Suomella on tunnetusti vakuuttava tulos rekisteröityjen yhdistysten määrässä – niitä on noin 136 000. Näistä 660 on Kotiseutuliittoon järjestäytyneitä kotiseutu- ja kaupunginosayhdistyksiä, kaupunki- ja kotipaikkaseuroja, kyläyhdistyksiä, museoyhdistyksiä sekä kulttuuriseuroja ja -säätiöitä.

Tulihan selväksi? Suomi on yhdistysten maa, jossa kotiseutuharrastuskaan ei jää siitä kiinni, etteikö sille foorumeja olisi. Mutta kotiseututyössä kärsitään samoista ongelmista kuin muissakin yhdistyksissä: väki vähenee ja vanhenee. Eikä ihme: kuka tahtoo mennä fiilistelemään lapsuusmuistoja Perä-Paakkola-seuran syyskokoukseen, jos pelkona on, että kokouksen jälkeen huomaa olevansa johtokunnan jäsen-talkoo/kassavastaava-kahvinkeittäjä-tiedottaja?

Samaan aikaan sosiaalinen media on kylätalo 2.0. Facebook on piukeana kotiseutupuheesta, uudesta ja vanhasta. On oululaisvaikuttajien Rössypottuseuraa, Äänekoski-ryhmää, Hankofrendejä, We love Keravaa, Akaalaisia, Kiuruvesi-Myynti-Osto-sivuja, Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmää, Öllölä-ryhmää, koirakarkulaisten paikallisia sivuja. Innokkaimmat kuuluvat kymmeniin kotiseutuyhteisöihin, sillä kenellä meistä enää on juuret vain yhdessä paikassa?

Voit videoida uutta vuotta Times Squarella ja seurata samalla, kuinka lukiosi eläkkeelle jäänyt talkkari postaa kuvan 70-luvun Kuplastaan. Ei oo totta! Niin <3. Seuraa sarja Kupla-muisteluita ja kuvalle 72 tykkääjää.

Näin tehdään kotiseututyötä tänään. Mutta kuka sitä tallentaa jälkipolvien ja tulevien historioitsijoiden arvioitavaksi ja luettavaksi? Ja miten? Siinä on kysymys, joka on vielä vaille vastausta.