Päättynyt Valioliiga-kausi oli jalkapallon korkeakoulu – ennätyksetkään eivät riittäneet mestaruuteen Manchester Citya vastaan

Englannin Valioliigaa on jo pitkään pidetty seurajalkapallomaailman kruununjalokivenä. Valtavien puntakasojen lisäksi – ja paljolti niiden ansiosta – pelin taso on noussut vuosi vuodelta. 2000-luvulla olemme kuitenkin nähneet myös kausia, jolloin sarja ei ole noussut pelillisesti sen resurssien vaatimiin korkeuksiin. Rapakausi-käsitteitäkin on nähty.

Päättynyt kausi ei näihin kuulunut. Valioliiga toimi suunnannäyttäjänä koko jalkapalloilevalle maailmalle pelin eri vaatimusten evoluutiossa.

Myös taktisesti vähemmän valveutuneelle katsojalle sarja tarjosi paljon. Valtaosa joukkueista pyrki pelaamaan proaktiivista, hyökkäysvoittoista jalkapalloa.

Sarjan maalimäärä nousi edellisestä kaudesta peräti 15 prosenttia, mitä ei yksin selitä lisääntyneen lisäajan määrä sen prosentuaalisen kasvun ollessa maalimäärien kasvua pienempi. 65 prosentissa otteluista nähtiin kolme maalia tai enemmän edellisen kauden vastaavan lukeman ollessa 53. Sarjan keskimääräinen syöttöjen onnistumisprosentti oli vuodesta 2008 alkaneen tilastointihistorian korkein, 83.

Mestaruustaistelu oli näkyvin, ja samalla kuvaavin, esimerkki sarjan vaatimustasosta ja korkealaatuisuudesta. Näimme Arsenalin, yhden 2000-luvun pelillisesti laadukkaimmista jalkapallojoukkueista, jäävän ilman mestaruutta. Kestää kauden 2023-24 Arsenal vertailun melko lailla kaikkiin viime vuosien mestarijoukkueisiinkin.

Tykkimiehet voittivat seurahistoriansa eniten sarjaotteluita, 28 – kaksi enemmän kuin legendaarisella Invincibles-kaudellaan 2003-2004. Sen maaliero oli 91-29, kaksikymmentä vuotta sitten 73-28.

Voidaankin sanoa täysin perustellusti, että Arsenal teki kaiken oikein. Se oli monella mittarilla sarjan paras jalkapallojoukkue ollen loistava sekä puolustus- että hyökkäyssuuntaan.

Ainoaan merkitykselliseen mittariin, mestaruuteen, sekään ei riittänyt, koska sarjassa pelaa muuan Pep Guardiolan dynastia, Manchester City.

Arsenal voitti enemmän pelejä tällä kaudella Valioliigassa kuin kertaakaan aikaisemmin seurahistoriassaan. Sekään ei riittänyt mestaruuteen. Se kuvastaa tämän Valioliiga-kauden vaatimustasoa.

City yskähteli kauden mittaan muutamaan otteeseen, mutta kaivoi loppukaudella takataskustaan sille tutumman rutiinitasonsa, maailman korkeatasoisimman sellaisen, eikä horjahdellut. Saavutus on käsittämättömän kova ottaen huomioon Arsenalin laadun tällä kaudella. Puhun yhdestä 2000-luvun parhaasta joukkueesta, nyky-Arsenalista, jonka edelle yltää silti vielä yksi joukkue.

Arsenal ei sulanut, Cityn laatu oli vain sille liikaa. Samaa voidaan sanoa Liverpoolista. Hyytyminen on laiska selitys. Ennätyskovan mestaruustaistelun loppusuoralla jonkun oli tiputtava junasta. Liverpoolin puolustuspelaaminen ja viimeistelytaito ei ollut Cityn tai Arsenalin tasolla, mikä erotti sen pienellä mutta riittävällä marginaalilla kärkikaksikosta.

On myös hyvä muistaa, että vaikka kuinka analysoimme taustasyitä, on pienten marginaalien kisassa myös varianssilla aina vaikutusta asiaan.

Tämän kauden pokaalia olisi voinut nostaa melko lailla tasaisin todennäköisyyksin joko City tai Arsenal – ja pienellä onnella myös Liverpool.

2000-luvulla on pelattu lukuisia kausia, joilla tämän kauden Liverpoolinkin tekemisen taso olisi riittänyt mestaruuteen saakka. Sangen kevyesti. Esimerkiksi sen tällä kaudella luoman maaliodottaman määrä on ylitetty viimeksi kauden 2020 päätteeksi, Man Cityn toimesta.

Kaikkia kolmea mestaruustaistelussa ollutta joukkuetta yhdisti korkean tason intensiteetti ja halu ottaa pelin aloite omiin käsiinsä. Tämä näkyi varsinkin joukkueiden prässipelaamisessa. Ne halusivat voittaa palloja yläalueilla prässäten täten aggressiivisesti korkealta. Kansainvälisen huippujalkapallon trendi on ollut jo pidempään tämä.

Mestaruuksia voittavia ja niistä taistelevia eurooppalaisia joukkueita yhdistää useimmiten laadukkaasti toteutettu korkea prässi. Peruslähtökohdiltaan puolikorkeassa, saati matalassa blokissa puolustaneet, mestaruuksia voittaneet joukkueet ovat viimeisen vuosikymmenen Euroopassa erittäin harvinainen näky.

Korkeaan prässiin perustuva pelitapa vaatii pelaajilta taktisen valveutuneisuuden lisäksi kovan luokan fyysistä kapasiteettia prässimatkojen ollessa pitkiä ja usein toistuvia. Korkealle prässille ominaista on ollut myös vahva pelaajaorientoituneisuus; prässäävillä pelaajilla on prässitilanteessa usein selkeät suorat vastustajat, joita ollaan valmiita seuraamaan jopa kymmeniä metrejä.

Toinen useimpia Valioliigassa hyvän kauden pelanneita joukkueita yhdistänyt pelillinen tekijä oli pallollisen rakenteen joustavuus.

Laitapuolustajan tai topparin tuominen ala-, tai jopa ylätaskuun sekä rotaatiot kymppialueella ja viimeisessä linjassa keskikenttäpelaajien, laitureiden ja kärkipelaajien kesken olivat yleisimpiä esimerkkejä tästä. Alamme elää jalkapallomaailmassa, jossa paperille ja grafiikoihin kirjatut numerosarjat ovat menettäneet merkityksensä niiden muuttuessa koko ajan, pelin vaiheesta riippuen.

Myös pelinavaamisrakenteen muuttuminen suuntaan, jossa viimeiseen linjaan ja taskuihin haluttiin enemmän ja alakertaan vähemmän pelaajia (esimerkiksi 3-2-5), näkyi useamman joukkueen pelaamisessa.

Pelillisesti kivikovan mestaruustaistelun lisäksi jalkapallokorkeakoulun pääsykokeen läpäisseitä, pitkän oppimäärän suorittaneita joukkueita nähtiin alempanakin sarjataulukossa.

Andoni Iraola teki piskuisessa Bournemouthissa massiivista jälkeä. Sarjataulukon 12. sija (pisteodottamassa seura oli peräti yhdeksäs) pienillä resursseilla on osoitus baskin johtaman pelillisen muutoksen onnistuneesta läpiviennistä. Ennakkoluuloton korkea prässi yhdistettynä nopeiden tilanteenvaihtojen ja linja kerralla alhaalta asti etenemisen vaihteluun nosti Cherriesin yhdeksi sarjan kiehtovimmista joukkueista.

Halvemman pelaajamateriaalin ei tarvitse automaattisesti tarkoittaa matalaa blokkia ja maaliuhkan laittamista pelkkien vastahyökkäysten ja erikoistilanteiden varaan.

Myös Unai Emeryn Aston Villa on esimerkki joukkueesta, joka pystyy erinomaisella täsmävalmennuksella haastamaan isompia jopa mestaruustaistelussa. Vaikka Villa jäi lopulta pyttyvauhdista, on Mestarien Liigan paikka ja Tottenhamin, Newcastlen, Chelsean ja Manchester Unitedin eteen kiilaaminen käsittämätön saavutus seuran resursseilla. Monella tavalla perinteisiä malleja rikkova erikoistilannevalmentaja Austin MacPheen kuviopankki, 4-2-2-2 -pelinavaamismuoto, Ollie Watkinsin ja Leon Baileyn tarkkaan ajoitettu suora uhka selustaan sekä täydellisesti hiottu 4-4-2 -prässi ja siitä siirtyminen puolikorkeaan blokkiin ovat vain muutamia esimerkkejä jalkapallon syventävistä opinnoista Villa Parkilla.

Entä helmikuussa Roy Hodgsonin Crystal Palacen peräsimessä korvannut Oliver Glasner? Croydonissa on tapahtumassa jotain suurta. Palace oli loppukevään tarina palasten alettua loksahdella hyvin nopeasti kohdalleen uuden itävaltalaismanagerin systeemissä. Palasia olivat etenkin ultrahyökkäävät, usein parhaalle maalintekoalueelle syöksyvät wingbackit, kaksi leveyssuunnassa joustavasti liikkuvaa kymppiä Eberechi Eze ja Michael Olise sekä tilanteenvaihtopelaaminen, josta moni suurempi seura saisi ottaa mallia. Crystal Palace tulee olemaan ensi kaudella kaikkien huulilla - etenkin, jos edellä mainittu tähtikaksikko saadaan jäämään Selhurst Parkille.

Vaikka valtaosaa kauden onnistujajoukkueista yhdisti jalkapallon nykytrendien seuraaminen, ellei jopa sellaisten luominen, näytti etenkin Sean Dychen Everton, että “perinteisemmälläkin” lähestymistavalla voi edelleen pelata hyvän kauden. Ainakin keskikastiin asti. Korkealaatuinen maalinestopelaaminen (annettua xG:tä kuudenneksi vähiten) ja pelaajille iskostettu suoraviivainen pelinavaaminen mm. hyvin täytettyine kakkospalloalueineen tekivät Evertonista inhottavan vastustajan.

Laadukkaasti valmennettujen joukkueiden tarjonnan ollessa laaja, sai se näyttämään pelillisesti sekasortoiset joukkueet tavallistakin surkeimmilta. Pahimpina esimerkkeinä tällaisista ryhmistä olivat Manchester United ja West Ham.

Loukkaantumisista huolimatta Manchester Unitedin on tiedostettava, että joukkue jäi täysin jalkoihin korkeatasoisesti valmennetussa sarjassa ollen itse epäorganisoitu nippu puolivaloilla pelailleita yksilöitä. West Ham puolestaan näytti, kuinka rumaa jälki on “perinteisen” lähestymistavan jäädessä enemmän sinnepäin-tasolle. Täydellinen vastakohta Evertonille siis.

Pikavauhtia Championshipiin palanneet Luton, Burnley ja Sheffield United olivat yksinkertaisesti liian kovassa sarjassa. Lutonia voidaan pitää jossain määrin kolmikon ainoana plusmerkkisenä ilmiönä sen antaessa itselleen mahdollisuuden kamppailla sarjapaikasta hyökkäysvoittoisella pelillään isoon kotietuun yhdistettynä.

Vaisun kauden pelanneet joukkueet osoittavat, kuinka armoton sarja Valioliiga nykypäivänä on. Joukkue, joka ei onnistu pelinsä kehittämisessä, putoaa kelkasta auttamatta. Massiivisella pelaajabudjetillakaan ei enää automaattisesti osteta Mestarien liigan paikkaa, kuten vaikkapa juuri Manchester United ja Chelsea todistivat. Urheilujohtamisen ja valmennustiimityöskentelyn on oltava täysin saumatonta.

Pelillisesti huippulaadukas kausi nostaa odotuksia ensi kautta kohtaan entistä korkeammalle. Vaikka Guardiolan Manchester City tulee jäämään ikuisesti koko jalkapallohistorian suurjoukkueiden joukkoon, herätti tämä kausi myös kysymyksiä, voiko sen prosessi edelleen kehittyä vai ajaako vasta parasta ikäänsä lähestyvä Arsenal-runko vihdoin ohi. Lähteekö Arne Slotin Liverpool-aikakausi takamatkalta vai kykeneekö Anfieldin joukkio jatkamaan mestaruustaistossa?

Entä Aston Villa? Pystyykö Unai Emery ylläpitämään sen huippukorkean suoritustason? Perustukset tälle ovat olemassa. Saako puolestaan Ange Postecoglou Tottenhamin kenttätasapainon kuntoon ja täten naiivien maalien päästämiselle stopin? Mihin kolmesta eurosarjasta Crystal Palace pelaa itsensä?

Englantilaisen korkeakoulun seuraavakaan lukuvuosi tuskin pettää.