakki Ruotsissa vapisi.

– Kun sitten tulin sillalle Ruotsin päässä, katsoin, olisiko mies siellä jossain. Joku sotilas nojasi seinään, läksin tulemaan ja hänkin huomasi porukasta, että nuo ne ovat ja lähti tulemaan vastaan. Minä ajattelin, että tuonko kanssa olen naimisissa? Kun ei ollut pitkään aikaan nähtykään. Rättiväsynyt mies, kun oli seissyt tuntikausia auton lavalla ja junassa.

Tornion satama oli tuhottu. Perhe siirtyi pienellä pukserilla redillä odottavaan laivaan. Sisään kivuttiin hirmumyrskyssä laivan kyljen tavara-aukosta. Ensin Orvo, vauva ja vaunut, jotka aalto näytti nielaisevan, sitten äiti ja Paavo, joka oksenteli meritaudissa laivamatkan Ouluun.

Saksalaiset olivat polttaneet Lipposten kodin Pellon Ylirannassa. He siirtyivät asumaan Pellon Vaaraan, jonka hyviä puolia oli se, että perunat säilyivät, vaikka halla vei ne muualta.

– Sain keitetyksi Paavolle muutaman perunan, ja joka kerta hän söi kaikki kaksi perunaa. Joskus minulta valui kuola suupielestä, mutta söin ruispuuroa. Tykkään ruispuurosta vieläkin ja näkkileivästä, johon silloin tottui.

Orvo Lipponen määrättiin Kolariin töihin. Nelivuotias Paavo hiihti joka päivä kolmen litran maitohinkki repussaan toista kilometriä maitotalolle.

– Kyllä minulla oli huoli silloin joka hetki, että milloin hän tulee. Pelkäsin, että lähtee autojen perään, kun tykkäsi niistä niin.

Villikkopoikien kanssa ei ollut mukava asua vuokralla, kun joku oli aina moittimassa. Hilkka varasi rintamamiestilan, jossa asuttiin alkuun ruskeat pahvit ikkunoissa ja joka paikka kuurassa. Yksinkertaiset lasit saatiin päivää ennen kuin Marja-tytär syntyi joulukuussa 1945.

Tarinat ovat kuin seikkailukirjaa ja selviytymisopasta kuuntelisi.

Tuntuiko pojasta kuitenkin, että koti on turvallinen paikka?

– Kyllä, kyllä, minähän olen tietysti sellainen äidinpoika, olin monta vuotta. Ja olen vieläkin. Äiti on ollut hyvä neuvonantaja ja myös paras kriitikko näinä vuosina. Hyvin kriittinen, ei mikään päähän taputtelija, Paavo vastaa.

Miten paljon äidin persoona on vaikuttanut naiskuvaasi, sopii kysyä, kun Hilkka Lipponen menee neuvomaan uutta lääkkeidenannostelijaa.

– Hyvin paljon, niin kuin äiti poikiin yleensä vaikuttaa. Hän on ollut hyvä esimerkki, hyvin sivistynyt ja kovia kokenut. Tarmokas ja viisas, tietynlaista ylpeyttä ja itsetuntoa oikeassa mitassa. Monesta vakavasta sairaudesta selvinnyt, mukaan lukien syöpä. Hyvä fyysinen peruskunto ja elämäntavat ovat varmaan auttaneet.

Äiti palaa. Onko pojalle voinut sanoa suoraan hänen aikuisena tekemistään ratkaisuista?

– Kyllä minä aina suoraan sanon. 1970-luvulla hänellä oli tavallaan sellainen murros politiikassa, eikä tahtonut opinnot valmistua. Mietin, miten hän pystyy lukemaan, hänen turvattomuuttaan, äiti sanoo.

Paavolla on ollut vastuullisia hommia, hän on ottanut kantaa voimallisesti ja käyttänyt sanaa terävästi. Onko pojan saama kohtelu joskus tuntunut kohtuuttomalta?

– Sitä ei vielä tiedetä, mitä äidit ovat kärsineet. Kaikki, jotka pääsevät lehtiin kirjoittamaan, ovat heti yläpuolella sanomaan vikoja ja keksimään lisää, painamaan inhottavia asioita. Se on ihan mahdotonta ja sivistymätöntä. Kirsi Virtanenkin radiossa piti kokonaisen vuodatuksen siitä, että Paavo ei ole sivistynyt. Minun mielestäni kyllä on, Hilkka sanoo.

Hän miettii niitä lukuisia kertoja, jolloin pojan hyvää käytöstä ja kielitaitoa on kiitetty. Eikä ota kuuleviin korviinsa, kun Paavo sanoo 13-vuotiaana käyttäytyneensä huonosti koulussa ja saaneensa siitä ansionsa mukaan.

Äiti muistelee Paavon aikaa stipendiaattina Yhdysvalloissa Dartmouthin yliopistossa. Millaista palautetta sieltä tuli, miten kämppäkaverin äiti kirjeessä onnitteli hienosti käyttäytyvästä pojasta.

– Mutta arvatkaapas kuka piti eilen päättäjäispuheen Dartmouthissa? Conan O’Brien! Paavo keventää – hän itse oli juhlapuhujana vuonna 1997.

Hilkka jatkaa sinnikkäästi.

– Ei äiti näistä huolista koskaan pääse poikien kanssa. Sanon Paavolle, että tarvitseeko sitä ilmaa yhtä mittaa käydä saastuttamassa, aina olla jossain lentämässä.

Paavo puhuttelee äitiään lempeällä äänellä, ilma on sakeana kunnioitusta ja rakkautta. Asetelma on ainutlaatuinen: 96-vuotias äiti, voimissaan ja terävänä, vitsailee 70-vuotiaalle pojalleen. Orvo Lipponenkin olisi muistelemiskunnossa, mutta hän muutti runsas vuosi sitten Koukkuniemen vanhainkotiin asumaan. Hilkka ei jaksanut kookkaan miehen omaishoitajana, kun puoliso alkoi kaatuilla kotona.

Milloin olet (Hilkka vaatii sinuttelemaan) eritoten ajatellut, että nyt olen pojastani ylpeä?

– Montakin kertaa, vaikea nimetä. Joskus olen ajatellut, että olisi hän voinut vähän varovaisemmin sanoa, mutta ei se minua ole häirinnyt. Tiesin, että kantaa sen myös.

– No, ainakin hän on ollut tarvittaessa mies paikallaan.

Hilkka Lipposen kodissa on monta sukupolvea läsnä. Seinällä muotokuva isoisän isästä, pöydällä valokuvia äidistä ja isoäidistä, otos Hilkan veljistä, Iisalon pojista, joista kaksi palkittiin Mannerheim-ristillä. Siinä on menneisyys.

Pianon päällä on tulevaisuus pontevina värikuvina, lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapsia. Paavon nuorin tytär Sofia on kuin Hilkan isoäiti – neljän sukupolven yli hypännyttä sukunäköä.

Keskellä olohuonetta on pöytä ja siinä kaksi kuvaa: kaunis nuori nainen ja sama nainen aikuisena.

– Katsokaa tuota minun kaunista tytärtäni. Siitä on kaksi kuukautta kun hän kuoli. Pöydällä on orvokkeja, kun Marja niistä niin piti.

Tytär menehtyi pitkään sairastettuaan 65-vuotiaana.

Vierailu on kestänyt kolmatta tuntia. Emäntä on kävijöitä vireämpi, ääni vain alkaa paljosta puheesta huveta. On aika hyvästellä.

Teksti Raila Kinnunen, kuvat Petri Mulari

Julkaistu: 6.7.2015