Image

Osasto


Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö, raiskauksen yritys, raiskaus, törkeä raiskaus. Riihimäen vankilan osasto D-5:llä jokaisen vangin tuomiossa lukee jokin näistä. Siellä heidän ei tarvitse pelätä.
Kuvat Antti Vettenranta

Julkaistu Image-lehden numerossa 12/2018

Syyskuun puolivälissä Jyväskylän Palokassa ajeli punainen auto. Hitaasti, päiväkoti Laivakoiran lähellä. Kävi kääntymässä tien päässä, ajoi takaisin. Ikkunat auki, miespuolinen kuljettaja, katseli ulos.

Pian Facebookiin ilmestyi päivitys.

”Punanen Toyota Hiace (kyljessä luki isolla hiace jotain) ajeli Nuutissa harmaassa sadekelissä ikkuna auki ihan vaan edestakaisin ja kyttäsi varmaan lapsia. Tällä kertaa myös minun lasta ja minun läsnäollessa onneksi. Hidasti oikein kunnolla kohdalla, mutta jatkoi matkaa. Siinä näin naaman, jota en ole unohtanut sitten ensinäkemän. Hyi /”*#*$– ku oksettavaa. Kertokaa kaikille ja jakakaa”

Päivitys levisi nopeasti eri ryhmissä. Kerrottiin, että mies oli houkutellut lapsia autoonsa. Havaintoja tuli ympäri kaupunkia. Rekisteritunnusta leviteltiin, miestä uhkailtiin väkivallalla. Keski-Palokan koulun rehtori lähetti vanhemmille varoituksen Wilmassa. Autoilija sai myös henkilöllisyyden: hän oli mies, joka oli ahdistellut lapsia samoilla seuduilla vuosituhannen alussa. PUKEUTUU USEIMMITEN KUNINKAAKSI, PIISPAKSI YMS. HERÄTTÄÄ KYLLÄ PALJON HUOMIOTA. LIIKKUU MYÖS MUUALLA KUN MANNILASSA. SAA TAPPAA!!, kirjoitettiin Jyväskylän alueella kiertäneessä sähköpostiviestissä silloin.

Se ei ollut sama henkilö. Rakennusmies Timo Heikkilä oli menossa asentamaan lumiesteitä päiväkodin katolle. Alue oli tuntematon, sadesäässä näkyvyys huono, vaikea löytää perille.

KEVÄT

11310 Riihimäki, huhtikuu 2018. Keskustasta vankilalle ajaa noin kuusi minuuttia. Lähistöllä on puolustusvoimien rakennuksia ja alun perin vankilan henkilökunnalle tarkoitettuja asuntoja, jotka on muutettu yksityiseen käyttöön.

Kivimuurit ympäröivät vuonna 1939 valmistunutta vankilaa kuin keskiaikaista kaupunkia. Tämä on toinen Suomen kahdesta korkeimman turvaluokituksen vankilasta, toinen on Turussa. Täällä istutaan vain pitkiä tuomioita.

Sisäänkäynnin peililasit peittävät vartijan, joka päästää sisään.

Riihimäen vankilassa on kuusitoista osastoa, mutta vain yhdessä on ainoastaan tietyn kategorian vankeja.

D-5:n ovi on raskas ja harmaa. Osaston ohjaaja avaa sähkölukon. Vankeja on varoitettu etukäteen, vieraita tulossa, menkää selliin, jos ette halua tulla nähdyksi.

Kapean käytävän molemmin puolin on sellien ovia, yhteensä noin parikymmentä. Oikealla puolella on keittiö, vieressä puhelin, takana vartijankoppi, josta näkee ainoastaan ulos. Takana lisää sellejä, mutta vieraat eivät saa mennä sinne. Ilmassa leijuu vankilan tuoksu, selleistä käytäville karkaava tupakka.

Vasemmalla on terapiahuone ja ryhmätyöhuone. Ryhmätyöhuoneessa kokoontuu kolme kertaa viikossa seitsemän hengen pienryhmä, johon suurin osa tämän osaston vangeista velvoitetaan osallistumaan. Kahdeksan kuukautta kestävän ohjelman nimi on Stop. Sen tarkoitus on ehkäistä seksuaalirikollisia uusimasta rikoksiaan.

Raiskauksen yritys.

Raiskaus.

Törkeä raiskaus.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö.

Lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö.

Jokaisen D-5-osaston vangin tuomiossa lukee jokin näistä.

Ohjaaja vie ryhmätyöhuoneeseen. Vain siellä voi olla, ja viereisessä huoneessa. Ne tulevat, ketkä tulevat. On paljon vankeja, jotka eivät halua tavata vieraita. Nimiä sellien ovissa on pyydetty olemaan katsomatta.

Ryhmätyöhuone: satulatuoli, fläppitaulu, seinällä Stop-ohjelman säännöt ryhmäläisten allekirjoituksilla.

Huoneessa istuu muutama mies.

Moni on vankilavaatteissa, pari nuorempaa siviileissä. Lippiksiä, printtipaitoja ja lenkkareita.

Kaksi vankia juttelee. Nuori, tuskin täysi-ikäisen näköinen ja vanhempi, jolla on rollaattori.

”Kun olin Jokelassa siel oli vähän enemmän…”

”Kerro nyt suomeks vaan.”

”Ruvettiin uhkailemaan ihan siis kunnolla.”

Miehiä käy ovella. Tullako sisään. Pitäisikö puhua?

Epäluotettavia kertojia, niitä ovat tämän osaston vangit. Heidän rikoksistaan ei rikosnimikkeiden ja tuomarin tekemän julkisen selosteen lisäksi saa tietoa. Lähes kaikki oikeuden asiakirjat ovat salaisia uhrin suojelemiseksi. Ne ovat oikeustalojen arkistoissa ja niitä pääsee lukemaan, kun suurinta osaa näistä miehistä ei enää ole, kymmenien vuosien päästä.

Miksi edes kuunnella heitä?

Tuolilla seinän vieressä istuu Kauko. Hänellä on vankilan punainen poolo ja harmaat housut.

Milloin voisimme jutella, hän kysyy.

Silittelee vatsaansa, nauraa. Kertoo ikävöivänsä koiraansa.

Miksi olet täällä?

Nooo… onkohan mitään tapahtunutkaan…

Pieni huone: Valkoinen tiiliseinä, seinällä harmaita ja valkoisia huopaneliöitä. Punainen matto, pöydällä nenäliinoja ja kaksi kelloa. Toisella puolen pöytää kaksi petrolinsinistä toimistotuolia, toisella tummansinisellä kankaalla päällystetty puutuoli.

Kauko, noin neljäkymmentä.

”Yritin raiskata vaimon serkun. Hän pyysi meitä kahville, olin päissään kuin ellun kana. En muista edes sitä, miksi se oli pyytänyt meitä kahville. Muistan ne kaikki tapahtumat, kun oltiin kahdestaan… Vaimo lähti kotia siitä, en tiedä minkä takia. Kävin serkkua takkaapäin käsistä kiinni ja vein makuuhuoneeseen. Se sanoi, että laita verhot kiinni, ettei kukaan näe. Saman tien kun laitoin, se oli poissa, meni naapuriin.

Lapsuudessa oon saanut aikamoiset vauriot sikiöstä asti, isä oli alkoholisti. Mä sitten vuosituhannen alussa tapoin isäni. Hakkasin sen hengiltä.

En mä koe mitään naisvihaa… En tiedä, miten se menee sellaiseksi, että pitää naisiin kohdistaa sellasta… Selvin päin sitä ei uskalla mitään tehdä, kaikki on tapahtunut alkoholin vaikutuksessa.

Mä käyn nyt ton psykologinkin kanssa juttelemassa ja huomaan et isän… Mä muistan sen isänkin tarkalleen, mihin asentoon se jäi viimisen kerran… (Viittoo käsillään.)

Sitä lähdettiin joskus pitkähihainen paita ja housut jalassa pakoon. Äiti saattoi joskus kellarissa nukkua yön... Sitten muistan sellaisen tilanteen, kun oltiin mökillä ja isä osoittaa kakspäisellä haulikolla ja äiti sanoo, että ammu meidät. Olin 4-, 5- tai 6-vuotias. Ei se sitten ampunut, ja keskimmäinen velipoika meni hakemaan pappaa avuksi. Sen jälkeen se ampui kaksi kertaa ilmaan. Se myi sen asseen pois, ottiko sillä niin paljon omantunnon päälle, ettei kestänyt kattoo sitä.

Mulle olisi vaan riittänyt, että se olisi tunnustanut, mitä on tehnyt, mut se kielsi kaikista pahimmat, piti mua monta tuntia saunassa, etten mä saanut liikkua. Mä sain aikamoisen oksennustaudin siitä, se ite nuokku ja nuokku siinä lauteilla… Sitten jos mä jäin imppaamisesta kiinni, se nyrkeillä hakkasi aivan verille.

Se vähätteli, ja mä jollain tavalla hermostuin siitä. Mitä raaempia asioita mä sille kerroin, niin ei hän ole sellaista mennyt tekemään.

Mä olen vaimolle kiistänyt koko asian enkä ole sille pystynyt sanomaan, että mä olen yrittänyt raiskata. En tiedä sitten, miten meidän yhteiselämä jatkuu. Mä oon kurssillakin sanonut, että mä tiiän, että mun pitää sille sanoa, miten asia on. Koska mä oon valmis siihen… se riippuu siitä.

Mä uskon Jumalaan ja uskon Jeesukseen, mut se et koska on minun aika sitten kokea se ihme, mitä velipoika ja monet uskovaiset on saanu kokea, että niillä on elämä muuttunut. Ei ole kukaan tullut ajan rajan toiselta puolelta sanomaan, että miten siellä asiat on…”

”Tuolla on ruoka, pitäiskö huomenna jatkaa.”

D-5: harmaat käytävät, parit pelikortit, edes pornoa ei saa katsoa. Ovet auki seitsemästä puoli neljään.

Seksuaalirikolliselle tämä on paras paikka, joka Suomesta löytyy. Muut vangit näkevät heidät vain tunnin päivässä selliensä ikkunoista. Muuten he saavat olla rauhassa. Heidän nimiään ja kuviaan on levitelty keskustelupalstoilla ja MV-lehdessä, mutta täällä sitä ei tarvitse pelätä.

Suurin osa on ensin ollut muissa vankiloissa. Ei kannata puhua siitä, mistä on, oli raiskauksesta tuomitulle Jarmolle sanottu. On pitänyt keksiä tarinoita, pohtia, millaisen tuomion pituus vastaa omaa. Törkeä pahoinpitely, mikä olikaan rangaistusasteikko? (1–10 vuotta vankeutta.) Montako grammaa amfetamiinia pitää olla hallussa, että saa kaksi vuotta? (Ehkä 300–400.)

Täällä he ovat keskenään, seksuaalirikolliset, vankilan alin kasti. Ulkoilevat, kuntoilevat, saunovat. Heillä on Raamattu-piiri ja askartelukerho. Vain kirkko joka toinen sunnuntai on koko vankilalle yhteinen, mutta täältä siellä käy vain pari.

Toinen heistä on Ismo. Hänellä on risti kaulassa, vaikka hän ei usko Jumalaan. Pitää vain saada jotain tekemistä. Aluksi hän empi. Huudellaankohan kirkossa niin kuin ulkoiluissa? Ei tullut kuin yksi pitkä katse, ”yhdeltä tappajalta”. Miksi tappaja katsoo Ismoa mutta Ismo ei katso tappajaa?

Timo kysyy toisilta vangeilta ryhmätyöhuoneessa: ”Myönnättekö vai kiistättekö, että kun tulitte tänne osastolle, teillä oli helpompi olla. Kun mie tulin tänne, pystyin täysin rentoutumaan. Tiesin, että kaikki on seksirikollisia.”

Kukaan ei kiistä.

”Lepokoti”, sanoo joku.

Timo, noin viisikymmentä.

”Kuulin, kun tytärpuoleni kaveri sanoi, kun he leikkivät olohuoneessa nukkeleikkejä, että mun pylly on vähän kuuma. Sitten seuraavana päivänä mulla edelleenkin tuli mieleen tämä. Mietin paljon, mitä se tyttö oli sanonut, mietin vaan sitä.

Se jäi kaikumaan päähän.

Sitten vaan tuli ajatus, että eihän sitä kukaan tiedä, jos minä vaikka ihan ohikulkiessani muka törmään ja kosketan tytärpuoltani. Mutta sitten olin, että kyllä joku, siskot tai äiti, saattaa nähdä.

Ajattelin: entäs jos mä yöllä käyn, kun se nukkuu? Minähän tein sellaisen testikäynnin lastenhuoneessa, katoin miten sikkeesti se nukkuu puolen yön jälkeen. Silloin minä päätin, että ensi yönä. Päätin vielä, että otan sen verran rohkaisua, että uskallan.

Kolmena yönä menin. Ensimmäinen meni ihan pipariksi, kun en oikein uskaltanut koskettaa. Kädet vapisi, pelkäsin, että se vapinasta herää. Nämä tapahtuivat kuukauden aikana. Viimeinen kerta oli sellainen, että menin taas sen tytön luo. Laitoin käteni tähän alavatsan kohdalle. Hän rupesi potkimaan.

Hänen äitinsä oli minua vuoden tai kaks vanhempi, totta kai ruppee ikä näkymään. Mahaa tulee ja muuta. Mie nyt käytän näin huonoja sanoja. Kiinteä liha, minä halusin vaan tietää, miltä se tuntuu. En muistanut, minkälainen on, kun on timmissä kunnossa nainen.

Mua on koulukiusattu… Ylpeyttä, hyvä ku sanoit ton! Tällasia asioita on oppinu tuolta ohjelmasta, vihjesanan sanoit mulle. Halusin näyttää kaikille koulukiusaajille, että etipä sinä samanlainen. Heillä oli rumemmat naiset kuin minulla. Minä oon pikkasen parempi kuin te.

Kun sen tuomion sain, sillon oli itsesyytökset voimakkaimmillaan. Olisin edelleen sen naisen kanssa yhdessä, meillä oli omakotitalo… Itsesyytökset, itseinho, kaikki nämä mahdolliset tunteet on tullut käytyä läpi… Minä oon pilannut uhrin elämän… (Alkaa itkeä.)

Olen pöytäkirjat lukenut ja videoidut haastattelut. Se on joka kerta ollut hereillä. Minä vasta oikeudenkäynnissä sain tietää sen.”

Narikka: hyllyjä, joissa on rullilla lakanoita ja vankivaatteita. Likaisille pyykeille lajitteluhuone, josta ne lähetetään pesuun Hämeenlinnan vankilaan. Taso, jossa vaatteita rullataan.

VITUN PEDARI. Punaisella tussilla kirjoitettu viesti on tullut puhtaiden vaatteiden mukana narikkaan. Ne on lähetetty toiselta osastolta takaisin tahallaan.

Narikassa työskentelee vain D-5-osaston vankeja. Osaston vanhin, lastenlastaan hyväksikäyttänyt yli 60-vuotias Sakari, ja nuorin, muun muassa lapsen törkeistä seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomittu parikymppinen Henri. Ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittu kolmekymppinen Aleksi. Heistä yksikään ei ole pedofiili niin kuin ei suurin osa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomituista. Pedofilia ei ole rikos vaan sairaus, psykiatrian tautiluokituksessa F65.4, eikä suurin osa pedofiileista koskaan tee rikosta. Stop-ohjelmaan on osallistunut harvoja diagnosoituja pedofiileja 11 vuoden aikana, joina se on järjestetty Riihimäen vankilassa. Hebefilia, aikuisten kiinnostus teini-ikäisiin, on paljon pedofiliaa yleisempää, mutta sitä ei ole määritelty sairaudeksi. (Nimi tulee kreikkalaisesta mytologiasta, nuoruuden jumalatar Hebeltä.)

Helsingin Sanomissa on juuri julkaistu juttu poikien kasvattamisesta. Että pojat kasvatetaan yhä ”umpimieliseen kovuuteen”. Miehet juttelevat siitä.

Aleksi: Vaikka mies itkisi niin nainen ei lohduta sitä samalla tavalla kuin miten mies lohduttas naista. Ainakin mä oon silleen nähnyt sen. Mies tarvii sitä ihan samanlaista lohduttamista.

Sakari: Sanotaan nyt vaikka 20 vuotta taaksepäin… Kyllähän se oli sillain, et eihän se mies näyttäny sillon tunteitaan. Se oli aika harvinainen ihminen sellanen, todennäkösesti se oli homo, vaikka kukaan ei tiennyt sitä vielä siinä vaiheessa, koska homot ei vielä tulleet kaapista. Normaali macho miehinen mies ei itkenyt muuta kuin salaa… Se on just se miehinen miesmalli. Sehän on sellanen, et mies ei itke… Mallin kuva, se on tiukassa. Mut on se tietysti aika paljon muuttunut.

Henri: Eihän mulkaan just kun ekaa kertaa menin ajajan hommii tekemään niin kysyttiin just, et onks mul paljon ajokokemusta. Tyhmää silleen sanoo, et just vasta alottelee… Ekaa kertaa kunnon duunii pääsee tekee.

Radio soi, Vesalan Nyt on lähtö.

Henri oli vielä alaikäinen, kun ensimmäiset rikoksista, nuorena henkilönä tehty lapsen törkeä seksuaalinen hyväksikäyttö ja raiskaus, tapahtuivat. Uhri oli 13. Muut rikokset tapahtuivat, kun Henri oli täyttänyt 18. Kaikki kolme uhria olivat tuttuja netin kautta, varhaisteini-ikäisiä tyttöjä.

Henri puhui tyttöjen kanssa monenlaisesta, syvällisestäkin; parisuhteista, menneisyyden kipeistä asioista. Yksi uhreista pyysi Henrin hakemaan hänet autolla monen tunnin ajomatkan päästä Henrin kotipaikkakunnalle. Henri haki. Sen jälkeen he harrastivat seksiä. Kiitokseksi, Henri ajatteli. Myöhemmin hän sai kuulla, että tytöllä oli poikaystävä, jota hän oli menossa tapaamaan.

Henristä tuntui, että nuorempiin oli helpompi luottaa. Heille pystyi puhumaan asioista avoimemmin. Henriä oli kiusattu koulussa. Siitä hän ei ollut kertonut muille kuin netistä tutuille tytöille. Hän ei uskonut, että tytöt, joihin hän oli luottanut, olisivat tehneet hänestä rikosilmoituksen.

Raiskauksesta hän kertoo kahden kesken: ”Ennen sitä tokaa tapaamista se oli kysynyt multa, et oonks mä ollu kenenkään kanssa sängyssä. Hän sanoi, et hän haluaisi kokeilla sitä ja tälleen, ja jotenkin mä sit lähin siihen mukaan. Mä vein sitä asiaa loppuun asti. Tavattiin sen jälkeen vielä toistekin ja harrastettiin seksiä. Se väitti, et ekalla kerralla on tapahtunut se raiskaus. Mä koskettelin sitä, se oli mukana siinä ja tälleen. Sen jälkeen me keskusteltiin siinä ihan asiallisesti, hän sanoi et kaikki on ihan hyvin, kaikki ok. Siihen mun kainaloon se istui, et ei täs mitään. Me lähettiin kävelee junalle, suudeltiin, viestiteltiin siinä, tuli se toinen tapaaminen ja ja. Mun mielestä se oli ihan normaali teinisuhde, viestiteltiin iltasin ja tälleen, ja sit koulupäivinä sillon ku kerkes. Oon sitä niin paljon pähkäilly, miten 16-vuotias voi tietää, mikä on rikos.”

Vuonna 1979 ranskalaisfilosofi Jean-Francois Lyotard kirjoitti näin: Aina Platonista lähtien kysymys tiedon legitimoinnista on ollut erottamattomassa yhteydessä kysymykseen lainsäädännön legitimoinnista. Tässä katsannossa oikeus ratkaista, mikä on totta, ei ole riippumaton oikeudesta ratkaista, mikä on oikein.

Sitten hän esitti muutamia kysymyksiä. Kuka päättää, mitä on tieto? Kuka tietää, mitä tulee päättää?

Seksuaalirikosten kohdalla kysymys tiedosta on vaikea, koska niistä on hyvin harvoin aihetodisteita. Näyttö punnitaan asianomistajan, vastaajan ja todistajien kertomusten perusteella. Tuomarit eivät pääse perehtymään toistensa tapauksiin, koska kaikki asiakirjat ovat salaisia. He eivät näe, miten joku toinen olisi tietyn kysymyksen ratkaissut.

Rikosten käsittelyajat ovat pitkät, uhri saattaa olla kuultavana oikeudessa vasta monta vuotta tapahtuneen jälkeen. Tai sitten hän on vain videohaastattelussa; jos on alaikäinen tai lääkäri on katsonut, että kuulemista oikeudessa ei voida terveydellisistä syistä järjestää. Silloin puolustus ei voi esittää uhrille kysymyksiä oikeudenkäynnissä, vaan puolustus on nähnyt videohaastattelut ja poliisikuulustelija tai psykologi on esittänyt kysymykset asianomistajalle puolustuksen puolesta jo esitutkinnan aikana.

Muistitutkimuksen mukaan ihminen pystyy muistamaan yksityiskohtaisesti lähinnä sellaisia tapahtumia, jotka poikkeavat merkittävästi siitä, mikä on ollut ”normaalitila”. Jos seksuaalista hyväksikäyttöä on jatkunut pitkään, on käytännössä mahdotonta muistaa tarkkoja tapahtumakuvauksia, aikoja ja määriä. Tapahtumat sekoittuvat toisiinsa.

Tuomioistuimen toiminta perustuu juridiseen arviointiin. Esimerkiksi lääkärinlausuntojen todistusarvon arviointi ja oikeuspsykologinen asiantuntemus on heikompaa. Tutkimuksissa on muun muassa todettu, että tietyt seikat tekevät ihmisestä oikeuden näkökulmasta kokonaisvaltaisesti uskottavan tai epäuskottavan. Se, että uhri itkee. Millä tavalla kukin on pukeutunut. Ja niin edelleen.

Poliisille epäilyjä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tulee paljon: joskus lääkärileikit tai seksuaalissävytteiset puheet ovat saaneet vanhemmat ottamaan yhteyttä poliisiin. Lastani on varmasti käytetty seksuaalisesti hyväksi.

Epäselvissä tapauksissa poliisi ottaa yhteyttä lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikköön, jossa yli puolet epäilyistä todetaan aiheettomiksi.

Vuosina 2013 ja 2014 korkein oikeus teki sarjan ratkaisuja seksuaalirikoksia käsittelevissä tapauksissa, joissa se otti huomioon oikeuspsykologisen tiedon merkityksen arvioitaessa uhrin kertomuksen uskottavuutta. Yhdessä ratkaisussa kirjoitettiin, että ei ole olemassa oireita, jotka paljastaisivat lapsen seksuaalisen hyväksikäytön. Ratkaisut olivat historiallisia: oikeuspsykologisen tiedon merkitystä ei aiemmin ole korostettu. Juridinen arvio on riittänyt.

Jos näyttö ei ole riidaton, tapaukset tulee ratkaista syytetyn eduksi. Keväällä Helsingin Sanomat kertoi tapauksesta, jossa nainen oli käynyt ilmoittamassa poliisille keksineensä raiskauksen, josta oli annettu tuomio irakilaistaustaiselle miehelle noin viisi vuotta aikaisemmin. Oikeus oli uskonut naisen kertomusta, koska myös miehen kertomuksessa oli ollut seikkoja, jotka eivät voineet pitää paikkaansa. Se, että mies oli valehdellut jostain, vaikutti oikeuden näkökulmasta tehneen koko kertomuksesta epäuskottavan.

Oikeus oli katsonut: kyllä hän on raiskannut.

Henri, Timo, Veeti, Jarmo… Olen kyllä tehnyt rikoksen, mutta en tuolla tavalla. Näin he sanovat.

Timo olisi halunnut puuttua joihinkin uhrin kertomiin asioihin mutta ei voinut, koska oli päättänyt kiistää teon.

Sisarpuolensa törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja raiskauksesta tuomittu Veeti sanoo, että tämä valehteli huumauksesta ja muustakin.

Henri myöntää hyväksikäytön mutta sanoo, ettei raiskannut.

Jarmon mukaan uhri valehteli raiskausta edeltäneistä tapahtumista.

Eskolle syyttäjä sanoi, että tämä oli harrastanut uhrinsa kanssa vuosien ajan seksiä kolme kertaa päivässä. Siis tuhansia kertoja. Tehnyt uhrista itselleen seksilelun, tällaista sanaa syyttäjä käytti.

Eskon mukaan yhdyntöjä ei ollut niin paljon, hänen arvionsa mukaan vuosien aikana joitakin kymmeniä, mutta asianajajan kanssa teko oli päätetty kiistää kokonaan, vaikka Esko oikeudenkäyntien alettua olisi halunnut myöntää sen. Silloin hän olisi voinut kertoa tapahtumista oman versionsa.

Nyt hän ei voinut sanoa mitään.

Esko, noin kuusikymmentä.

”Hän oli sillon täyttänyt 12, ihan lapsi vielä. Hän oli minun vaimon tytär. Siinä meni vuosi, puolitoista, ehkä kaksikin, ettei mitään sen kummempaa tapahtunut… Mulla on tässä tällanen kirje, et sää vaikka lukisit, ei se kovin pitkä ole. Tää oli siitä meidän Stop-ryhmästä kirje, jonka mä oon kirjottanu tavallaan… tai uhri on kirjottanut minulle. Minä oon ollut uhrina ja kirjottanut tavallaan uhrina tämän kirjeen… (Kello raksuttaa.)

Hei olen ajatellut paljon sitä mitä teit minulle. Tekoasi en anna anteeksi… Niin meistä tulikin lähes erottamattomat… Nyt sitten kun tiedät mihin se johti… Kadut sitä varmasti… Ihmettelen kyllä miksi et ymmärtänyt sitä aikuisena ihmisenä miksi tulin syliisi ja mitä kaipasin… Myös minä menetin paljon… menetin isäni.

”Mä oon erilaisissa suhteissa ollut, pitkissä ja lyhyissä, ja olen myös paljon ollut tekemisissä lasten kanssa, eikä koskaan aikaisemmin ole ollut mitään ongelmia. Mä olen tykännyt lapsista kovasti ja leikkinyt heidän kanssaan. Tässä perheessä asiat alkoi tapahtua liian nopeassa tahdissa, koska mä astuin valmiiseen perheeseen, jossa oli jo ongelmia. Mä silmissäni aavistin, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Laskuja alkoi tippua laatikosta sisään. Lainaa oli otettu suuria summia. Minä tunsin jo siinä semmosta vähän suoraan sanottuna alemmuudentunnetta, joka varmaan osittain johti siihen hyväksikäyttötapaukseen, koska minä halusin paeta siitä todellisuudesta, johon minä yhtäkkiä jouduin.

Me oltiin tämän tytön kanssa koko ajan tekemisissä keskenään. Mä oon vähän tunteella elävä ihminen, niin enempi ehkä elin tunteella kuin järjellä sillä hetkellä ainakin. Se oli niin helppoa. Hän oli koko ajan minussa kiinni ja ne tilanteet kun meni siihen, että sitä jatku ja toistu… Minä en tiennyt, miten tämän asian hoidan. Oli havaittavissa jonkinlaista lapsenomaista seksuaalisuuden tarvetta hänellä. Minä en osannut sitä asiaa hoitaa oikealla tavalla ja ajauduin vääränlaiseen juttuun mukaan, joka sitten ilmeni kosketteluna sun muuna ja johti vielä törkeämpiin tekoihin eli siihen yhdyntäasteelle asti.

Silloin, kun hän sanoi mulle, että hän ei halua nyt mitään, silloin ei tehtykään mitään. Minä kuuntelin koko ajan häntä. Joskus me saatettiin olla lähekkäin ja hän tulikin lähelle ihan itse. Ja sitten maattiin silleen, että minä pidin häntä vaikka kiinni. Halattiin ja sillä tavalla oltiin vaan, niin kuin isä ja tyttö olisivat muutenkin olleet.

Mä voin sen verran kertoa, että mä en ole kertaakaan ollut hänen kanssa sellaisissa tekemisissä, että mä olisin itse saanut tyydytyksen… Rikoksena se on ihan sama, oli kummin päin hyvänsä. En minä tunne olevani yhtään sen parempi ihminen, vaikka en olisikaan saanut mitään orgasmia tai tämmösiä.

Minä koin mielihyvän silleen, että minä sain häneltä sitä läheisyyttä, mitä minä en sillä hetkellä… Miten minä sanosin… Kyllä minä rakastin mun vaimoa kovasti ja sain vastarakkautta tietenkin, mutta siitä puuttui se sellainen viime käden hellyys ja lämpö siitä suhteesta.

Sen verran täytyy myöntää, että seksi vaimon kanssa myöhemmin, sen jälkeen kun alkoi nämä velkataakat painamaan päälle, laimeni ja laimeni ja laimeni, mutta en minä ilman seksiä jäänyt koskaan. Ihan aikuisia ihmisiä, ne tapahtui vähän tuolla ulkomaan puolella. Siitäkin mulla on huono omatunto ja mieli, mutta siitä mä oon päässyt ohi. On sillä tavalla helpottunut olotila, että nää kaikki raskaat asiat on tulleet ilmi. Mun ei tarvii enää miettiä eikä hakeutua tollasiin juttuihin millään tavalla. Voin vaan aloittaa ihan alusta sen… Täällä jossakin (viittoo pöydällä olevaan vihkoon, johon on kirjoitettu Stop-ryhmän aikana) mä oon merkinnytkin, että täytyy vaipua tarpeeksi alas, että voi aloittaa uudestaan…

Kun olin jo ajautunut mukaan siihen toimintaan kaikkien muiden ongelmien lisäksi, en tiennyt, miten minä selviän sieltä ulos. Sain yksilöterapiaa mun paikkakunnalla, mutta siellähän minä en tietenkään voinut kertoa näistä seksuaaliteoista, vaan minä hain selvyyttä jonkinlaisiin muihin ongelmiin, mitä mulla oli. Kaikki muut käytiin läpi, mutta itse asiaa ei.

Kun äiti synnytti minut, hän oli työtön yksinelättäjä. Pienessä kylässä kun oltiin, ei ollut mahdollisuutta pitää lasta. Minun mummo alkoi kasvattaa mua.

Isä ja äiti oli eronneet ennen minun syntymää jo. Mä olin 17-vuotias, kun näin oman isäni ekan kerran. Minä itse otin häneen yhteyttä ja menin käymään kylässä. Ei ollut sitä niin sanottua mallia sieltä lapsuudesta minkäänlaista, sai itse tehdä oman päänsä mukaan melkein kaiken.

Ehkä se suurin, mitä kaipasin, oli esimerkiksi jouluna semmoista läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Ne harvat kerrat, kun mun äiti tuli käymään siellä paikan päällä mummolassa, kyllä ne sillon tuntui ihan mukavilta. Mutta sitten kun tiesi sen, että hän vaan käy tossa ja lähtee seuraavana päivänä pois, niin ei siinä kerennyt sillä tavalla kiintymään. Varmasti nämä laukaisevat tekijät tuossa jollain tavalla heijastuivat sieltä lapsuudesta asti myöskin. Alkoi itse tuntemaan jotain riittämättömyyden tunnetta tai vastaavaa. Kun ei saanut turvaa niistä vanhemmista ihmisistä, niitä alkoi jollain tavalla pelkäämään.

Se onkin kysymys, mitä mä en ole pystynyt ratkaisemaan, että miksi mä oon jatkanut sitä hyväksikäyttöä. Ehkä se oli mulla se jatkuvuuden tunne, koska mä oon jo rikoksen tehnyt ja mä tulen joka tapauksessa saamaan tuomion. Mutta se oli tietysti väärin, että jatkoin niinkin pitkään. Siitä tuli semmonen eräänlainen tapa. Se ei tuntunut enää siinä loppuvaiheessa niin kauhean pahalta rikokselta kuin siinä alkuvaiheessa.”

Ryhmätyöhuoneessa Jarmo selaa välillä mattapintaisiksi laminoituja kortteja. Kortteihin on kirjoitettu sanoja aakkosjärjestyksessä, yhteensä 104 kohtaa. Sieltä voi etsiä tunteen, jos ei itse tiedä sille nimeä.

”Mä katon, miltä musta tuntuu, kun mä juon kahvia.”

1. Ahdistus 8. Epätoivo 10. Haaveellisuus 24. Häpeä 29. Inho

Ikävää, että kesä menee vankilassa.

”No kesähän alkaa vasta elokuussa.”

Silloin Jarmo pääsee pois. Hän ei ehdi käydä Stop-ohjelmaa loppuun. Istunnot kolme kertaa viikossa; teonkuvaukset, tekoa edeltävä aika, empatiaharjoituksia, rooliharjoituksia, kotitehtäviä, kirjoitusta, puhetta, hirveästi puhetta. Ei sellaiseen ole tottunut. Tarviiko näitä menneisyyden juttuja niin jankata, Jarmo pohti joskus.

Se on viimeinen vanhanmallinen kurssi, joka D-5-osastolla järjestetään. Uuden ohjelman nimi on Step. Sen pohjalla on paitsi kognitiivinen psykologia niin kuin Stop-ohjelmassakin, myös Uudessa-Seelannissa kehitetty Good Lives -malli. Miten elää parempaa elämää. Keskitytään enemmän tulevaisuuteen.

Jarmo on raiskauksen uhriin yhteydessä edelleen, koska heillä on yhteinen lapsi. Ohjaajien kännykästä ja heidän läsnäollessaan; vankilan puhelinta ei saa käyttää yhteydenpitoon uhrin kanssa, uhrin suojelemiseksi.

Jarmo näyttää kirjeen, jonka on uhrilta saanut. Siinä tämä ihmettelee, miksi sääntöjä ei voi muuttaa. Vähän rahaakin uhri on lähettänyt, sekä pelikortit ja kalenterin. Kalenterista Jarmo ruksii päiviä vapautumiseen. Hän ei oikein ymmärrä, miksi uhri on yhteydessä.

Lapselle Jarmo soittaa myös Skypen välityksellä. Isä on nyt lomalla, hän sanoo.

Välillä Helsingin käräjäoikeuden tuomari Petra Spring päivittelee kollegojensa kanssa lehtien otsikoita.

Espoolaisteini raiskasi… törkeä raiskaus… ikä säästi vankilalta...

...seksuaaliseen hyväksikäyttöön … vuosi ehdollista…

Hyväksikäyttäjä vaani… nuorin uhri 9-vuotias … ei saanut rangaistusta…

Tuollaiset rikokset, tuollainen tuomio? Sitten Spring saattaa huomata, että se on hänen itsensä antama.

Helsingin Sanomien keväällä tehdyn gallupin mukaan suurin osa suomalaisista haluaa kovempia tuomioita seksuaalirikollisille. Oikeusministeri Antti Häkkänen on ilmoittanut, että rangaistuksia lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista kiristetään. Lapsia täytyy kaikin mahdollisin keinoin suojella väkivalta- ja seksuaalirikoksilta, hän perusteli oikeusministeriön tiedotteessa maaliskuussa. Myöhemmin hän väitti, että rangaistusten kiristämisellä on mahdollista ennalta ehkäistä lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia.

Tutkimusnäyttöä siitä, että kovemmat rangaistukset ehkäisisivät rikollisuutta, ei ole. Mutta tästä on: silloin, kun ihmiset tietävät tapausten taustat, heidän mielestään oikeudenmukaiset rangaistukset ovat hyvin linjassa tuomioistuimien määräämien rangaistusten kanssa.

Mikä on raiskaus? Mikä on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö?

Raiskaus voi olla tuntikausia jatkunut yhdyntä tai koskettaminen sormella. Oikeudessa käsiteltävistä raiskauksista valtaosa on tapahtunut tuttujen kesken ja muistikuvat molemmilla osapuolilla hatarat.

Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö voi olla seksuaalissävytteistä vihjailua tai vuosien jokapäiväistä yhdyntää. Etuliite törkeä kertoo jotain mutta ei kaikkea. Yleisin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön uhri on teini-ikäinen tyttö ja suurimmassa osassa tapauksia tekijä on itsekin melko nuori. (Lapsiuhritutkimuksessa vuodelta 2013 uhrin iän mediaani oli 14, tekijän 23.) Pienten lasten hyväksikäyttö on harvinaista. Usein tekijä sanoo, ettei tiennyt, minkä ikäinen uhri oli. Sekin on mahdollista: tutkimuksissa on todettu, että iän arviointi on hankalaa.

Rationaalinen yhteiskunta ei voi perustaa lainsäädäntöään tunnereaktioihin, kirjoittaa moraalifilosofi Martha Nussbaum kirjassaan Hiding from Humanity. Silti inhon tunne on hänen mukaansa usein osa lainsäädännöllistä prosessia.

Suomalaisessa seksuaalirikoslainsäädännössäkin näin voi katsoa olleen: lainsäädännön avulla on valvottu sitä, minkä on katsottu olevan yhteisön moraalikoodien mukaista. Tähän perustuu esimerkiksi se, että homoseksuaalisuus oli laitonta 1970-luvulle asti. (Hyvä kysymys on, mihin perustuu se, että raiskaus avioliitossa oli sallittua vuoteen 1994.)

Nykyään seksuaalirikoslaki Suomessa pohjaa ajatukseen yksilön itsemääräämisoikeudesta. Lapsilla itsemääräämisoikeutta ei samalla tavalla ole, lain tulee suojella heitä. Siksi on olemassa suojaikäraja. Oikeudessa ratkaistaan, kuinka pahasti itsemääräämisoikeutta tai lapsen oikeutta koskemattomuuteen on loukattu. Koska teot ovat luonteeltaan erilaisia, myös rangaistusten täytyy olla.

Mihin perustuvat poliitikkojen ja kansalaisten vaatimukset tuomioiden koventamisesta? Jos ei ole tietoa, on vain tunnetta.

VITUN PEDARI.

Silloinkin, kun rikosta ei ole tapahtunut.

Siinä näin naaman, jota en ole unohtanut sitten ensinäkemän.

Hyi /”*#*$– ku oksettavaa. Kertokaa kaikille ja jakakaa…

1600-luvulla niin sanotut häpeärangaistukset lisääntyivät. Kirkkokuri ja maallinen oikeus nivoutuivat yhteen, ja varsinkin seksuaalirikkeistä piti istua häpeäpenkissä kirkon oven suulla.

Kuinka paljon olemme edistyneet?

Muutamia näkökulmia.

Inhon tunteella saattaa olla evolutiivinen perusta. Se auttaa meitä unohtamaan oman eläimellisyytemme… kirjoittaa Martha Nussbaum. Juha Siltala: Näin on mahdollista siirtää yhteisön paha olo, syyllisyys, seksuaalisuus, aggressiivisuus joihinkin kantajiin ja käsitellä se itsen ulkopuolisena ilmiönä…

Mitä tästä voi seurata? Maggie Nelson:

Yhteiskunnassa vallitseva, mutta usein vääriin asioihin kohdistuva huoli pedofiliasta esti minua lähestymästä hänen sukuelimiään tai peräaukkoaan ihmetellen ja riemukkaasti, kunnes eräänä päivänä tajusin, että hän on minun lapseni ja minä voin – minun pitää! – käsitellä häntä vapautuneesti ja pätevästi. Minun ikiomani! Oman vauvan oma pikku pylly!

KESÄ

Riihimäen vankilan pihalle on kasvanut violetti lupiini. Haitalliseksi vieraslajiksi määritelty, pitäisi kitkeä Suomesta, mutta Timoa se hämmästyttää.

Piha: puntit, penkkejä, tikkataulu. Ympärillä lanka-aidat, takana muuri.

Ryhmätyöhuoneessa Sakari kertoo lukeneensa, että sinisävyiset kasvit kasvavat yleensä happamaan maahan.

Osa on lähtenyt, suurin osa jäänyt. Timo, Ismo, Sakari, Olli, Esko, Veeti, Jarmo. Sakarilla on uusi kahvikuppi, valkoinen. Hän sai sen Henriltä, kun tämä vapautui. Peruiksi, niin kuin vankilassa sanotaan. Yksi uusikin on. Aulis. Vaaleat hiukset ja ponnari. Step-ohjelma alkaa syksyllä. Miehet puhuvat seksistä.

Timo: Tää ero on naisten ja miesten välisissä keskusteluissa se, et naiset paljon enemmän puhuu, jos on jotain ongelmia seksinkin suhteen, miehet ei porukalla. Minä tiiän sen, et naiset tykkää paljon syvällisemmin puhua asioista.

Olli: Enemmän detaljeja…

Timo: Tunnetta.

Olli: Onhan se silleen, että et sä voi olla teräsmies, jos sulla on jotain negatiivisia asioita, niinku ongelmia… Et ei se, sä et voi tuoda esille sitä, jos sä haluut olla jotenkin iso. Se ei vaan sovi siihen käsitykseen, mikä on miehisestä miehestä. Miehen pitää olla sellainen, et se ei kuole edes luotiin. Niin se vaan menee.

Ismo: Mut sit kun näihin tosiasioihin mennään, niin totuus on se, että viagraa myydään aika helvetin paljon. Mistä se sit johtuu, voi vähän rivien välistä lukea, et mistä se johtuu. Teräsmiehet tarvii viagraa…

Aulis, noin neljäkymmentä.

”Mä oon pederasti. Haastattelijatkaan ei tienneet sitä termiä. Se on enemmänkin sellainen, jolla on seksuaalinen viehtymys nimenomaan nuoriin poikiin.

14-vuotiaana opin pedofiili-sanan ja että toi on aika lähellä mua. Mutta onhan se ollut koko ikäni mukana se kiinnostus. Mulla oli kolme kaveria, joista kahdella oli pikkuveli, niiden pikkuveljien suuntaan oli paljon enemmän kiinnostusta kuin niihin kavereihin.

Ainakaan silloin, kun mä olin koulussa, ei edes homoseksuaalisuutta käsitelty ollenkaan.

Olisi ollut helpompaa tavallaan saada tietää siellä, ettei tartte hakea dataa jotain muuta kautta. Et sä olisit lukenut oppikirjasta kotona, et mä oon toi. Sen sijaan sä kuulet uutisissa, et pedofiili blaablaablaa. Sit on silleen, et okei, mikä tää on. Sitten sä katot sieltä netistä, okei tää täsmää muhun ja sit se oli uutisissa. Se oli vaan sana, ei se suoranaisesti järkytys ollut, se vaan anto sen sanan… Mut tavallaan se negatiivisuus mikä siinä oli, siinä ei ollut mitään positiivisuutta.

En mä hirveesti sitä vatvonut, mä tavallaan hyväksyin sen. Mulla ei koskaan ole ollut vaikea hyväksyä itteäni, mutta koska kaikki muut oli ihan erilaisia kuin minä, niin mä ajattelin, et pitäisikö mun olla tommonen. Sit mä tietysti yritin kolme kertaa, mä yritin tykätä omanikäisistä tytöistä, kolme kertaa mä feilasin ja sit mä olin, et annetaan olla.

Ensimmäistä kertaa löysin vertaisia yhden tv-ohjelman keskustelupalstalta, kaksi suomalaista, mutta jossain vaiheessa he eivät enää halunneet pitää yhteyttä, en tiedä miksi. He olivat supermoralisteja. Jos mä olisin saanut sen saman moraalisen systeemin, mikä heillä kahdella oli, en tiedä, olisiko näitä rikoksia tapahtunut.

Uhreja oli kaksi. Ensimmäinen uhri oli 13. Se alkoi ihan randomisti hänen aloitteestaan, ja mä tyhmänä menin mukaan. Olin sillon 23. Ei se ollut seurustelua, mutta vielä kymmenen vuotta myöhemmin me käytiin ulkomailla. Hän ei vaatinut korvauksia. Hänellä ei ollut edes asianajajaa. Kumpikaan uhreista ei tehnyt rikosilmoitusta, asia paljastui, kun ulkomaalaisen kirjeenvaihtokaverini selli ratsattiin. Ne oli ihmetelleet, että minkä takia tänne tulee tämmösiä samanlaisia kirjekuoria. Hän ei ollut hävittänyt kirjeitä, vaikka oli luvannut.

Toinen uhri oli nuorempi, 11-vuotias, kun tämä alkoi. Mä tulkitsin, että se halusi sitä. Kun mä koskin paljaaseen ihoon, toinen puoli mun aivoista huusi, et ei helvetti, älä nyt tee mitään, et tää on ihan täysin tyhmää ja toinen on taas, et mun kannaltani tuntuu et hän haluaa sitä, hän tietää mitä haluaa, mut ei hän tietenkään tiennyt oikeasti siinä vaiheessa.

En ajatellut, että siitä olisi hänelle mitään haittaa. Sen jälkeen, kun luin kaiken, mitä se kuulusteluissa sanoi, ymmärsin, että kyllä siitä oli. Ja sit mä luin tällasen otanvastuun.fi, joku nivaska paperia. Sen jälkeen olin, et joo, ei tää homma ihan toimikaan näin. Et jos hän on joutunut tollasia miettimään, siinä oli kaikki itsemurha-ajatukset ja muut laitettu, niin tota ei ei, se on ihan liikaa, mä en tiennyt, et se pystyy aiheuttamaan tommosta. Jos olisin tiennyt, ei olisi tapahtunut mitään. (Alkaa itkeä.)

Se tieto valitettavasti tuli tämmöstä kautta, mutta se tuli kuitenkin. Olisihan se tieto varmaan ollut netissä aikaisemminkin. Mutta jostain syystä se teksti, mitä siellä on, on niin yksipuoleisen syyttävää, siitä puuttuu tavallaan se neutraalisuus, etten ole jaksanut lukea.

Tähän yhteiskuntamalliin olen vääränlainen, se on palapeli, missä ei ole palaa mulle. Tai ei palaa mutta koloa, paikkaa.

Ystäviä mulla ei oikeastaan ole. Mä viihdyn ihmisten kanssa, mut olen mieluummin hiljaa. On kauhean vaikea löytää sellaisia, jotka olisi samalla aaltopituudella kuin minä. Puuttuu sellainen samastuminen: jos nää puhuu jostain muijista tai kaljottelusta ja mä en juo ollenkaan, niin mulla ei ole kenttää, missä puhutaan.

Äiti käy täällä, isälle soitan kerran viikossa. Kuulumiseni hän kysyy äidiltä. Kyllä häntä kiinnostaa mitä mulle kuuluu, mutta häntä ei kiinnosta kuulla sitä multa.

Mä en voi muuttaa yhteiskuntaa. Mun pitää vaan olla tekemättä mitään, ja nyt se on paljon helpompaa, koska mä tiedän, mitä siitä voi seurata. Tämä ei ole ainoa keino, miten voin seksuaalisesti tyydyttää itseni. Mä saan 10–15 minuutissa randomseuraa netistä, ihan laillista randomseuraa.

Jos mun fantasioissa on lapsia, niin mä olen aina se lapsi. Mulla on tosi harvoja fantasioita, et mä tekisin jotain lapselle. Omia hyväksikäyttökokemuksia mulla ei ole.

Oon ollut pitkään mukana vapaaehtoistoiminnassa, jossa oon ollut tekemisissä nuorten poikien kanssa. Heidän kanssaan en ole tehnyt mitään seksuaalista. Voin jatkaa sitä, jos heidän äitinsä tai vanhempansa tai mikä onkaan tietävät mun taustan ja sallivat sen. Silloin se toimii, mut mitään seksuaalista siinä ei voi tapahtua. Varmaan siellä on ollut muitakin, joita nuoret pojat kiinnostavat, periaatteessa sen haistaa aika paljon ihmisestä… Mutta ei se tietenkään laitonta ole niin kauan kuin ei tee mitään.

Jos olisi nyt joku pilleri, josta sanottaisiin, et ota tää niin susta tulee normaali heteroseksuaali, jolla on kaksi lasta ja auto ja asuntovelkaa ja se matkustaa ulkomaille kerran vuodessa, niin sanoisin, et en mä haluu sitä. Miksi? Kuulostaa tylsältä. Miksi mä haluaisin pois sellaista, mikä on mussa.

Ymmärtämystä? Joo ehdottomasti kaipaan ymmärtämystä.”

Sinne he jäävät, lepokotiin. Vielä ei tarvitse huolehtia, minne muuttaa, kun tuomio loppuu. Ei, miten selvitä veloista, minkä uuden nimen ottaisi, löytääkö asunnon tai töitä. Mitä kaikkea on kirjoitettu, saako joku joskus tietää. Mitä sitten, jos saa?

Riihimäen vankilan raskas metalliovi loksahtaa kiinni eikä näy enää muuta kuin sisäänkäynnin peililasi, johon pihan maisema heijastuu.

SYKSY

Hyttynen luistelee rekka-auton sisälasilla kuin kysyen, tässäkö tämä oli. Keskipäivän sää näyttää siltä, että pimeys yrittää herättää toivon katsojassa; että vaikkei nyt siltä vaikuta, en ole täällä aina, valo tulee vielä, vielä joskus valo.

Henri käynnistää rekan.

Yllä on oranssi huomioliivi ja turvakengät, partavettäkin. Hän on laihtunut vankilan jälkeen. Päivän aikana saattaa helposti kertyä 15 000 askelta, kun lastaa tavaroita rekkaan, rekasta pois, rekkaan, pois.

Päivät ovat pitkiä. Kaupunkeja satojen kilometrien päässä toisistaan, kauppoja, joihin pitää toimittaa elintarvikkeet. Lihat, maidot, mehut, hedelmät, tupakat. Tuossa järjestyksessä, kylmäketju ei saa katketa. Rekan lastaamiseen on ihan oma systeeminsä, sen kanssa pitää olla tarkka.

Henri ei voisi kuvitella parempaa ammattia kuin rekkakuskin ammatti. Rekassa hän tuntee istuvansa valtaistuimella. Hän on muiden yläpuolella, muiden on väistettävä häntä. Kauppiaat kehuvat, jotkut tarjoavat kahvia. Heidän kanssaan hän on itsevarma, heittää rentoa läppää. Ei punastuta niin kuin vankilassa.

Puoli vuotta vapaudessa. Panta lähti jalasta kesäkuussa, ehdonalaista on jäljellä reilut pari vuotta. Valvojaansa Henri näkee noin kerran kuussa, mutta voi olla, että tapaamiset jossain vaiheessa loppuvat, jos elämä sujuu. Henrin motivaatio on korkealla. Hän haluaa osoittaa pomolleen olevansa luottamuksen arvoinen.

Hän on valvonut yli vuorokauden. Silmät verestävät, jos katsoo tarkasti. Henri lähti hetken mielijohteesta toisen kuskin kanssa yövuoroon edellisiltana.

Suhde naiseen loppui eilen. He olivat tapailleet pari kuukautta.

Nainen oli vuotta nuorempi kuin Henri. Henri oli kiintynyt nopeasti, alkanut luottaa. Oli käyty laivalla, pidempi ulkomaanmatka oli suunnitteilla. Henri oli ostanut joululahjan, ulkoilutakin, jonka oli antanut etukäteen.

Nainen oli saanut Henrin ottamaan vapaata töistä, vaikka Henri ei yleensä tee niin. Miettimään muutakin.

He olivat kaupungilla ajelemassa. Kaksi miestä oli nähnyt Henrin ja alkanut huudella. Onks täysikäsiä kyydissä?

Nainen kysyi, mitä miehet tarkoittivat. Oli pakko kertoa.

Henri oli ajatellut puhua menneisyydestään joskus myöhemmin. Sitten, kun he tuntisivat toisensa paremmin.

Nainen suuttui, syytti valehtelusta. Seuraavana päivänä hän lähetti vihaisia viestejä ja sanoi, ettei halua kuulla Henristä enää koskaan.

”Pitää keskittyä töihin.”

Kaupunkeja satojen kilometrien päässä toisistaan, kärryjä täynnä ruokaa ja tupakkaa, kauppoja, joissa kukaan ei tiedä.

Rekka, jota saa ajaa yksin.

Teitä, jotka vievät metsien ja omakotitaloalueiden halki uuteen paikkaan, uudelle lastausasemalle.

Juttuun on haastateltu osasto D-5:n työntekijöitä Mikko Ylipekkaa, Erkki Lahtista, Minna Nikkilää, Jouni Purhosta, Anu Siiraa, Anu Ylitaloa sekä oikeuspsykologi Julia Korkmania, rikosoikeuden professori Sakari Melanderia ja käräjätuomari Petra Springiä. Etunimellä esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi. Vankien kertomuksia on editoitu siinä määrin kuin se ymmärrettävyyden vuoksi on ollut välttämätöntä. Verkossa osoitteessa image.fi on luettavissa Julia Korkmanin haastattelu. Kuvat eivät liity jutussa kerrottuihin tapahtumiin.

Julkaistu: 19.1.2019