Image

Orhan Pamuk, Istanbulin optimisti



Orhan Pamuk, Istanbulin optimisti

Orhan Pamukista piti tulla taidemaalari, mutta tulikin kirjaillisuuden nobelisti. Aitiopaikalta Istanbulin nopean kasvun ja Turkin muutoksen nähnyt kirjailija on jaksanut katsoa aina ihmisiin ja länteen.
Teksti Juha Itkonen
Kuvat Veikkö Kähkönen

Kirjoja, kyniä ja muisti vihkoja. Sekalaisia papereita näennäisessä kaaoksessa, jolla kuitenkin on jokin oma sisäinen logiikkansa. Pöydän kulmalla kahvikuppi, luultavasti vain puoliksi juotu ja jäähtymään jäänyt.

Toisin sanoen tavallinen kirjailijan työpöytä, se nyt vain sattuu kuulumaan nobelistille, jonka kirjoja myydään lento-kentillä trillereiden ja elämäntaito-oppaiden seassa –  yhdistelmä on harvinainen ellei peräti ainutlaatuinen.

Jos menestyksen jostain aistii, niin ehkä työpöydän sijainnista. Se on ulkona puoliympyrän muotoisen terassin varjoisassa laidassa, aamusta iltaan auringolta suojassa. Tässä Orhan Pamuk on istunut tämänkin kuuman loppukesän keskiviikon. Pähkäillyt siinä, pureskellut kynänpäätä, kirjoittanut, välillä lueskellut, ja koska päivän työ on tehty, kirjailija on nyt rento ja hyväntuulinen, valmis ellei suorastaan halukas kohtaamaan Buyukadan kesähuvilalleen Suomesta saapuneet vieraat.

Pamuk tarjoaa teetä. Puhelemme Istanbulista ja sen räjähdysmäisestä kasvusta. Edessä näkyy kaistale Marmaranmerta ja sen takana kaupungin uudet, Aasian puoleiselle rannikolle rakentuneet kerrostalolähiöt. Jos kymmenen vuotta sitten olisimme istuneet tässä ja katselleet vastarannalle, siellä olisi Pamukin mukaan ollut pari hassua kalastajakylää.

”Muutoksen nopeus on aivan uskomaton. Tämä rakennusmania ei kunnioita ympäristöä eikä ole enää kenenkään hallinnassa. Toisaalta olen oppinut hyväksymään muutoksen. Muutos on luonnonlaki, joka pätee niin ihmiseen kuin maisemaan. Sitä paitsi suhteeni Istanbuliin ei ole romantisoiva. Tämä nyt vain on minun kaupunkini, paikka, joka minulle on annettu. Vähän niin kuin perhe, perhettänikään en päässyt valitsemaan, enkä romantisoi myöskään sitä.”

Näitä molempia, sekä perhettään että kaupunkiaan, Pamuk on käsitellyt säännöllisesti laajassa kirjallisessa tuotannossaan. Suorimmin teemat yhdistyvät vuonna 2003 ilmestyneessä kirjassa Istanbul – muistot ja kaupunki. Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta on samalla myös kertomus siitä nykymetropoliin verrattuna pienestä ja unohdetusta, sielultaan surumielisestä kaupungista, jossa Pamuk varttui.

Vahvasti kohti länttä katsonut porvarisperhe kuului kaupungin hyväosaisiin. Osa isovanhempien haalimasta omaisuudesta suli vähitellen isän epäonnisiin liiketoimiin. Suvun loivaan alamäkeen sekoittui nuoren Orhanin mielessä tuntu koko kaupungin alennustilasta, loisteliaan historian jälkeisestä krapulasta.

”En väitä, että ennen kaikki oli paremmin ja kadonnut Istanbul kaunis. Ei se ollut. Se oli köyhä, kaoottinen ja huonosti toimiva. Mutta sellaiseen kaupunkiin minä kasvoin, sen minä muistan. Sen takia niin usein kirjoitan nimenomaan siitä ajasta.”

Pamukista piti oikeastaan tulla taidemaalari. Teini-ikäisenä hän istui päiväkausia huoneessaan Cihangirin kukkulalla, katseli Bosporinsalmella lipuvia laivoja ja yritti tavoittaa maiseman yksityiskohdat täsmälleen sellaisina kuin sen näki. Vaikka työväline myöhemmin vaihtui sanoiksi, jäljet näistä ajoista jäivät Pamukin epätavallisen visuaaliseen tekstiin. Etenkin Istanbul-kirjassa hän käytännössä maalaa lauseilla.

”Tuohon tapaan minulle sanotaan usein, ja otan sen kohteliaisuutena. Luen itseni kirjailijana samaan ryhmään kuin vaikkapa Proust, Tolstoi ja Nabokov. Yritän vaikuttaa lukijaan samalla tavalla, saada hänet näkemään kuvia. Toisaalta ehkä kaikkien aikojen suurin romaanikirjailija, Dostojevski, ei ollut lainkaan tätä tyyppiä, ja kuitenkin ehkä juuri hän onnistui pureutumaan kaikkein syvimmälle ihmissieluun. Joten en ole aivan varma, miten tärkeää visuaalisuus kirjoittamisessa lopulta on.”

Pamuk maalaa ja piirtää yhä. Toisinaan hän miettii, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi pitänyt kiinni ensimmäisestä unelmastaan.

”Kun maalaan, olen ehdottomasti onnellisempi. Kun kirjoitan, tunnen itseni älykkäämmäksi. Ongelmani on, että haluan sekä olla onnellinen että älykäs, ja se saattaa lopulta olla mahdoton yhdistelmä, niin elämässä kuin taiteessakin.”

Uransa alkuvaiheissa Pamukia painoi huoli toimeentulosta: kohtuullisen elannon ansaitseminen kirjailijana Turkin kaltaisessa maassa vaikutti melkein mahdottomalta. Äiti, jonka luona nuori mies vielä asui, oli samaa mieltä. Lukijakunta laajeni kuitenkin pian ulkomaille, ja viimeistään vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt Nimeni on punainen teki Pamukista kansainvälisen menestyskirjailijan.

Turkin johtavan intellektuellinkin asemassa Orhan Pamuk on ollut jo pitkään. Sveitsiläiselle lehdelle vuonna 2005 annetut lausunnot armenialaisten kansanmurhasta Turkin tasavallan syntyvuosina johtivat oikeudenkäyntiin, herjauskampanjaan ja tilapäiseen maastapakoon. Syytteistä luovuttiin, ja kirjailija palasi rakkaaseen Istanbuliinsa alkuvuodesta 2006.

Saman vuoden syksynä tuli puhelu Tukholmasta.

”Muuttiko Nobel elämääni? Muistan edelleen ensireaktioni, kun kuulin uutisen. Tämä ei muuta yhtään mitään, minä ajattelin. Mutta ihan rehellisesti sanoen: kyllä se muutti. Jossain määrin se pelottikin minua. Sain Nobelin melko nuorena, se ei ollut mikään elämäntyöpalkinto. Jouduin lopettamaan kirjoittamisen muutamaksi kuukaudeksi, asioita oli vain yhtäkkiä niin paljon.”

Kaikki kasvoi, Pamuk tiivistää kokemuksensa. Aivan kaikki: lukijakunta, sitoumusten määrä, vastuu omista lausunnoista. Nobelistina jo valmiiksi kuuluisasta kirjailijasta tuli entistäkin selvemmin diplomaatti, maansa edustaja maailmalla – siitäkin huolimatta, että Turkissa osa kansasta pitää häntä lähes maanpetturina.

”On vaikeaa ellei mahdotonta kontrolloida sanojensa vaikutusta. Jos jossain ulkomaisessa haastattelussa kritisoin maltillisesti Turkkia, turkkilaisten tabloidien mukaan olen haukkunut koko maani pataluhaksi. Niin en ole tehnyt, eikä se ole tarkoitukseni. Haluan puhua epäkohdista. Haluan ottaa kantaa myös poliittisesti. Mutta en halua tämän puolen jyräävän varsinaista työtäni ihmistä ja ihmisyyttä tutkiskelevana taiteilijana.”

Ymmärrettävää, totta kai. Nimenomaan Orhan Pamukilta on silti pakko kysyä muutama kysymys Turkin suunnasta nyt, presidentti Recep Tayyip Erdoğanin ja hänen kansallismielisen AKP-puolueensa vahvistaessa otettaan yhteiskunnasta. Onko Pamuk liberaalina ja länsimielisenä maailmankansalaisena huolissaan Turkin sekularistisen tradition murenemisesta ja maan islamilaistumisesta?

”Kyllä, jossain määrin, mutta se ei ole suurin huoleni. Enemmän olen huolissani tämän hallituksen yleisestä autoritaarisuudesta. Kun Erdoganin puolue menettää ääniä, heidän vaistonvarainen reaktionsa on lisätä kontrollia ja koventaa otteitaan.”

Yhdet parlamenttivaalit ovat Turkissa tänä vuonna jo takana, toiset edessä marraskuun alussa.

Pamuk ei usko uusien vaalien muuttavan presidentti Erdogania hiertävää vaalitulosta: noin 40 prosentin kannatuksella AKP ei pysty muodostamaan hallitusta yksin, vaikka presidentti sitä kuinka haluaisi.

”Olen siitä iloinen. Toisaalta kesän vaalien valitettava ja dramaattinen seuraus oli kurdivähemmistön kanssa alulle saadun hauraan rauhanprosessin mureneminen. Tuntuu melkein siltä kuin Erdoğan nyt rankaisisi kurdeja siitä, että he eivät näissä vaaleissa äänestäneetkään hänen puoluettaan, vaikka hän oli Turkin historian ensimmäinen johtaja, joka oli valmis solmimaan rauhan heidän kanssaan.”

Entä sitten Turkin suhde Eurooppaan? Onko länsi muuttunut merkityksettömäksi nyt, kun Euroopan unioni rämpii omissa ongelmissaan ja entistä islamilaisempaan Turkkiin virtaa sijoituksia ja turisteja Lähi-idän rikkaista arabivaltioista?

”2000-luvun alussa uskoin tosissani Turkin EU-jäsenyyteen. Annoin paljon julkisia lausuntoja, käytännössä kampanjoin jäsenyyden puolesta. Mutta eihän siitä mitään tullut. Molemmat osapuolet tekivät virheitä. Eurooppa ei ollut erityisen vastaanottavainen, eikä Turkki tehnyt osaansa ihmisoikeuskysymyksissä. Pakko myöntää, että olen joutunut luopumaan unelmastani. Toisaalta olen ehkä oppinut karttamaan suuria utopioita. Kirjailijanakin aloitan aina luontaisesti pienestä, yhden ihmisen tarinasta ja hänen havainnoistaan maailmasta.”

Millainen on oma asemasi? Tunnetko olevasi turvassa kotimaassasi?

”Kukaan ei tunne oloaan täysin turvalliseksi Turkin kaltaisessa maassa. Niin paljon brutaaleja asioita tapahtuu. Mutta minulla on tarvittaessa turvamies. Pidän silmäni auki. Kymmenen vuotta sitten saatoin menettää yöuneni, jos näin jossain ikäviä juttuja itsestäni. Enää niin ei käy. En tiedä, ehkä olen vain tottunut tilanteeseen.”

A Strangeness in My Mind, Pamukin uusin, alkuvuodesta 2017 suomeksi ilmestyvä romaani, on erinomainen esimerkki pienen ihmisen tarinasta. Pamuk tarkastelee Istanbulin viime vuosikymmeniä vaihteeksi toisesta näkökulmasta, maaseudulta 1960-luvun alussa kaupunkiin saapuvan katukauppiaan silmin.

Yhden ihmiselämän ja sen aikana kerääntyvien muistojen ainutkertaisuutta juhlistaa myös Viattomuuden museo, Pamukin ehkä omalaatuisin projekti. Joskus 1980-luvulla kirjailija alkoi keräillä pieniä esineitä naapurustostaan, kirpputoreilta ja katukojuista.

Alkuperäinen ajatus oli laittaa nämä esineet joskus näytteille ja julkaista samalla pieni näyttelykatalogi, jossa tavarat leikkisästi esitellään. Vuosien varrella hanke laajeni, ja syntyikin sekä 700-sivuinen romaani että pysyvä, toimiva museo.

”Älä kysy, mistä se lähti, en osaa selittää. Museon toteuttaminen vei minulta kolme kokonaista vuotta, sen takia edellisen romaanini ja tämän uusimman väliin tuli seitsemän vuoden tauko. Mutta en todellakaan kadu. Tämä projekti oli sen sisälläni uinuvan maalarin työtä.”

Pamuk sanoo olleensa huolissaan paitsi hankkeen kustannuksista myös omasta maineestaan. Mitä ihmiset ajattelisivat hänen pienestä oudosta museostaan ja sen mitättömistä esineistä: hiusharjoista ja limonadipulloista, tupakantumpeista ja kellastuneista postikorteista.

”Huojentavaa kyllä, heti ensimmäisellä viikolla kävi selväksi, että sekä turkkilaiset että ulkomaiset vieraat rakastivat sitä. Lehtijutuissa siitä ei etsitty mitään poliittista viestiä, se otettiin vastaan sellaisena kuin se on. Museossani on tiettyä lapsenomaisuutta. Olen ylpeä siitä, että astuessaan ovesta sisään tuntee astuvansa toiseen maailmaan.”

Se työpöytä. Tarkemmin katsoen se ei ehkä olekaan aivan tavallinen. Jotain nimittäin puuttuu: tietokone.

”Olen luultavasti viimeistä käsin kirjoittavaa sukupolvea. Kirjoituskone oli minun mielikuvissani journalistin tunnusmerkki, en halunnut sellaista. Kun tietokoneet sitten tulivat, kokeilin paria varhaista versiota, mutta niiden näytöt olivat niin kehnoja, että silmäni vuotivat kyyneliä.”

Pamuk innostuu hakemaan käsikirjoituksensa näytille. Päivän työ on A4-kokoisessa mustakantisessa vihkossa, pari tiheästi ylhäältä alas täytettyä sivua. Romaania kirjoittaessaan Pamuk lähettää vihkonsa muutaman viikon välein kustantamoon puhtaaksikirjoitettavaksi ja tekee sitten editointityötä, aivan konkreettisesti leikkaa ja liimaa.

”Vaivalloista tietysti, mutta minä nyt vain satun pitämään paperin tuoksusta ja kynän rahinasta paperia vasten. Katson edessäni mieluummin tyhjää sivua kuin tietokoneen näyttöä, se tuntuu jotenkin ystävällisemmältä. Olen myös luonteeltani arkistoija. Säilytän jokaisen paperin, jolle jotain olen kirjoittanut.”

Pitäytyminen kynässä ja paperissa ei tarkoita, että nykyteknologia olisi miehelle vierasta. Kun kuvat rannassa on otettu ja teemme lähtöä huvilalta, Pamuk kaivaa yllättäen taskustaan iPhonen ja nappaa meistä yhteisselfien ja pätkän videota. Kyllä, arkistoija, ehdottomasti; ei pelkästään papereiden ja pienten esineiden vaan myös hetkien ja ihmisten ilmeisen väsymätön tallentaja.

Optimistikin Orhan Pamuk taitaa olla. Olemus on ystävällinen ja avoin, silmissä edelleen poikamainen pilke. Edes kirjallisuuden tulevaisuudesta yhä lyhytjänteisemmäksi muuttuvassa maailmassa Pamuk ei halua julistaa samanlaisia synkkiä ennusteita kuin vaikkapa Philip Roth tai Jonathan Franzen.

”Niin kauan kuin meillä on kieltä, meillä on kirjallisuutta. En itse asiassa näe suurtakaan eroa siinä, toteutuuko se blogeissa, sähköpostissa vai Facebookissa – laajasti ajateltuna kaikki kirjoittaminen on kirjallisuutta. Uskon, ettei ihmissydän ikinä lakkaa leikkimästä kielellä ja sanoilla.”

”Mitä sitten tulee romaaniin, sehän on vain muoto. Uskon kyllä siihenkin, se on niin joustava, se mukautuu kyllä uuteen aikaan. Kiinalainen kustantajani kertoo saavansa nykyään vuodessa luettavakseen satoja kotimaisia romaanikäsikirjoituksia. Nimenomaan Kiinan kaltaisissa kehittyvissä ja keskiluokkaistuvissa valtioissa romaanin kulta-aika on kenties vasta tulossa.” ■

Julkaistu: 13.11.2015