Opettaja kiusasi Ville Virtasta koulussa – ”Olin julkkiksen poika ja julkkikset olivat opettajan mielestä pahuutta”
Koulutaustansa vuoksi underdog-hahmoihin samaistuva Ville Virtanen liikuttuu kyyneliin ainoastaan amerikkalaisissa mainstream-elokuvissa.
Lapsuuteni sitkein haave oli saada ystävä. Se oli karua aikaa, kun koulu alkoi. Olin julkkiksen poika ja julkkikset olivat opettajan mielestä pahuutta. Siksi opettaja kiusasi ja eristi.
Teini-iässä ja nuorempana ihailin erityisesti David Bowieta. Jo ensimmäinen levy tuntui kapinalta, koska aika oli niin maskuliinista ja ahdistavaa. Bowien musiikki avasi mulle maailman. Myöhemmin leikkasin Ziggy Stardust -tukan, napapaidan ja hankin tolppakengät.
Liikutun kyyneliin ainoastaan amerikkalaisissa mainstream-elokuvissa. Urheiluelokuvat ovat varmoja, kuten myös Nunnia ja konnia 2. Vaikka tiedän mikä käänne on tulossa minuutilleen ja päätän, että en itke, en pysty estämään kyyneliä. Taidan samaistua voimakkaasti koulutaustani vuoksi underdog-hahmoihin. Toivon salaa sitä hetkeä itselleni.
Viimeksi rakastuin Utö-mysteeritrillerin kuvauksissa ulkosaaristoon. Siellä oli pelottavan kaunista. Löysin itseni istumasta hiljaa eri paikoista. Tuli sellainen olo, että sinne voisi jäädä vaikka vuodeksi tai useammaksi. Haluaisin koittaa, millaisen jäljen se jättää sieluun.
Pelkään kuollakseni en mitään, edes kuolemaa. Elämän jälkeen matka jatkuu unena jos niin uskoo. Mutta moni asia tuntuu epämukavalta. Näyttelijän ammatti on ihmisluonnon vastainen, synnyttää taidetta toisten katseen edessä. Siihen päästäkseen on joutunut talttumaan pelon. Viimeksi ahdisti, kun koemaskissa kiedottiin kipsi kaulaan asti ja päälle kaksi senttiä silikonia. Kärsin ahtaanpaikankammosta.
”Isäni sukupolven miehet opettivat, että mitä isommat naurut terävä, nopea läppä suoraan toisen kipupisteeseen sai aikaan, sitä kovempi jätkä.”
Viimeksi nauroin makeasti, kun Minttu Mustakalliolla lähti keikalla kunnolla lapasesta. Harjoittelemme parhaillaan improvisaatioesityksiä Mintun kanssa Studio Pasilaan, olemme tehneet yhteistyötä jo kymmenen vuotta.
Sukurasitteeni on se, että pitää olla verbaalisesti nopea ja väännellä sanoja. Sain isältäni perintönä ironian tajun. Isäni sukupolven miehet opettivat, että mitä isommat naurut terävä, nopea läppä suoraan toisen kipupisteeseen sai aikaan, sitä kovempi jätkä. Se oli veristä sanailua talvisodan hengessä ja ironialla ansaitsi muiden miesten kunnioituksen. Siinä kyllä varmasti myös satutettiin muita. Raja on häilyvä milloin se muuttuu henkiseksi väkivallaksi.
Maahanmuuttajille haluan sanoa, että tervetuloa, teitä tarvitaan. Äänekäs vähemmistö huutaa negatiivista paskaa. Hiljainen enemmistö Suomessa ottaa teidät avosylin vastaan. Yhteiskunta ei pärjää ilman teitä. Suomi ensin on yhtä kuin minä ensin tai valta ensin. Samaa aatetta on Unkarissa, Venäjällä ja Make America Great Again -joukoissa.
Sen päivän haluan nähdä, jolloin pystymme kaikki lukemaan toistemme ajatuksia. Kaikkien on pakko puhua ja totuus tulee ilmi.
Minun jumalassani mukavinta on, että hän osaa kävellä veden päällä ja tehdä siitä viiniä.
Yrityksistäni huolimatta en ole oppinut elämään säännöllistä arkea, jossa on säännölliset rutiinit. En oppinut sitä lapsena. En ole luovuttanut, minusta tulee isona vielä järjestelmällinen.
