Image

Oodi avautuu

1

Maailmassa on niin paljon kaikkea turhaa. Ja sitten olen minä. Minä olen sekä turhuus että sen paheksunta. Minä olen Oodi.
Teksti Jyrki Lehtola

Artikkeli on julkaistu Imagen numerossa 1/2019

”Katson Lundissa hotellissa SVT:n uutisia ja liikutun kyyneliin, kun näen reportaasin Oodin avajaisista. Kehollinen patriotismi! Sivistys! Kirjastot! Hyvä Suomi!” (professori Anu Koivunen Twitterissä 5.12.2018)

”Ai VIELÄ yks kerros?”

(Keski-ikäisen pariskunnan mies vaimolleen liukuportaiden välissä matkalla Oodin kolmanteen kerrokseen 31.12.2018 klo 08.45)

”Mä luulin, et täällä olis ollut jotain ihmeellistä, mut ei täällä mitään ihmeellistä oo.”

(Em. keski-ikäisen pariskunnan mies vaimolleen liukuportaiden välissä matkalla kolmannesta kerroksesta alakertaan 31.12. 2018 klo 08.47)

Ihmiset, hei! Oletteko saaneet rykäistyä ulos kaiken, mitä sielussa on värissyt?

Onko itketty tarpeeksi? Onko kuvattu kyyneleet, kirjattu kyyneleet, älyllistetty kyyneleet?

Onko sanottu ”koko kansan olohuone” ja iloittu, kuinka kaiken ikävän ja ruman – sen muun kansan – keskellä Suomi jaksaa simuloida sivistysvaltiota tänne raahatulle kansainväliselle lehdistölle?

Onko hyväilty kirjaa, nuuhkittu sen sivuja… mmmmmmhhhhh!.. taiteltu kirjan selkämystä korva kiinni naksuvissa kansissa niin kuin fetisistihaara, josta kukaan ei muistanut varoittaa lapsia?

NEW YORK, NEW YORK! Onko linkattu New York Timesin Oodi-juttuun?

Onko otettu suomalaisesta sivistyksestä se kuva, jossa Oodissa näkyvät vain omat, paisuneet kasvot?

Onko muisteltu kotipitäjän lapsuuden, nuoruuden kirjastoa ja kotipitäjän lapsuuden, nuoruuden kirjaston kirjastohoitajaa, joka ainoana ymmärsi ainutlaatuisen erikoislaatuisuutesi, suositteli sinulle kirjoja, piti sinulle, ainutlaatuiselle, erikoislaatuiselle, uutuuksia varattuna, ja hänen – kiitos Terttu, Irmeli, Tellervo, ilman teitä en olisi minä! – ansiosta olet nyt sillä ammatillisella tielläsi, jossa et osaa kuvata sanoin vittu edes sitä, miten lukeminen teki sinusta kirjoittajan?

Onko sanottu Suomi, Helsinki, sivistys, Suomi, Helsinki, sivistys, sivistys, sivistys,

KEHOLLINEN PATRIOTISMI?

Onko käytetty minua, Oodia, hyväksi jotta voidaan puhua Suomesta, Suomi-kuvasta, Helsingistä, fiiliksistä, fiiliksistä, fiiliksistä, fiiliksistä?

Onko linkattu Wallpaperin Oodi-juttuun?

Onko itketty, iloittu, halattu, tanssittu, loukkaannuttu, ärsyynnytty, kirjoitettu, laulettu tarpeeksi siksi, että minä olen?

Onko vihdoin minun vuoro? Saisinko sanoa jotain?

Minä olen Oodi. Minusta on moneksi.

Minä olen Suomen viimeinen kansallismaisema: puliseva, itseään kuvaava jono valumassa sisääni ylpeänä omasta laadukkuudestaan.

Lapseeeet, mentäiskö tänäänkin sinne uuteen leikkimökkiin? Minä olen Suomen suurin maksuton päiväkoti, sisäpuisto, lastenhoitajapiiri, päiväkerho, hoitokoti, akustiikkani sellaista, ettei lapsen loputon halu kuulu kenenkään korviin.

Minä olen aikuisten nuorisotalo, jättimäinen huvimaja, minä olen maleksinta, etsiminen, vilkuilu, tuijotus, minä olen kaikkialla kaikuva tiedustelu omien havaintojen paikkansapitävyydestä: Ai moi, säkin oot täällä?

Minä olen kahvila- ja ravintolakeskittymä, kohteliaasti esitetty kysymys ”Teillä on varmaan kauramaitoa?”, oikeaan paikkaan rakennettu Redi.

Minä olen kolmannen kerroksen ikkunoiden lumisadetarra, joka estää näkemisen, kaiken muun näkemisen paitsi niiden toisten, jotka myös yrittävät nähdä ulos, ai moi, säkin oot täällä?

Minä olen kaunis, komea, erottuva, uljas, rohkea, häpeämätön, minä olen WOW!, te ette ole.

Minä olen poikkeama ajassa. Minä olen julkinen rakennus, jota ei vesitetty kokouksissa. Pullistelen tässä itseäni kuin puinen keskisormi kaikille niille rakennuksille, jotka muuttuivat rohkeista ideoista nolostuneiksi kompromisseiksi ja siellä te perheen miehet riitelette keskenänne siitä, miksei minussa ole samoja vinyylilevyjä – vinyylilevyjä! – joita teillä on hyllyissänne, jotta seuraavillekin sukupolville tarjottaisiin mahdollisuus kasvuun, jonka päässä on argumentti ”Siellä… ei… ole… vinyylilevyjä!”.

Minä olen… ai… te haluatte taas ääneen.

Te ette kestä omaa hiljaisuuttanne. Te tulette minuun puhumaan, pulisemaan… ai moi, säkin oot täällä?… te olette keskittymishäiriöisen unelma kirjastosta; Pikku Kakkosen dystopiakokeilu, jonka alussa halataan oikein kunnolla.

Maailma muuttuu ja kirjastot sen mukana. Ennen kirjastossa ujo mies etsi kotiin viemiseksi teosta, jossa kerrottaisiin jotain klitoriksesta, kun sellainen tuli yksi yö vastaan ja vähän jäi oksentamisen keskellä avoimeksi senkin funktio. Täällä Ylen kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi printtasi klitoriksen kertoakseen maailman muuttumisesta ja siitä, että kirjasto on paikka, jossa kulttuuritoimittaja voi printata klitoriksen kertoakseen maailman muuttumisesta.

Nykyaika on hiljalleen rakentuva turha, tunnoton klitoris lasisessa 3D-printtilaatikossa. Menneisyys on Töölön kirjastossa vaelteleva vanhus kuolemanpelkoaan paossa.

Töölön kirjastossa toimii eksistentialistinen lukupiiri. Eräs käsiteltävistä kirjoista on Albert Camus’n Putoaminen. Putoaminen! Täällä Oodissa kenenkään ei anneta pudota, täällä noustaan vain korkeammalle, hyvät fiilikset, medianäytöllä pääoveni yläpuolella lukee Lux Helsingin kunniaksi ”WE WANTED TO BE THE SKY”, kirjataivas, higher and higher.

Eksistentialismissa ihminen oli yksin maailmaan heitettynä. Niin oli pitkään kirjastossakin. Siellä yksinäisyys vaelteli hyllyjen välissä etsimässä itselleen paperista kumppania; Exit-ovea; ponnahduslautaa ennen kuin taas putoaisi.

Oodissa et ole koskaan yksin, täällä me olemme kaikki yhdessä. Minussa kaikki on esillä ja läpinäkyvää paitsi henkilökunnan tilat ja unisex-vessan kopit, joissa onkin jo otettu reippaat ensiaskeleet kohti kahden ihmisen – ei yhden kuten muissa kirjastoissa! – juuri ja juuri välttävää seksuaalista kohtaamista.

Maailmassa on, tiedättekö kuulkaa kaksoispiste, niin paljon kaikkea turhaa. Ja sitten olen minä. Minä olen sekä turhuus että sen paheksunta. Minä olen toisen kerroksen 3D-printteri tuottamassa maailmaan lisää muovista yhdentekevyyttä, kahvimittoja, klitoriksia ja teekuppeja, mutta kaikki se on myrkytöntä ja biohajoavaa PLA-muovista yhdentekevyyttä, joten ei hätää.

Minä olen kuva teistä: yksinkertainen, mutta hyvien puolella. Täällä on tietokirjallisuuden lukupiirikin tuosta teemasta. Sen nimi on Ajattelun aiheita: ilmasto muuttuu.

Ajattelun aiheita kaksoispiste. Minä olen oman hyvyytenne alleviivaus, jota te ette häpeä.

Minä olen Oodi, totuus teistä ja te käytätte minua hyväksenne kertoaksenne itsellenne itsestänne tarinaa, joka ei pidä paikkaansa.

En minä ole kirjasto, minä olen samaan aikaan paljon enemmän ja vähemmän. Minä olen teille liikaa.

Ennen paikallani oli jättömaata. Kun maalaiset saapuivat junalla Helsinkiin, heille tuli kotoinen, turvallinen olo, näkivät sen, mistä lähtivätkin: tyhjyyden.

Nyt tyhjyys on täytetty, täällä on uusia kerrostaloja, joiden sisällä yritykset kamppailevat konkurssia vastaan, humalassa horjuvien teinien kansalaistori sekä museo, musiikkitalo ja kirjasto, mitä te kutsuttu ”suomalaisen kulttuurin pyhäksi kolminaisuudeksi”, ja taas teitä itkettävät omat tunteenne, klik-klik-klik on se ääni, kun te ajattelette.

Minä olen suuruudenhullu versio Kumpulan puutaloyhteisöstä. Minun sisällä halataan, jutellaan, leivotaan, luodaan, leikataan, leikitään. Lapset istuvat lattialla yhdessä, kaikki ovat yhdessä, ommellaanko itsellemme käärinliina, yhdessä, kestoaikuisvaipat, yhdessä, hirttoköysi, yhdessä.

Minä olen turvatila, jossa ihminen etsii kirjan sijasta toista ihmistä. Minä olen paikka mihin mennä, kun ei ole paikkaa mihin mennä. Minussa on kodittomia, narkomaaneja, alkoholisteja, teinejä, yksinhuoltajia, äitiä, isiä, jotka vihdoin keksivät miten viettää viikonloput lapsen kanssa hajoamatta Tinderissä palasiksi.

Minä olen suuri talo pienille ihmisille, joista kasvaa hetkeksi suuria sisälläni.

Minä olen lämmin suoja, jossa esittää Facebookin kirjallisuusryhmään kysymys ”Onko kellään suositella hyviä Netflix-sarjoja?”.

Minä olen suomalainen osaaminen. Hissini on valmistanut yhdysvaltalainen Otis, kirjahyllyt – täällä on niitäkin! – on tilattu Italiasta, matot teetettiin Intiassa, yläkerroksessani on kahdeksan meksikolaista puuta.

Minä olen kuvalla korvattu sana; minä olen sivistys nautintona siitä, että saimme juuri sanoa ”sivistys”.

Minä olen suomalais-eestiläis-venäläisen rakentamistaidon näyte, minä olen narkomaanin ohiulostama vessanpönttö, minä olen sotkuinen alle yksivuotias hetki ennen sairauksia, minun hedelmöittämiseen kului 100 miljoonaa euroa.

Minun väitetään olevan kaikille, mutta minä en ole kaikille. Kakkoskerroksen ”tekemisen ja opiskelun kerros” on laskuhumalaisen urbaanivihreän määritelmä siitä, mitä saa tehdä, miten kuuluu opiskella, leikkiä, olla. Jos minä olisin kaikille, kellarissani olisi autotalli, jossa voisi kunnostaa bensalla kulkevia asioita.

Minä olen eliitin kuolema, minä olen Teemu Selänne katsomassa teitä kirjan kannesta. Minä olen niin tyhjä, että kirjastonhoitajat kääntävät osan kirjoistani näytille leveämpinä, kansi esillä, jotta tyhjyyteni ei löisi kasvoille. Eräänä päivänä minä olin samaan aikaan Bruce Springsteen, Bono, Jimmy Page, K.E. Ståhlberg, Kimi Räikkönen, Bill Clinton, Mannerheim, Kekkonen, Clint Eastwood, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Minä olen kirjallisuus, jossa naiset asettelevat miehiä näkyviin, minä olen Suomi, minä olen Oodi, ai moi, säkin oot täällä?

Jos kalliopiirrokset olivat ensimmäinen kirjasto, viimeinen kirjasto on vessakoppini seinä, johon kukaan ei ole kirjoittanut mitään, koska puhelimella saa yleisökseen muitakin kuin ne, joita sattui virtsattamaan Töölönlahdella.

Kirjasto on kertomus yhteiskunnasta ja siitä, millaista kulloinkin on vapaa keskustelu. Savitauluja oli hankala polttaa, mutta heti kun kirjat alkoivat palaa iloisemmin, kiinalaiset keksivät niiden polttamisen. Siitä lähtien kirjat ovat palaneet.

Te ette kirjoja polta, te olette suomalaisia, arkoja, itsestänne tarkkoja ihmisiä. Kirjojen polttamisen sijaan te mitätöitte kritiikin, kaiken keskustelun, narisemalla toisillenne ”tyypillistä suomalaista narinaa!”. Nuo kolme sanaa täyttävät teille ajatuksen kriteerit.

Kun minä ilmestyin maailmaan, nationalistinen riemu valtasi mielenne. Suomi oli yhtä ihaillessaan itseään samasta peilistä.

”Entä nämä istuskeluportaat, niistä tulee varmasti nuorison suosikkipaikka. Koko talosta on tulossa yksi Helsingin rakastetuimmista rakennuksista. Nyt on rakennettu kaupunkia, jolla on sykkivä sydän”, pohdiskeli apulaispormestari Nasima Razmyar.

Claes Anderssonin pitäessä avajaispuhettaan viestintäyrittäjä Jan Erola käänsi selkänsä Anderssonille voidakseen kuvata YouTubeen itseään kyyneleitä nieleskelemässä.

Kirjailija Karo Hämäläinen mietiskeli, että ”Helsingin keskustassa ei ole pelkästään kirjasto vaan kirjataivas”.

Toimittaja Reetta Räty twiittasi: ”Niin onnellista, että ihmiset on niin onnellisia Oodista. Että on jotain noin kaunista, ja sen sisällä jotain niin sekoa ku kirjallisuus eli elämä on.”

”Oodi on saanut massiivisesti kansainvälistä medianäkyvyyttä! (…) kyse on paljosta muusta kuin yhdestä rakennuksesta, paljosta muusta kuin yhdestä kirjastosta”, riehui pormestari Jan Vapaavuori.

Paljosta muusta kuin. Mikään ei teille hurmassanne riittänyt. Te kutsuitte minua taivaaksi. Te kutsuitte minua temppeliksi. Te vertasitte minua kirkkoon. Te käytitte sanaa ”paratiisi”. Jorge Luis Borges on kertonut kuvitelleensa paratiisin olevan kirjasto, ja minä olin hetken teidän versionne paratiisista: niin onnellista…. niin onnellisia… jotain noin kaunista… jotain niin sekoa… jonka avulla nostaa tunnepuheenne volyymia.

Minä jouduin olemaan teille kaikki mahdollinen, peittämään kaiken muun, en saanut olla vain uusi, uskalias rakennus ja muutama kirja. Minun piti olla Suomi, Helsinki, nykyisyys, tulevaisuus, Snellman, Juteini, Räikkönen, Runebergin torttu, kansakunnan yhdistäjä, valo, joka vie meidän pois pimeydestä.

Mutta taivas alkoi nopeasti synkentyä, ja vain lähestyvät helvetin lieskat toivat siihen aavistuksen valosta.

Vinyylimiesten mökötyksen jälkeen minuun saapuivat kirjaihmiset, havahtuivat täällä viimein maailman muuttumiseen ja paheksuivat, kun eivät päässeet hyllyjen taakse piiloon sitä, ettei heitä ole olemassa.

Helvetin lieskat räjäyttivät kirjataivaan kulttuuritoimittaja Vesa Sirénin kirjoitettua Helsingin Sanomiin jutun, jossa happamuus jalostettiin ajatteluksi, koska… ikävää ja pinnallista… liian vähän kirjoja täällä, ja rintanappikone… ikävää ja pinnallista… katsokaa mustia farkkujani, mihin tarvitsisin ompelukonetta?

Te olette nostaneet mielenterveytenne haurauden korkeimmaksi argumentiksi, ja Sirénin teksti oli teille liikaa. Te aloitte riidellä, soimata, pilkata ja blokata toisianne vain siksi, että mielipiteenne kirjastoista erosivat toisistaan.

Kun kaikki on liian hyvin, iholle lentävä höyhenkin pistää, ja siellä te taas revitte Guggenheim-arpianne auki. Nuo arvet johtivat teidät intellektuaaliseen pussinperään, jossa Yleisradion toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila huutaa apua pseudo-joycelaisessa twiitissään:

”Oodia on syytetty liian pienestä ja väärästä kokoelmasta kustantajien ”pakottamisesta” mukaan kustannuksiakin tulisi. Voi herra mun vereni. Kun saatiin jotain näin upeaa kulttuurille kirjallisuudelle taiteelle yhdessä tekemiselle niin eikös pilata tämäkin. Marinan määrä on vakio.”

Tuollaisia te olette. ”Vastaväite, syrjähyppy, iloinen epäluuloisuus, ivaamishalu ovat terveyden merkkejä: kaikki ehdoton kuuluu patologiaan”, kirjoitti Nietzsche, ja hänelle te vastaatte itsestänne ylpeinä ”Voi herra mun vereni”.

Kirjasto on tarina yhteiskunnasta, ja minä olen tarinan viimeinen luku.

Jos suomalaisen kirjaston historia on kertomus pyrkimyksestä päästä itseään sivistämällä eteenpäin, nousta ylös kuopasta, johon syntyi, minä olen se luku, jossa kysytään – ja englanniksi, Janne Saarikivi! – ”Why bother?”. Maailma syntyi kaaoksesta, löysi hetkeksi jotain järjestyksen tapaista ja päätyi nuolemaan PLA-klitorista ennen palaamistaan kaaokseen.

Stéphane Mallarmé on todennut, että kaikki maailmassa on olemassa vain päätyäkseen kirjaan. Siksi kirjoja tarvitaan yhä vähemmän.

100 000 kirjaa riittää kertomaan, millaista on. Yksikin kirja riittäisi: kirja, jossa on yksi sivu, johon on kirjoitettu oma nimi sydämen sisään. Kirjallisuus on vastaus kysymykseen, miten voisin kertoa itsestäni vielä vähän lisää, ja siksi lukupiirinikin nimi on Oodi kaunolle: Autofiktio.

Minä olen Oodi, minun arvoihini eivät kuulu tutkiminen, hitaus, yksinäisyys, keskittyminen, unohdus, hiljaisuus. Jos niitä haluatte, ne löytyvät seuraamalla Fabianinkadulla kuivuvaa kyynelvanaa.

Minä olen Oodi, lopunajan kirjasto. Sisälläni kävellään, harhaillaan, fiilistelläänfiilistelläänfiilistellään ja tiivistetään Aristoteleen peripateettisen koulun kaikki mahdolliset olevaista koskevat kysymykset muotoon ”Ai moi, säkin oot täällä?”.

Minä olen lavaste paremmasta Suomesta, fiksujen hesalaisten Suomesta, ja siksi minusta tuli saman tien studiolavaste teidän pulinanne taustalle.

Peter Vesterbacka intoili täällä toimittaja Jussi Heikelälle Tallinna-Freud-Helsinki-tunnelistaan, toimittaja Aleksis Salusjärvi toi tänne ammattikoululaislemmikeitään räppäämään, professori Anu Koivunen hoki ”sivistys” niin kuin olisi osallistunut vedonlyöntiin, jonka kaikki hävisivät.

Radio Helsinki tunkeutui tänne tekemään aamuohjelmaansa. Sitä samaa aamuohjelmaa, jossa sivistys kuoli viimeistään silloin, kun ohjelman toimittaja pohti ääneen, pitäisikö Ingmar Bergmanin elokuvat arvioida uudelleen nyt, kun on käynyt ilmi, ettei Bergmanin yksityiselämän käytös edustanutkaan kaikkia niitä arvoja, joita toimittaja haluaisi kuolleiden ruotsalaisohjaajien käytöksellään edustavan.

Minä olen suoja, jossa ei tarvitse oppia uutta, minussa teidän on turvallista seurata mielipiteitä, jotka teillä jo on.

Minä olen tarina siitä, kuinka teitä alkoi pelottaa niin paljon, että ette pystyneet olemaan enää yksin edes kirjastossa.

Minä olen lopunajan amfiteatteri, jossa Sokratesta pilkataan aivan uudella tavalla.

Minä olen Oodi. Te olette twiitti.

Minä olen Oodi, minä olen Suomi, minä olen Helsinki, minä olen nyt.

Minä olen tulevaisuus. ”Kirjat ovat hautoja/ käärinliinoja, arkun lautoja”.

Julkaistu: 14.2.2019