Veneiden takilat ujeltavat Ajolanrannassa.

Vesillelaskupäivä on sateisenharmaa ja tuuli mereltä viitisentoista metriä sekunnissa. Satamaa suojaavien rinteiden männyt huojuvat ja taipuvat. Ilma on täynnä kärsimätöntä energiaa, joka yrittää temmata kaiken irtonaisen matkaansa.

Venenosturin valjaat laskevat Carmencitan veteen. Se on 10,5 metrinen, kapea ja siro lasikuitupurjevene ja kelluu kevyen näköisesti.

Carmencita, pikku-Carmen. Veneen kaima oli 1800-luvun lopun espanjalaissyntyinen tanssijatar, joka kierteli Euroopassa ja Yhdysvalloissa esiintymässä. Hänestä tallennetussa rakeisessa lyhytfilmissä nuorena kuollut Carmencita pyörähtelee hameenhelma hulmuten ja heilauttelee valkoisia tanssikenkiään korkealle.

Carmencita on Matti Ijäksen, Martti Suosalon ja Vesa Vierikon vene. Se on ollut talvisäilytyksessä Ajolanrannassa. Nyt he neuvottelevat mastoa pystyttävän henkilökunnan kanssa venepaikasta. Rymättylän länsirannalla sijaitsevan lahden laitureissa on koleana alkukesänä vielä tilaa.

”Julkisuuden ainoa hyvä puoli on, että sillä saa hyviä venepaikkoja”, Vierikko sanoo sivuun.

Carmencita saadaan puomipaikalle laituriin ja mastonkaulus tiivistettyä. Alkaa kaatosade, ja tuuli heittää puuskittain vettä vaakasuoraan. Ijäs, Suosalo ja Vierikko hakevat sateensuojaa kesäkahvilan seinustalta ja määrittelevät roolejaan veneessä.

”Manu on kippari”, Vierikko sanoo.

”Vesa ajaa moottorilla satamaan ja satamasta ulos. Matti kokkaa ja lukee kirjoja”, Suosalo sanoo.

”En mä niin veneessä lue”, Ijäs sanoo.

”Haluaa antaa vaikutelman, että lukee. Ripottelee kirjoja sinne tänne”, Suosalo sanoo.

Tänä kesänä he purjehtivat yhdessä 29. kerran. Kymmenkunta vuotta sitten ostettu Carmencita on heidän toinen yhteinen veneensä. Valmistelut sujuvat vaivatta. Lähtöpäivämäärä lyödään lukkoon. Tehtävät ovat vanhastaan tutut. Reitistä päättävät taivas ja meri.

Ajolanranta–Korpoström

Lähtöpäivänä on reipasta pohjoisenpuoleista tuulta, puolipilvistä, lämpöä parikymmentä astetta.

Köydet irrotetaan. Vierikko ajaa Carmencitan moottorilla väylälle. Suosalo ja Ijäs nostavat purjeet.

”Auta sillä skuutilla!” Suosalo huutaa ja näyttää villapaidassaan meriuskottavalta. ”Sillä toisella skuutilla!”

Kuljemme etelään, kohti Korppoota, ja väylämerkit jäävät taa kuuden seitsemän solmun vauhdilla. Sää kirkastuu, kun pääsemme loitommalle rannasta. Pärskeet roiskahtelevat laidan yli. Carmencitan perällä liehuu Helsingin työväen pursiseuran pursilippu.

”Tämä meidän purjehtiminen on aika mutkatonta”, Ijäs sanoo.

”Kenelläkään ei ole semmoista, että tullaan paremmiksi purjehtijoiksi. Selvitään vanhasta muistista satamasta satamaan. Köydet sattuu olemaan vähän sitä sun tätä. Aina pitäis ja pitäis tehdä jotain.”

Navigoinnissa he käyttävät merikortin lisäksi GPS-navigaattoria ja iPadille asennettua Navionics-ohjelmaa. Kun merikortin karttalehti kääntyy, otetaan pienet siivut Jaloviina-pullosta.

”Tämä on ihan toisenlainen kuin arkimaailma”, Vierikko sanoo.

”Tän säännöt on aivan erilaiset, ja me kunnioitetaan aika vähän muita kuin niitä oleellisia ja tärkeitä sääntöjä.”

”Purjehtijat on usein kontrollifriikkejä. Monet on helvetin pedantteja”, Ijäs sanoo.

Ijäs ja Vierikko tutustuivat Mikko Niskasen Ajolähtö-elokuvan kuvauksissa vuonna 1981. Ijäs toimi käsikirjoittajana ja apulaisohjaajana, joka kantoi ajoittain vastuun elokuvan valmistumisesta.

”Niskanen katos dokaamaan kolmeks tai viideks päiväks”, Vierikko sanoo.

”Me oltiin Matin kanssa saunassa ja meillä oli mäkihyppykisoista samanlainen käsitys. Me hihitettiin niille yhdessä siellä saunan eteisessä. Molemmat ymmärsi heti samanlaisen huumorin tason.”

Ijäs ja Suosalo tutustuivat purjehtimalla. Ijäs valmisteli Kolme yötä -elokuvan (1989) tekoa ja kutsui Suosalon Helsingin edustalle purjehtimaan. Hän päätteli keulapurjeen vaihtamisesta, millainen Suosalo oli veneessä ja työtoverina. Yhteistyö ja purjehtiminen ovat jatkuneet siitä lähtien.

Matkaamme avotuulessa. Kun lähestymme Korppoota, Suosalo sanoo: ”Ota sinä peräsinpinna.” Olen ensimmäistä kertaa purjeveneessä, ja touhu arveluttaa minua. Olen vasta oppinut, että veneilykielellä peräsimellä ohjaaminen on sitä, että ”on pinnassa”. Saatan olla pinnassa, mutta herkkyys puuttuu. Tyyrpuurin puoleinen tuuli yltyy. Vene kallistuu purjeet kireinä. Vesi roiskuu. Muutaman lyhyen minuutin ajan tunnen kirkkaan yhteyden käteni ja tuulen ja veden voimien välillä, tunnen miten neljän tonnin painoinen vene liikkuu juuri niin kuin haluan. Ymmärrän, että tällaista tunnetta voi oppia haluamaan, kesä kesän jälkeen.

Neljän tunnin purjehduksen jälkeen saavumme Saaristokeskus Korpoströmiin Korppoon saaren etelärannalle. Sataman seitsemänkymmentä kiinnityspaikkaa alkavat olla täynnä.

Carmencita saadaan poijukiinnityksellä 35-metrisen teräskuunari Amazonen viereen. Tiivistä on. Amazonen kumivene roikkuu Carmencitan keulakannen päällä.

”Joskus 60-luvulla rakennettu” Carmencita päätyi Ijäksen, Suosalon ja Vierikon veneeksi hiukan sattumalta. He olivat liikkeellä vanhalla veneellään Pölsellä, kun reitit kohtasivat.

”Me nähtiin Helsingholmissa, että onpas nätti vene ja mentiin viereen, että saatiin katella kaunista venettä”, Suosalo kertoo.

”Kysyttiin, paljonko tommonen maksaa. Ne kerto hinnan ja että tämä on myytävänä. Mentiin puoleksi tunniksi hyttiin, ja pojat sano, että ostetaan tää. Mä sanoin, etten mä voi saatana. Ostanut just ensiasunnon. Miten mä selitän vaimolle? Sitten mä menin kotiin ja kerroin vaimolleni, että nyt on ostettu venekin.”

Saaristokeskus tarjoaa veneilijöille satamapalvelujen lisäksi hotellimajoitusta, kokoustiloja ja kulttuuria. Galleriassa on juuri avautunut valokuvaaja Renja Leinon Paradox of the Sea ääni, kuva- ja videoteos. Tänä iltana esiintyy Nossa Bossa -kvartetti. Myöhemmin heinäkuussa vietetään Korpo Sea Jazz -festivaaleja.

Menemme terassiravintolaan illalliselle. Veneilykansa näyttää tervehenkiseltä, vakavaraiselta ja kansainväliseltä. Viereisissä pöydissä puhutaan saksaa, suomea ja englantia.

”Aina kun kattoo satamaan, niin meidän masto on lyhyin. Se on toi, mikä on pikkuisen kierossa taaksepäin. Aina sataman lyhyin masto”, Suosalo sanoo.

Syödessään miehet muistelevat vanhoja reissuja ja selvittelevät pakotonta purjehdusfilosofiaansa. Ahvenanmaalle menoa he suunnittelivat kymmenen vuotta, kunnes kerran pääsivät sinne. Pisin retki on ollut Hiidenmaalle.

”Se, mitä mä haen näiltä reissuilta, ei ole mitään aktiivista hakemista”, Ijäs sanoo. ”Se on toi liike. Emmä niin hirveästi tällaisissa venesatamissa viihdy. Liike ja hiljaisuus. Voi mennä mihin tahansa ja parkkeerata mihin tahansa. Sitä vapauttahan eivät purjehtijat käytä. Kun kattoo kuinka monta tyhjää saarta on tuolla ympärillä.”

”Mä haen juuri sitä hetkeä, jonka mä näin, että sinäkin (toimittaja) koit tossa tullessa. Mä näin silmistä, että nyt tää tottelee mua. Tulee aika hiljainen poika”, Suosalo sanoo. ”Se on mulle se tärkein juttu. Paitsi sitten näitten karvanaamojen kanssa. Nämä ei tottele mua.”

”Mitä kauemmas ranta jää, sitä kauempana sä olet siitä”, Vierikko sanoo. Hänelle purjehtiminen on kokonaisvaltaista lomaa arjesta. Muuttuuko ihminen purjehtiessaan?

”No mä lopetan dokaamisen ja otan jooga-asennon. Äh, en mä sellaista huomaa, että mä mitenkään muuttuisin tietenkään. Mutta viikon verran kun on ollut, niin on jotenkin asettunut tänne vieraaseen maailmaan.”

Reittiä valitessaan he antavat olosuhteiden sanella suunnan. Tänään oli aie mennä luoteeseen Isokarille, mutta pohjoistuuli sopi paremmin Korpoströmin purjehdukseen. Seuraavana päivänä Ijäs haluaisi lähteä kohti Örön saarta, mutta tuuli voi kääntää keulan.

”Monet asiat on isoja sattumia elämässä. Mikä on viehättävää ja ihastuttavaa”, Vierikko sanoo. ”Sen kun kuljet mukana, se riittää.”

Vierikko huomaa taivaalla sateenkaaren. Pöytään tuodaan kahvit ja konjakit.

”Do you have Hermesetas? You know these tablets?” Vierikko kysyy ruotsinkieliseltä naistarjoilijalta.

Suosalo saa naurukohtauksen. ”Hah hah. You know these tablets. Hah hah. Oi vittu”, hän huokaa vatsanpohjasta, kun nauru alkaa asettua.

”Sinä perkele aina laktoositonta kyselemässä”, Vierikko sanoo. ”Mä ajattelin, että kyllä mullakin on joku erikoisuus.”

Viriää tabletteihin liittyvä tarinaketju. Suosalo kertoo, miten hänen vaimonsa kadonnut nukahtamistabletti löytyi kuumeisen etsinnän jälkeen hänen kengästään. Vierikko kertoo äidistään, joka ottaa iltaisin sekä rauhoittavaa kolmiolääkettä että kofeiinitabletteja, jotta ”unet olis pirteämpiä”. Suosalo kertoo, miten eräs hänen sparraamansa mielenterveyskuntoutuja soitti yöllä ja ilmoitti, että ”nyt on vittu irti”: hän oli kutsunut kylään mukavia Kontulan häröjä, ja kaikki lääkkeet oli varastettu.

He ovat kolmikkona vuolaita haastateltavia. He ironisoivat toistensa sanomisia ja omiaan, kiistävät, yllyttävät ja jatkavat toistensa puheiden päälle ja perään niin kuin verbaalisesti kurittomammat Aku Ankan veljenpojat:

”Meidän purjehtijan maine on vähän hatusta temmattu. Se on jotenkin kasvanut.”

”Siihen rupee itekin uskomaan.”

”Ei nyt sentään.”

”Ollaanko me kovia poikia purjehtimaan, jos me viikko purjehditaan kesässä?”

”Karkas maine käsistä. Munkin Wikipedia-sivulla mainitaan purjehdus.”

”Mut me on tehty tätä yli 25 vuotta, niin kyllä me osataan.”

”Saa tulla vittu viivalle vetämään tossa seittemää solmua.”

”Tossa nyt vetää seittemää solmua vaikka Crocseilla.”

Kun keskustelu taukoaa, ei tule epätietoisin sekunnein raksuttavaa hetkeä, jolloin etsitään seuraavaa puheenaihetta. Hiljaisuus muistuttaa sitä, mitä he merellä kutsuvat lillumiseksi, tyyntä tuulen vaiettua ja aaltojen liplattaessa veneen kylkeen.

”Nythän me puhuttiin tulomatkalla enemmän kuin me ikinä puhutaan”, Suosalo sanoo.

”Tää oli ihan höpinää”, Vierikko sanoo.

”Kun me toisemme tunnetaan, niin ei meidän tarvii toisillemme puhua”, Suosalo sanoo.

”Kyllä tää tästä vaikenee”, Vierikko sanoo.

Keskuksen galleriassa on itseoppineen, jo kuolleen valokuvaaja Kaj Dahlin näyttely. Hän tallensi seitsemänkymmentäluvulla katoavaa perinteistä saaristolaiselämäntapaa.

Näyttelyjulisteen mustavalkokuvassa komea mies istuu meren äärellä. Sään ahavoimat kasvot, harmaata hiussuortuvissa, itsevarma kiinteä katse ja vahvoissa hartioissa luodonselän luja kaari. Näyttää kuin saaristomeren luonnonvoimat olisivat ahtautuneet miehen tiukan tikkitakin sisään.

”Matti kuvittelee, että se näyttää tolta”, Vierikko nauraa. ”Mut ei se näytä.”

Tosiasiassa heidän jokaisen kasvot voisi kuvata Merimies-Unionin jäsenkalenterin kanteen, elleivät varsinkin Vierikon ja Suosalon ikoniset kasvot olisi koko kansan tuntemat toisista töistä.

Millaisiksi hahmoiksi Kaj Dahl olisi heidät kolme kuvannut?

Ijäs olkoon potretissaan eläkeikää lähestyvä kapteeni. Hänen kuvaansa tarvitaan venevaja ja tassua nuoleva musta kissa. Valosta puuttuu kaikki räikeys, on hämäränhyssy, hetki jolloin ihmiset vasta aavistellen valmistelevat tragikoomisia öisiä katastrofejaan. Ijäs voisi kuvassa vaikka selvittää sotkeutunutta ahvenverkkoa. Hänen katseensa on rauhallinen ja rauhoittava, niin kuin on sellaisilla, jotka tarkkailevat näkemäänsä hiljaa huvittuneina eivätkä ole oppineet tuomitsemaan.

Suosalo on kuvattava liikkeessä, vaikka keulapurjetta reivaamassa. Hänen hoikka pitkäraajainen vartalonsa on selvästi tekemiseen tottunut, kiskomaan köysiä, heiluttamaan uittokeksiä, korjailemaan sitä ja tätä, sitomaan lepuuttajia ja paistamaan venevieraille lettuja. Hän voisi olla veneen timpuri, silmissään poikamainen katse, jolla on helppo tehdä joviaalisuuden Itämeren ennätyksiä.

Vierikon karisma ansaitsee taivaanrantaan aavistuksen myrskyä. Hän voisi olla merikarttojen äärellä ilmapuntaria tutkiva pursimies, seitsemän merta kiertänyt suvereeni jutunkertoja, jonka sympaattinen hihitys loppuu yhtä äkkiä kuin alkaakin. Tyhmien kysymysten kohdalla silmissä välähtää kärsimättömyys, jota jungmannit oppivat nopeasti varomaan. Mustissa Leviksissään, keltamustissa Vansin tossuissaan ja baskerissaan Vierikko on iätön hahmo, omalaatuinen yhdistelmä laveaa elämänkokemusta ja aikuiseksi kasvamatonta huumoria.

Läheisiltä veneenkansilta kuuluu riikinruotsin- ja tanskankielistä rupattelua. Radiossa suomalaisille valitaan uusia tangokuninkaallisia. Toisessa laiturissa lapset hyppivät veneen peräkannelta veteen.

”Tee pommi!” Vierikko huutaa.

Suosalo intoilee Joshua Slocumin kirjasta Yksinpurjehdus maapallon ympäri. Slocum oli yhdysvaltalainen kapteeni, joka 1800-luvun lopulla purjehti ensimmäisenä yksin maailman ympäri. Hän pakeni merirosvoja, ripotteli mattonauloja kannelle öisin ryöstelevien alkuasukkaiden takia ja näki kuumehoureissa Kolumbuksen Pinta-laivan kapteenin, joka lupasi hoidella peräsintä Slocumin nukkuessa.

Modernit matkapurjehtijat ratkovat toisenlaisia ongelmia. Suosalon kymmenvuotias Aino-tytär soittaa jonkun toisen puhelimesta. Hän on unohtanut oman puhelimensa PIN-koodin.

”Sä et muista sitä nyt, mutta kun sä lopetat sen ajattelemisen, se tulee sun mieleen. Ei mitään hätää”, Suosalo rauhoittelee. Pian tytär soittaakin omasta puhelimestaan.

Huomaamme Amazonen reelingistä vedenpintaa kohti laskeutuvan, ilta-auringossa kimaltavan seitin. Seuraa pitkällinen tietäväinen keskustelu hämähäkkien elintavoista. Ne uuttavat seittiä kehruurauhasistaan ja voivat leijua sen varassa, minne tuuli vie. Sattuma kuljettaa niin kaksi- kuin kahdeksanjalkaisten elämää.

”Mutta onko se hämähäkki nyt sitten tuolla vedessä? Miten se voi olla?” Suosalo pohtii hämmentyneenä.

Tilannetta tutkitaan. Seitti onkin ongensiima. Joku on virittänyt vavan Amazonen peräkannelle. Luonto ja ihminen elävät saaristossa niin toisiinsa sotkeutuneina, ettei edes kokenut merimies aina erota, mikä on mitä.

Menemme saunomaan. Viereisessä saunassa kylpee keikkansa päättänyt Nossa Bossa -kvartetti. Bändin on opiskelukavereistaan koonnut turkulaissyntyinen laulaja ja huilisti Josefiina Vannesluoma. He ovat saaristossa viiden saaren kiertueella.

Jäähdyttelemme kuistilla ja tutustumme. Kontrabasisti kertoo, miten rakastui korfulaiseen tyttöön ja lähti Korfulle opettamaan soittoa. Lemmenjuttu ei toiminut, eikä oman soiton harjoittelemisestakaan tullut mitään, koska ranta kutsui joka päivä.

Vierikko ja Suosalo juttelevat nuorille muusikoille vanhemmuudesta. Isäksi tultua Vierikon nänneistä alkoi herua empatiamaitoa. Suosalo esittää miimisesti liioitellen omaa kokematonta paniikkiaan, kun nälkäinen vauva yritti imeä hänen hauistaan.

Yö etenee, jutut taantuvat, satama hiljenee. Valo vetää yökkösiä saunakuistille. Palaamme yksitellen veneelle. Amazonen kannella nuori mies selittää ylpeänä kännykkään: ”Meillä on puosu sammunu. Tällainen on tämänhetkinen tilanne.” On kuin hän kertaisi vuosisatojen synnyttämää arkkityyppistä tarinaa maailman satamakapakoihin, ilotaloihin ja putkakoppeihin sammuneista puosuista.

Carmencitassa nukkuminen on intiimiä. Suosalo nukkuu istuinkaukalon alla olevassa pistopunkassa, Ijäs ja Vierikko kajuutan sohvilla. Olemme kuvaajan kanssa ahtautuneet keulapiikin punkkaan. Ilma on täynnä miehisiä yöllisiä ääniä ja muuttuu keulassa nopeasti hapettomaksi.

Tunnin unien jälkeen nousen kannelle hengittämään. Koillisella taivaalla roikkuu ongenkoukunohut kuunsirppi. Auringonnousu sävyttää itää jonkin trooppisen hedelmälihan epätodellisella kirkkaanpunaisella. Tyynessä aamussa mastonhuippujen Windex-tuulenosoittimien nuolet ovat pysähtyneet samaan suuntaan. Ne nukkuvat kuin abstrakti lintuparvi, nokat kohti Korppoon sisämaata. Kun kärsimätön energia on poissa, maisemaan jäävät värit, hiljaisuus ja rauha.

Korpoström–Tunnhamn–Abborrskäret

 Aamuyhdeksältä puinen perinnekaljaasi Albanus kääntyy laiturissa kiinnitysköyden varassa ja suuntaa kohti länttä. Kymmeneltä Carmencita lähtee Korpoströmin edustan ränniä pitkin itään.

Tuulet ovat taas kohdallaan, sää hyvä.

Carmencitalla kulkee arvokas lasti suomalaista elokuva-, teatteri- ja televisiohistoriaa. Ijäs on 70-luvulta lähtien käsikirjoittanut ja ohjannut kymmeniä erimittaisia televisioelokuvia ja kuusi teatterilevitykseen tehtyä elokuvaa. Vierikko vietti keväällä 35-vuotistaiteilijajuhlaansa ja on tehnyt myös vuosikymmenen pestin näyttelijäntyön professorina. Suosalolla on loputtomassa rooligalleriassaan fiktiohahmoja Bilbo Reppulista Jukolan Aapoon, suurmiehiä Irwinistä Sibeliukseen.

Työasiat ja purjehtiminen pysyvät silti helposti erillään.

”Töistä kyllä fabuloidaan eteenpäin mutta se on enemmän leikkiä kuin työtä”, Ijäs sanoo.

”Ei näillä reissuilla pysty suunnittelemaan niin, että kun tehdään elokuvaa, niin suunnitellaanpa siihen jotain kuvia. Muistella voi vanhoja”, Suosalo sanoo.

”Ja vihjata tulevista”, Vierikko sanoo.

”Luomisprosessissa ei pysty olemaan täällä”, Suosalo sanoo.

”Eikä halua olla”, Vierikko sanoo.

”Mutta mä luulen, että pääkoppa on eniten luomisprosessissa juuri näissä reissuissa, koska se saa olla rauhassa. Luoda siellä sitä touhua, eikä meidän oma tahto ole siinä läsnä”, Suosalo sanoo.

”Jos on tiedossa, että tehdään myöhemmin syksyllä joku juttu, niin sitä ei otetaan esiin”, Ijäs sanoo.

”Kyllä se sivulauseissa menee nopeasti”, Vierikko sanoo.

Hyväntuulinen aamupäivä etenee. Vierikko navigoi ja hoitelee peräsintä. Ijäs kattaa välipalan kajuutan ovelle. Suosalo nukahtaa keulakannelle maston juureen. Carmencita kulkee kaakkoon avoimemmille vesille, Tunnhamnin saarta kohti, ja eräs mielenkiintoinen ristiriita käy yhä ilmeisemmäksi.

Ijäksen, Suosalon ja Vierikon yhteistyönä syntyneet elokuvien mieshahmot ovat järjestään tuuliajolla. Katsastuksessa kohtalon murjoma Viltteri kamppailee tuoreen avioliiton, holtittomien ystävien, vammaisen lapsen ja hajoilevan autonmoottorin aiheuttamien murheiden kanssa. Kolmessa yössä estynyt Hepi joutuu naisen kanssa tv-senssimatkalle sateiseen Hankoon ja nöyryytyksestä toiseen. Pieniä valheita -elokuvassa aisankannattajapappi Erkki tarkkailee, miten nuori remonttimies Kale työstää pappilan kuistia ja hänen vaimoaan. Syrjähyppyjen naimisissa oleva teatteriohjaaja Kuosmanen sotkeutuu naisnäyttelijöihin kuin toteuttaisi hormonivetoista esteettistä ohjelmaa. Tuulikaappimaassa Velipoika päätyy vaihdokkaana mielisairaalaan ja vaihtaa hankalassa paikassa vaimon kaivinkoneeseen ja oman vaimonsa jättämä pohjoisen renttu Simo Simpatti resuaa vimmaisten tunteiden riepoteltavana.

Kerta toisen jälkeen he ovat kuvanneet miehiä, joilta on kulkusuunta hukassa. Tässä on luontevaa sortua purjehdusmetaforaan.Suomen purje on vanha germaaninen lainasana. Alkumuoto on burja, jonka merkityksiin kuuluvat ”myötätuuli, suotuisa tuuli” ja ”eteenpäin liikuttava voima”.

Elokuvien mieshahmoja liikuttavat voimat ovat harvoin suotuisia tai eteenpäin vieviä. Mutta kun Ijäs, Suosalo ja Vierikko navigoivat ja käsittelevät Carmencitaa, heidän rauhallisesta yhdessäolostaan välittyy tunne, että burja on täsmälleen kohdallaan – tuuli, tunnelma ja suunta ovat väistämättä oikeat. Heidän seurassaan tulee luottavainen olo, ettei yksi elämä voi mennä kovin pahasti pieleen.

Voisi kuvitella, että jos Katsastuksessa Hillmaniaan epätoivon maku suussa rassaava Viltteri näkisi Carmencitalla vallitsevan Pro Finlandioilla, Venloilla, Jusseilla, kritiikin kannuksilla ja näyttämö- ja elokuvataiteen valtionpalkinnoilla koristeltujen lahjakkaiden taiteilijoiden pakottoman purjehdusidyllin, hän tuomitsisi touhun kateellisena ja katkeranakin: ”Aivan höpöjätkiä.” Jos Carmencita on avotuulen syleilemä onnekkaiden vene, sen vanavedessä räpiköi ja polskii hukkumaisillaan laumoittain kuvitteellisia henkilöhahmoja, joiden burja on ollut paljon rujompi ja vastahankaisempi.

Paradox of the Arts: epäonnistumisen kuvauksista voi rakentaa menestyksekkään uran. Kärsimykset ja nöyryytykset voi osatessaan jalostaa huumoriksi ja kauneudeksi, joista ihmiset sekä tunnistavat häivähdyksiä karusta totuudesta että saavat lohtua omiin kärsimyksiinsä.

Vaikka parhaillaan purjehdimme ihanneoloissa kodikasluotoisilla lähivesillä, mieleen tulevat Willy Kyrklundin kohtalonuskoiset sanat Hyvyydestä-pienoisromaanissa. Ne voisivat luonnehtia niin valtameripurjehdusta kuin pitkää taiteellista uraakin:

Sinä joka olet valinnut meritien Kapista Cooch Bihariin ja juonut kaiken pirtun kompassista, älä menetä rohkeuttasi, toveri! Ota suunta veneesi mastolyhdystä, se on sentään korkeampi valo, ei kovin paljon korkeampi, mutta kuitenkin. Voit luottaa epävarmaan kurssiin yli pimeitten vetten.

”Sitä odottaa hahmoksi muuttumista, ettei tarvitse enää näytellä muuta kuin sitä mikä on”, Suosalo sanoo. ”Muuttuu semmoiseksi kökkynäksi. Et mää oon tämmöinen, emmää saa ittestäni muuta.”

”Näyttelijänä se on vapauttavaa”, Vierikko sanoo. ”Hyväksyä se, että jos sä olet jonkinlainen ja jonkun muotoinen ja oloinen ja ikäinen, niin sä olet sitä. Ja niillä rajoituksilla. Jos jalka ja puolet kasvoista halvaantuu, ei sellaista asiaa näytellä. Eikä ainakaan mua kiinnosta näytellä. Mut jof niin tapahtuu, voimmä toifevvakin puovifkovva näytevvä. Periaatteessa töitä riittää loppuun asti.”

”Mä luulen, että meistä kolmesta kaikki on kuin tää vanha kansansatu jäniksestä ja kilpikonnasta. Me ollaan se kilpikonna ja vääjäämättömästi vaan tehdään ja tehdään”, Suosalo sanoo.

”Mua ei enää pätkääkään kiinnosta, mitä mieltä joku on mun tekemisistä. Saa olla ihan mitä mieltä vaan. Mun oma elämäni on mulle paljon tärkeämpi”, Vierikko sanoo.

”Ja sen on ymmärtänyt, että ei ulkopuolisetkaan enää välitä siitä. Että sun täytyis jotenkin lunastaa paikkasi”, Suosalo sanoo.

”Kyllä me ollaan lunastettu moneen kertaan omat paikkamme ammattikunnissamme. Sikäli helppoa on. Mutta sen ymmärtää nuorten kohdalla, että heidän täytyy lunastaa se.”

”Joutuvat miettimään tarkkaan, mihin rakoon mahtuisivat änkeämään oman nerokkuutensa. Joka on usein niin yli, niin yli”, Vierikko sanoo.

”Mailaa puristamalla ei tämä kyllä toimi, kun oikein yrittää. On jo perspektiiviä kattoa omiakin duuneja, niin ei ne välttämättä silloin niin hyviä ole, kun on yrittänyt ladata liikaa”, Ijäs sanoo.

”Ja yleensä sitten se lunastus tapahtuu semmosissa, mistä ei itte oo ollenkaan niin varma, että onko tää nyt se paikka”, Suosalo sanoo.

”Ihan vahingossa se jostain tulee”, Vierikko sanoo.

Hyvissä oloissa purjehtiminen muuttaa ajantajua. Tuntien rajat hälvenevät ja mielen analyyttinen osa vaikenee. Havainnoista tulee hetkellisiä, kuin näköaistin postikortteja: Matala luoto. Yksinäinen käkkyrämänty. Majakka. Joutsenpari. Rantakallio, jossa nähdään intiaanin kasvot. Taas merimetsoja. Tunnhamnin vehreässä saaressa lampaat makoilevat kyljekkäin varjossa ja tuijottavat muukalaisia maahanmuuttokriittisin silmin. Tuulta. Tyyntä. Tuulta.

Mieleeni pulpahtelee Tomas Tranströmerin säkeenpätkiä: ”Merilokki, aurinkokippari, kulkee tietään.” ”Karit ja luodot, ulkoa opitut kuin virsien säkeistöt.” ”Saari nosti itseään ruohosta / ja silakkaviiri liehui syvyyksissä.” Ja kaiken aikaa aaltojen kimmeltäessä keinuva ja kallisteleva liike, joka herättää mielikuvia kehdosta tai esiäidin käsivarsilta, ajalta jolloin ihmiset eivät kuvanneet täyttymyksen hetkiään Instagramiin. Paljon valoa kuin nukahtaisi sinisen lampun sisään. Ensimmäinen purjehduskokemukseni on kokemus meren turvallisuudesta.

Pieniä onnettomuuksiakin on onnekkaiden veneessä tapahtunut. Pudonnutta lakkia kurotellessaan Ijäs on lipsahtanut laidan yli ja jäänyt jalastaan roikkumaan. Hän sai tapauksesta lempinimen Jan Fendar veneen kyljelle ripustettavien hankaussuojien, fendarien, mukaan. Vierikolla on peukalontyvessä luiskahtaneen puukonterän jättämä arpi, kun he löivät vetoa, miten nopeasti puhkaistu oluttölkki uppoaa. Pohjakosketuksia on ollut, ja Rosalan edustalla he juuttuivat kerran kiinni. Siitä selvittiin venettä keinuttamalla.

Hiukan ennen Abborrskäretiin saapumista ohitamme poukaman, jossa on Merikarhujen satama. Merikarhut ry on Suomen suurin matkapurjehdusyhdistys, jonka satamaverkossa on kolmisenkymmentä luonnonsatamaa.

”Merimakkarat!” Vierikko huutaa.

”Lahtarit!” Suosalo huutaa.

Vierikko kertoo Kasnäsissa tapahtuneen episodin. He purjehtivat huonoissa oloissa ja yrittivät rantautua Merikarhujen satamaan, eivät aivan merihädässä mutta vaikeuksissa kuitenkin. Alas venerantaan tuli kymmenvuotias poika, joka sitoi hänelle heitetyn köyden laituriin. Pojan perässä seurasi mies, ehkä pojan isä, ja näki, ettei Carmencitan saalingissa ollut Merikarhujen vihreää viiriä. Hän käski poikaa irrottamaan köyden. Helsingin työväen pursiseuran pursilippua kantava vene ei ollut tervetullut.

Siitä lähtien Merikarhut ovat olleet Carmencitan miehistölle merimakkaroita. Vierikko on tapauksesta vieläkin vihainen. Teko rikkoi törkeästi merenkulkijoiden solidaarisuutta vastaan.

Abborrskäret on pieni, matalien mäntyjen ja kallioita nuolevien katajien peittämä saari hiukan Öröstä koilliseen. Suojaisa venepoukama on saaren eteläpuolella, pohjoisella Ijäksen mökki, jota hän on vuokrannut yli 25 vuotta. Kaarramme poukamaan kiviä väistellen ja kiinnitymme laituriin.

Saaressa vallitsee hilpeä ijäsläinen sekasorto. Ijäksen poika Ville on ollut kahden ystävänsä kanssa saaressa muutaman päivän, ja juhlimisen väsyttäminä heidän kotiinpaluunsa on venähtänyt. Puhelias mökkinaapuri Petski tarjoaa savustettuja ahvenia. Alkaa sadekuuro, jonka ajaksi pakenemme Petskin mökkiin. Toinen mökkinaapuri horjuu venelaiturille Pub Heinähattu -t-paidassa – ristitään hänet tässä intimiteettisuojan takia vaikka Heinähatuksi – ja on edellisyön juhlista vielä sen verran humalassa, että luulee iltaa aamuksi. Villen kaverin Maken kuuro spanieli on kadonnut, ja pelätään, että merikotka tai supikoira on napannut sen.

Sauna lämmitetään. Saunaneteisen pöydässä on merikartta ja seinällä valokuva viikinkilaivan rekonstruktiosta. Uimapaikan vesi on niin kylmää, että kangistaisi Harald Hirmuisen.

Suosalo ja Ijäs menevät veneeseen nukkumaan alkuyön hämärtyessä. Tyyni vedenpinta kantaa pienetkin äänet luotojen taa. Hiljaisuus on kuin pehmeää ainetta. Paitsi silloin, kun saunalta kuuluu hysteeristä räkätystä. Alastonta Heinähattua talutetaan uimapaikan polulla. Hän kulkee hitaasti hämärässä saaristolaismaisemassa kädet levällään, absurdi kristushahmo yön mustaamaa pakanallista kaislikkoa vasten. Hän luiskahtelee ja putoilee veteen, makaa rantakivellä hyljemäisesti mahallaan, valkea takamus hohtaen, raajat heiluen. Touhu näyttää hyvin suomalaiskansalliselta. Tuolla tyylillä näillä rannoilla on ryvetty jo vuosisatoja, iloittu kiireellä ennen kuin taas yksi kertakäyttökesä vilahtaa ohi.

Sanon Vierikolle, että he kolme vaikuttavat veneessään onnellisilta. Pikainen hymy käy hänen kasvoillaan.

”Tämä on pyhää”, hän sanoo ja pyyhkäisee jotain Carmencitan kajuutankyljestä.

Abborrskäret–Örö–Abborrskäret

Me viedään sut Vesa tuolla Örössä terveyskeskukseen ja tutkitaan toi sun uniapnea”, Suosalo sanoo.

”Minä en lähde.”

”Leikataan kurkusta pois kaikki mitä siellä on, saatana.”

Kolmannen purjehduspäivän aamu on aurinkoinen, ilma luotojen yllä tyyni. Maken spanieli on löytynyt, se oli vetäytynyt mökkiin sosiaalista ilonpitoa pakoon. Ijäs ja Petski käyvät moottoriveneellä kokemassa verkot. He saavat ahvenia ja siikoja, ja yksi epäonninen lahna päätyy takaisin veteen vatsa pystyssä. Lokit kerääntyvät poukaman kallioille, torailevat ja tarkkailevat vedessä kelluvaa lahnaa. Laiturinkupeessa kiemurtaa mustasuomuinen rantakäärme.

Petski näyttää Suosalolle, miten ahvenia ja siikaa fileerataan. Suosalo oppii nopeasti.

”Tää on tämmöstä kirurgin hommaa”, Suosalo sanoo fileerausveitsi kädessään.

Suosalo tarkistaa Örön vierasvenesataman tilanteen webbikameran kautta. Pienellä viiveellä päivittyvä kuva saa laitureilla liikkuvat näyttämään katkokävelijöiltä. Suosalo miettii, että satamakameroiden avulla vaimot voisivat valvoa veneilevien miestensä touhua: ”Tuu jo pois sieltä.”

Aamiaisen jälkeen nousemme veneeseen ja ajamme moottorilla Örön linnakesaarelle. Saari on avautunut yleisölle tänä vuonna. Laiturikahvilassa nuori satamayrittäjä selostaa suunnitelmiaan kasarmille remontoitavaa hotellia varten.

Kierrämme katsomassa Örön kasarmin rakennuksia ja nousemme eteläiselle 12-tuuman Obuhov-tykille. Suosalo suunnittelee tykkijalustalle pyörivää teatterinäyttämöä. ”Tässä voisi hyvin vetää Mielipuolen päiväkirjaa”, hän sanoo.

”Tämä voi olla huono metafora, mutta kyllähän purjehtimisessa on kuuntelemisesta kyse”, Ijäs sanoo. ”Sä olet tuulen kanssa, joudut sitä kuuntelemaan. Olet koko ajan sen kanssa, mitä tapahtuu ympäristössä.”

”On ihmeellistä, että siihen menee kaksikymmentä vuotta – puhun vain itsestäni – että oppii kuuntelemaan, mitä se toinen sanoo”, Suosalo sanoo näyttelemisestä.

”Kaksikymmentä vuotta. Kuuntele, mitä kaveri sanoo. Ei sulla ole kiire mennä ramppiin esittelemään itteäs. Sieltä se näytelmä tulee esiin.”

Suosalo demonstroi kädellään nukettamalla, miten vain muutaman vuoden takainen nukketeatteriyhteistyö näyttelijä Satu Paavolan kanssa opetti hänelle uusia oivalluksia siitä, kuinka yleisön huomiota voi suunnata, kun tehdään vuoropuhelua näyttämöllä.

”Eihän mun tarvii kuin heittää repliikki ja antaa pallo”, Suosalo sanoo. ”Meille nuorena teatterikoulussa annettiin vähän erilaista oppia. Ainakin se oma ego saatiin sieltä ramppiin. Sen takia me pompahdetaan sieltä ja otetaan se tila. Se ei aina palvele sitä näytelmäkirjailijaa.”

”Elokuvassa vielä ensimmäisessä ja toisessa otossa näyttelijät kuuntelevat toisiaan, mutta mitä enemmän toistoa tulee, sen todennäköisemmin ne ei kuuntele enää”, Ijäs sanoo.

”Toisto tuhoaa tauot. Dialogi kiihtyy ja tulee rikkonaisemmaksi. Se on ihan lainomaista. Toisto tekee sen.”

”Paitsi Pöystin Lasselle, joka mutisi aina just niitä omiaan välittämättä, mitä ympärillä tapahtuu”, Vierikko sanoo.

”Se on oma stailinsa. Kyllä hienot näyttelijät osaa sen”, Ijäs sanoo.

”Se on sitä Marlon Brandoa. Siinä on vaikeaa vastanäyttelijällä vieressä”, Suosalo sanoo.

”Siinä vaiheessa pitää ohjaajan sanoa, että pallon pitäisi olla tuolla. Mutta sä olet vittu että ’En syötä! En syötä!’ Huomion saa halvoilla keinoilla itseensä. Kun se vietti on kova, niin kuin nuorella ihmisellä on.”

”Nuorella niin kuin Lasse Pöystillä”, Vierikko sanoo.

”Mä teen monologeja ja tossa Palvelijassa ekaa kertaa tajusin, mikä on ohjaajan työ”, Suosalo sanoo.

”Mä ohjasin vain itseäni ja tajusin, että vittu, sehän on työ. Sä joudut tekemään päätöksiä. Ja päätösten tekeminen, koska niitä mahdollisuuksia on miljoona, minkä tien valitsee, niin se on se juttu. Mä olin ennen, että mitä nää ohjaajat vittu tekee. Ne vaan tossa kävelee. Mutta nehän tekee päätöksiä. Se oli tärkeä prosessi sen takia. Mä tajusin, ettei minusta ole siihen touhuun.”

Tulevista työkuvioista he puhuvat ohimennen. Vierikko sanoo valitsevansa nykyään työnsä sen mukaan, keiden kanssa työ tehdään. Suosalo kertoo lähtevänsä Palvelija-monologin kanssa kiertämään teattereita. Hän pitää kiertämiseen liittyvästä roudaamisesta, hänestä se muistuttaa purjehtimista. Ijäksellä on työn alla tv-sarja, jonka jaksot hän ohjaa jaetusti Juha Lehtolan kanssa. Hän suunnittelee jäävänsä eläkkeelle ensi vuoden jälkeen. Elokuvien tekoa hän ei aio lopettaa.

”Jos duunit lopettaa, niin se on vähän kuin ettei enää purjehtisi”, Vierikko sanoo. ”Virtaa antava, elämässä kiinni pitävä voima. Meillä on sellainen duuni. Ei rasite, vaan etuoikeus. Matin ohjaaminen ja käsikirjoittaminen ovat sen elämäneliksiiri. Elämäntapa.”

Paluumatkalla Abborrskäretiin näemme merikotkapariskunnan kaartelemassa luotojen ja veden yllä. Ensi kesänä on Ijäksen, Suosalon ja Vierikon kolmekymmenvuotisjuhlapurjehdus. He suunnittelevat leikillään kokoavansa isopurjerahaston.

”Ja hautajaiskukkarahaston Matille”, Vierikko sanoo.

Päivällisen jälkeen hyvästelen Ijäksen ja Vierikon ja kiitän vieraanvaraisuudesta. Petski-naapuri vie Suosalon ja minut moottoriveneellä Rosalaan ja autolla Kasnäsin lautalle. Suosalo palaa mökilleen Turun saaristoon tekemään keittiöremonttia. Ijäs ja Vierikko hakevat mukaan näyttelijä Pertti Sveholmin, joka astuu veneeseen Suosalon tilalle. Purjehdus jatkuu.

Illalla vuode keinuu. Kolmen aalloilla vietetyn päivän jälkeen kehooni on jäänyt veden ja tuulen liike, onnekkaan burjan tunne. Koen saaneeni käytännön oppitunnin miesten välisestä ystävyydestä. Ja jostain laajemmasta, vaikeammin hahmottuvasta luottamuksesta, jonka maailma toisinaan ansaitsee.

Seuraavana aamuna lähetän Ijkselle kiitosviestin. Hän vastaa nopeasti:

Kiitos ittelles. Tässä me hörpitään kahvia ja tehdään lähtöä.

T. Ijäs ■