Image

Outojen miesten mies

Outojen miesten mies

Circle-yhtyeestä tuttu Mika Rättö nauttii kulttimainetta, koska tekee mitä tykkää. Yleensä se on jotain melko erikoista. 
Teksti Tero Alanko
Kuvat Jussi Särkilahti
Mainos

Linnanherra Koivuranta on lyönyt pätäkkää pöytään saadakseen samurai Rauni Reposaarelaisen hengiltä. Onnistuneen salamurhan jälkeen Satakunnan Ninjain Killan soturit nauttivat juhlaillallista ja tunnelma kipuaa kohti kattoa. On Kiltain laulun aika: ”Oi kultaiset kalliot Ouraluodon ja veljet Meri-Porin!” Juuri kun ilo on ylimmillään, sisään ryntää hysteerinen Reetta-geisha. Hän kertoo nähneensä puuceen ikkunasta, että Rauni ei olekaan kuollut. Sen sijaan hän on palaamassa Ouraluotoon ja on helveti kiukkune.

”Viäl yks. Sit siirrytää lähikuviin.” Jäntevän miehen kädet heiluvat, kun hän ohjaa näyttelijöitä Villilän kartanon ylisillä Nakkilassa. Välillä mies sukii muhkeaa partaansa taka-alalla, välillä ryntää kameran eteen näyttämään, millä lailla kaiken toiminnan täytyy loppua: kuin seinään. 

Mies on Mika Rättö, taiteilija täyttämässä suurta unelmaansa elokuvantekijänä. Hänen esikoisohjauksensa Samurai Rauni Reposaarelaisen pitäisi valmistua tämän vuoden aikana. Toistaiseksi Rättö on tunnettu lähinnä 

kokeellisen Circle-yhtyeen omalaatuisena laulajana. Hän on kirjoittanut myös kaksi romaania ja useita surrealistisia näytelmiä harrastelijateatteri Teatteri Moderni Kanuunalle, jota on ollut itse perustamassa. Oopperse le Feti le Grande Anaalessa skitsofreeninen rakennusurakoitsija Le Feti rakennuttaa valtavan perseen, josta pulpahtaa Korkeuksien Pornokeijun kaltaisia hahmoja sotkemaan ihmisten elämää. (K-15, liput neljä euroa.)

Rättö on myös kuvataiteilija ja näyttelijä, siis omatekoinen renessanssimies, joka kuuluu kotikaupunkinsa Porin keskeisiin kulttuurivaikuttajiin. Rättö on luonut ympärilleen maailman, joka on lempeä mutta myös pikkuisen pelottava, vino mutta tarkemmin katsottuna viisas. Tämä maailma paljastuu hyvin hänen toisen romaaninsa, vuonna 2013 ilmestyneen Mysterius Viisikulma-avaimen kuvituksessa. Pikkutarkkojen mustepiirrosten hahmot ja maisemat ovat kuin unesta, hiukset kurottavat kauas kuin puiden juuret, perspektiivi repsottaa sinne tänne.

Elokuvaohjaajaksi ryhtyminen tuntuu luonnolliselta jatkolta sille, mitä Rättö on tehnyt aikaisemmin. Samurai Rauni Reposaarelainen perustuu samannimiseen, myös Teatteri Moderni Kanuunassa muutama vuosi sitten nähtyyn näytelmään. Elokuva on tragikomedia yhteisöä terrorisoivasta yksilöstä. Rättö näyttelee itse pääosan, niin kuin teatteriversiossakin. 

”Muilla oli sen verran lisäkiloja, että niiltä ei oikein samurailiikkeet onnistu”, Rättö sanoo. Elokuvan tekeminen oli hänen mukaansa niin tuhoon tuomittu idea, että se oli pakko toteuttaa. 

Ilmeisesti joku muukin uskoo Rätön touhuihin. Elokuvan työryhmä on saanut Suomen kulttuurirahaston Satakunnan rahastolta peräti kolme apurahaa: elokuvan esituotantoon, kuvauksiin ja loppuun saattamiseen. ”Etenkin ensimmäinen apuraha tuntui ihan lottovoitolta. Saatiin porukalle ruokaa, kirpparilta kamppeita kuvauksiin ja bussi- ja junalippuja kuvauspaikoille.”

Elokuvan budjetti on noin 50 000 euroa. Vertailun vuoksi: toissa vuoden katsotuin suomalainen elokuva 21 tapaa pilata avioliitto maksoi noin 1,2 miljoonaa euroa. Samurai Rauni Reposaarelaista tehdään pienellä joukolla, lähinnä vapaaehtoisvoimin. Kaikki tuntevat toisensa. ”Tässä ei ole mitään valtavaa tiimiä, että yksi hoitaa hatut ja toinen kengät. Kun joutuu jokaisen klemmarin ja lampunvarjostimen itse etsimään ja kaupasta hakemaan, niin siihen menee aikaa”, Rättö sanoo.  

”Ja tietenkin harjoitusten ja kuvausten sopiminen on vaikeaa, kun kaikilla on paljon muutakin.”

On selvää, ettei Rätön kannata haaveilla kovin suurista katsojaluvuista. Elokuvaa tarjotaan independent-teattereihin ja maailman elokuvafestivaaleille, ja sille järjestetään omia näytöksiä. Sen kohtalo on luultavasti lähinnä kuuma kulttisuosio. Rättö on vaihtoehtoväen sankari.

Nero. Hullu. Omaperäinen. Selittämätön. Uniikki. Aito. Kategorisoimaton.  Rajojen rikkoja. 

Rätön fanien puheissa erityisesti sana nerous toistuu. Monet ihailevat Rättöä, ja Circlen toista jäsentä ja ”taiteellista johtajaa” Jussi Lehtisaloa, siksi, etteivät he välitä tuon taivaallista musiikkiteollisuuden pelisäännöistä. He eivät piittaa edes musiikkinsa laadusta, kunhan se on taiteellisesti suvereenia. 

Verkkolehti Nuorgam valitsi Mika Rätön ja Jussi Lehtisalon 2000-luvun suurimmiksi musiikillisiksi neroiksi. Ruotsin suurimman sanomalehden Dagens Nyheterin toimittaja julisti Circlen vuoden 2010 Roskilden-keikan jälkeen maailman parhaaksi rockbändiksi. Circle tunnetaan marginaalimusiikin harrastajien keskuudessa ympäri maailman. Yhtye on tehnyt kiertueita Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, ja sen levyillä on omat lokeronsa suurkaupunkien spesialistilevykaupoissa. 

Circlen keikat ovat kuin messuja. Rättö juoksee paikallaan, tuijottaa yleisöä ja ryhtyy laulamaan niin, että musiikki halkeaa hänen läpitunkeutuvan äänensä edessä kuin esirippu. Hänen yllään saattaa olla koppalakki ja kilokaupalla niittejä tai Satakunnan Syöpäyhdistyksen kirpputorilta ostettuja vanhoja alusvaatteita. Silti Rättö väittää olevansa sama mies kotona ja keikalla.

”Miksi Bruce Dickinson ei lennä lentokonetta samoissa kireissä trikoissa kuin keikalla? Koska ne on kaksi eri ohjaamoa”, Rättö sanoo. Sen enempää hän ei ole asiaa ajatellut. 

Kun Rätön toinen yhtye Kuusumun Profeetta lämmitteli brittiläistä folkyhtye Fairport Conventionia kahdella Suomen-keikalla vuonna 2003, joku yhtyeen jäsenistä tuli sanomaan, että Rättö laulaa kuin enkeli, mutta näyttää naurettavalta.  ”Niinhän mä näytinkin, ihan Uuno Turhapurolta. Mutta entä sitten?”

Vaikka voisi toisin kuvitella, Rättö ei nauti katseiden keskipisteenä olemisesta. ”Se ei ole mikään kutsumus. Olen tottunut esiintymiseen jollain lailla, mutta mieluummin istuisin sohvalla raksupussin kanssa ja katsoisin filmejä.”

Onko Mika Rätön tekemiset ymmärretty hänen itsensä mielestä oikein? 

”Tuohon vastaaminen tarkoittaisi, että mun pitäisi tietää hyvin tarkkaan, mikä mä olen, mitä olen sanomassa ja tekemässä.”

Vastaus kertoo paljon Rätön musiikin – ja muunkin taiteen – perusluonteen ongelmallisuudesta. Miten ulkopuolinen tarkkailija voi tietää, mistä kaikessa on kyse, jos taiteilija itsekään ei tiedä? Rättö kertoo tekevänsä kaiken ihmisille annettavaksi: he voivat tehdä teoksille mitä haluavat. ”Musiikissa filosofiamme näkyy ehkä siinä, ettemme anna sitä, mitä ihmiset odottavat ja toivovat. Olen itsekin ollut kummissani taiteen vastaanottajana. Että ei helvetti, eihän tämän tällaista pitänyt olla.”

Rättö ei ajattele, onko jokin bändi hyvä vai huono, vaan miksi jokin asia siinä toimii. ”Niin kuin vaikka Joy Division tai Velvet Underground. Se on sitä elämän magiaa ja mystiikkaa, mitä emme koskaan selvitä.”

Pieni punainen maalaistalo, hirsisauna, ulkovessa ja vähän peltoa. Siinä kulttihahmon lapsuudenmaisema.

Mika Rätön perhe muutti Porin keskustasta 15 kilometrin päähän Viasvedelle, kun hän oli kahdeksanvuotias. Rättö kulki koko ala-asteen koulussa kumisaappaissa ja verkkareissa. Hän ei ollut hyvä oppilas, vain liikunta ja puutyöt kiinnostivat. Ei Rättö pahansuopa ollut, mutta paikallaan pysyminen oli vaikeaa, ja hänet komennettiin serkkunsa Teemun kanssa usein luokasta käytävään. ”Olimme koulun lyhkäsimmät jätkät. Ei meitä kukaan uskaltanut kiusatakaan, kun oltiin sellaisia laihoja, pieniä hobitteja.” 

1980-luvulla Rättö kiinnostui juoksemisesta. Hän kävi lenkillä ja joskus kilpailuissakin. Hän seurasi hiihto- ja yleisurheilukisoja ja tiesi tarkkaan, kuka kilpaili ja mitä mikäkin tulos tarkoitti. Rättö ei kuitenkaan pitänyt kilpailemisesta itse. ”Siinä vaiheessa, kun olisi tosissaan pitänyt ruveta treenaamaan, niin ilmoitin, että antaa olla”, Rättö kertoo. ”Mulla on paljon urheilijakavereita, joille kilpailu on suurin nautinto ja sytyttäjä. Mulla ei ole sitä mekanismia.”

Hänellä ei ollut koskaan varsinaisia urheilijaesikuvia. Sama pätee musiikkiin ja muuhun taiteeseen. Hänen ainoa idolinsa on laulaja Scott Walker. ”Olen luonnostaan kulkenut sivussa ja ottanut vastaan, mitä milloinkin tulee ja tuntuu sopivalta. Olen semmoinen taiteen konepajan sorvari, joka viihtyy yksin ja tuhtailee omaan tahtiinsa.”

Rätön lähisukuun kuuluu pelimanneja ja kuvataiteilijoita, mutta hän luki itsensä automatiikka-asentajaksi. Valinta oli ”yhteiskunnan sanelema pakkorako”.Opinto-ohjaaja oli kysellyt Rätön tulevaisuudensuunnitelmia, mutta lukuhommat eivät häntä kiinnostaneet. ”Kysyin, mistä saisi parhaan palkan mun papereillani. Se vastasi, että varmaankin tuo sähköpuoli. Automatiikkaan oli vissiin helpoin päästä, joten menin sinne.”

Ammattikoulun jälkeen Rättö meni äitinsä vaatimuksesta armeijaan. Reissu oli raskas nuorelle miehelle, jossa ei ollut laumasielua. Oman ajan puute, mölinä, tilan jakaminen muiden kanssa ja uusiin ihmisiin tutustuminen rasittivat mieltä äärimmilleen.

Rätön mitta oli armeijan jälkeen täynnä ”kaikenlaista pokkurointia”, mutta hän haki ja pääsi Kankaanpään taidekouluun. Yksi syy siihen ”saattoi olla” lastenkirjoja kuvittanut eno Markus Majaluoma, jota Rättö oli ihaillut. ”Menin etsimään aikaa ja tilaa tehdä. Koulu oli minulle täydellinen. Siellä ei tuputettu, että nyt pitää tehdä tätä tai tota.” 

Kankaanpäässä juhlittiin railakkaasti, istuttiin iltoja keittiön pöydän ääressä ja puhuttiin maailmaa paremmaksi. Viikonloppuisin hänellä oli toinen elämä Porissa. Siellä odottivat huterat bändiviritykset ja toistensa luovuutta lietsoneet toverit, kuten Elon veljekset ja Jussi Lehtisalo, jonka kanssa Rättö myöhemmin perusti suomalaisen rockin yllättävimmän parivaljakon. 

Polte kokeilla ja saada aikaan oli valtava. Kukaan ei haaveillut suosiosta ja menestyksestä, tärkeintä oli toteuttaa itseään. 

Laulaja Rätöstä tuli vahingossa. Hän oli kolistellut rumpuja ja soitellut sähköpianoa satunnaisissa bändeissä, kunnes perusti Mikko Elon kanssa yhtyeen vain yhtä keikkaa varten vuonna 1994. Siitä muodostui Kuusumun Profeetta, nyttemmin kymmenkunta levyä julkaissut progeyhtye. ”Se tapahtui täysin luomisen innosta ja tilanteen pakosta. Sitä ennen mulle ei tullut mieleenkään laulaa. Koskaan en ole laulamista harjoitellut. Enkä oikein mitään muutakaan.”

Teatterimies Rätöstä tuli osoitteessa Annankatu 6. ”Annis” on värikkäiden seinämaalausten peittämä, nuorison valtaama ja remontoima tehdasrakennus, joka on toiminut yli 30 vuotta porilaisen vaihtoehtokulttuurin keskuksena. Sen kellarissa ovat treenanneet monet bändit – Dingokin äänitti siellä ensimmäisen kunnon demonsa. Siellä oli tilaa myös keesipäisille punkkareille ja herkille harrastelijanäyttelijöille. Kulttuurikeskuksen tiloissa toimii nyt kymmenkunta omaehtoista teatteriryhmää, joista Teatteri Moderni Kanuuna on yksi. ”Ratkaisevaa on ollut se, että niiden toiminta ei ole ollut kenenkään hallittavissa ja määrättävissä. Semmoista luupäiden hommaahan se on ollut”, Rättö kertoo. ”Jostain tulee aina se uusi veri. Joku laittaa uutta soraa myllyyn ja kyseenalaistaa vanhat kaavat. Siitä tässä on kyse. Ei kuunnella muita ja tehdään itse, jumalauta!”

Samurai Rauni Reposaarelainen -elokuvan kuvauksissa Nakkilassa on meneillään ruokatauko. Rättö lapioi lautaselleen valtavan kasan salaattia, perunoita ja lihapullia. On pakko syödä, kun muistaa. Välillä on mennyt kokonaisia päiviä aamukahvin voimin. ”Ihmisessä on tietty määrä energiaa. Nuoruus on puhdasta energiaa. Jumalauti, kun se tuppaa vähenemään vanhetessa.” 

42 vuoden ikä ja sukurasite ovat jäykistäneet taiteilijaa, ja hän on aloittanut liikunnan uudelleen. Kyynistynyt Rättö ei kuitenkaan ole, miksi olisikaan. Hän saa tehdä sitä, mitä tykkää ja missä ”taloudellisen tuottavuuden nimeen vannovat hyeenat eivät ole koko ajan kimpussa”. 

Rätön elämä on, kuten monien muidenkin taiteilijoiden, niukkaa, mutta vapaata.

”Hienointa elokuvahommassa on se, että harvoin tässä iässä pääsee kokemaan ensi kerran huumaa. Se on kuin matkustaisi ensimmäistä kertaa ulkomaille. Mistään ei tiedä, mutta innostus on valtava.”

Rättö on vaikuttunut siitä, miten monet tuntemattomatkin ihmiset ovat osoittaneet elokuvaprojektille hyvää tahtoaan. Yhtä Samurai Rauni Reposaarelaisen joukkokohtauksista kuvattiin syksyisessä kaatosateessa Preiviikin vanhalla kansakoululla Porin ulkopuolella. Kuvauksiin oli tullut minibussillinen teatterista innostuneita lapsia Annikselta. He seisoivat lyhtyjensä kanssa metsän reunassa, kun ”opettaja Mannola, Rauni Reposaarelaisen oppi-isä nuoruuden vuosilta, teki viimeisen matkan, seppukun vintelikairalla”. ”Kun Porin päässä sanottiin linkkarikuskille, että laitahan laskua tulemaan, niin se vain sanoi, että ei tässä mitään. Että ei hänellä ollut sinä ehtoona kotona mitään tähdellistä. Että samalla sitä lähti vähän ajelemaan. Täytyy sanoa, että tippa meinasi tulla silmään.”

Nyt elokuva alkaa olla parin vuoden kuvausten jälkeen purkissa ja muille taidemuodoille on taas paremmin tilaa. Rättö on äänittänyt kapellimestari Harri Kekon kanssa ”yliromanttisen pianolaulusarjan” ja hänen kolmas kirjansa, työnimeltä Se jokin; ”Kuule härkäpapusi rapisevan” on pian valmis kustantamoon lähetettäväksi. Kyseessä on ”kaksiosainen, mutta yksissä kansissa julkaistava trilleri”.  

Rätölle itselleen kaikki taide on yhtä ja samaa kulttuuria, eikä hän erota musiikkia, kuvataidetta, teatteria, elokuvaa tai kirjallisuutta toisistaan. Kunhan saa istua joka päivä tuttuun työtuoliin, juoda kahvia ja uppoutua maailmaan, jonka on itse luonut.

”Lukuhommat jäivät puolitiehen, eivätkä ne ole myöhemminkään kiinnostaneet. Mieluummin olen itse yrittänyt opetella. Se on mun mielestä paras oppimistapa.” ■

Miehenmaisema. Mika Rättö juoksee rentoutuakseen, mutta ei väheksy myöskään baariehtoota. “Parin oluen jälkeen suomalainen mies levittää roskasäkin pöydälle. Sitten itketään ja toivotellaan tsemppiä. Siitä pahasta löytyy hyvätkin puolet.”

Vähän hiljemmalle. Mika Rätön musiikki ei juuri radioasemilla soi, eikä Rättö viitsi radiota kuunnella. “Jos on hiukankin vihkiytynyt musiikin saloihin, se on mahdotonta. Ei kukaan TV-shoppiakaan tuijota aamusta iltaan.”

Julkaistu: 7.8.2015