Mondo

Onnellisten saari: millainen on Ahvenanmaa paikallisten silmin?

Onnellisten saari: millainen on Ahvenanmaa paikallisten silmin?
Mannersuomalaisilla on Ahvenanmaasta harmonisia mielikuvia. Aurinkoinen paikka, kuin ikuisen kesän onnela. Mondo lähti katsomaan, mitä paikalliset itse ajattelevat saaristostaan, oppainaan kaksi taiteilijaa Maarianhaminassa.
Julkaistu: 7.7.2021
Tummat pilvet lähestyvät saarta. Lokkiparvi lentää niemenkärjessä nököttävän merimieskappelin katolle. Maarian­haminan Itäsatamassa sijaitsee Merikortteliksi kutsuttu alue, ja se on kuin näkymä Wes Andersonin elokuvasta. Ripaus pastelli­sävyjä, omaperäisyyttä ja mystistä tunnelmaa. Tervan ja puupölyn tuoksua.
Punainen torppa seisoo melkein meressä. Työhuoneen sisällä odottaa Jonas Wilén, 46, itseoppinut kuvataiteilija ja taidemaalari. Hän on syntynyt Ahvenanmaan Eckerössä mutta asunut miltei koko elämänsä Maarian­haminassa, ja perheeseen kuuluu vaimon lisäksi kolme lasta.
Taiteilijuus kulkee Wilénin suvussa. Oppeja hän on saanut sedältään, taiteilija Tage Wiléniltä, joka työskentelee ilman sähköjä mökissään metsän keskellä.
Millaista väkeä täkäläiset ovat, Jonas Wilén, ja millaista on heidän arkensa?
”Ahvenanmaalaisia yhdistää tietynlainen itsepäisyys. Saarielämä muuttaa ihmisiä ja on tehnyt niin satoja vuosia”, Wilén sanoo.
Eristyksissä eläneen yhteisön on ollut pakko kehittää erilaisia taitoja selvitäkseen saarella, hän pohtii.
Jonas Wilén on remontoinut torppaa. Rakennuksessa työskenteli ennen häntä seppä.
Maarianhaminan historia näkyy kaupungissa muun muassa siinä, että perinteisiä käsityöläisammatteja harjoitetaan yhä. ­Korttelin verstaissa veistellään veneitä, rakennetaan kaljaaseja ja valmistetaan purjeita. Sepän­pajoissa taotaan metallia ja hopeaa.
Wilénin torpan ikkunasta näkyy lapsia leikkimässä, jahtaamassa toisiaan ahtaiden tönöjen väleissä. Myrsky on kaukana täältä ja piinaa nyt ennemminkin mannersuomalaisia.
Maarianhaminan Meri­korttelin tunnus­­­­majakka on paikantamisen apu päiväsaikaan liikkuville merenkulkijoille. Tunnusmajakka on usein punainen ja pyramidin muotoinen. Siinä ei ole valolaitetta.
Wilén on tehnyt yli kymmenen vuotta Nya Åland -paikallislehteen viikoittaista ­satiirista sarja­kuvapalstaa. Se kommentoi Ahvenanmaan ja maailman politiikkaa, ­äärioikeiston nousua, työttömyyttä, koronapandemiaa, ­milloin mitäkin.
Piirroksia on julkaistu nelisensataa. ­Viikon Wilén on kahvipöydän keskustelun herättäjä, vähän kuin Pertti Jarlan Fingerpori.
Taideteoksiinsa Wilén on yhdistänyt viitteitä suomalaiseen taiteeseen, kuten Simbergin, Edelfeltin ja Gallen-Kallelan maalauksiin.
”En yritä olla erityisen ilkeä, mutta välillä osun työssäni johonkin. Haluan olla kartalla siitä, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.”
Wilén piti maalauksistaan viime vuonna ­Maarianhaminan keskustassa Ahvenanmaan taidemuseossa näyttelyn tunnetun ruotsalaistaiteilijan Ernst Billgrenin kanssa.
Maarianhaminalla on kahdet kasvot, Wilén pohtii: elinvoimainen kesä turisteineen ja pysähtyneen rauhallinen talvi.
”Eräs brittiläinen matkailutoimittaja kirjoitti, että off-seasonin aikaan täällä on miltei turvallista ampua tykillä pääkadulla”, sanoo Wilén naurahtaen.
Hiljaisuuden ystäville tämä on täydellinen paikka talvikauden aikana. Viime vuonna myös kesä oli poikkeuksellisen hiljainen paikallisille asukkaille.
Jonas Wilén on tehnyt Ahvenanmaalla niin kuvataidetta kuin muita töitä pilapiirroksista aina alueen itsehallinnon 100-vuotispäivää juhlistavaan postimerkkiin.
Koronapandemia on vaikeuttanut saarelais­ten arkea ja elämää monin tavoin. Turismi katosi lähes kokonaan. Ahvenanmaan työttömyys nousi kolmesta prosentista 13 prosenttiin. Se on valtava luku noin 30 000 ihmisen saarelle, joka elää ja hengittää matkailusta.
Wilén kertoo, että monilla mannersuomalaisilla on käsitys Ahvenanmaasta pelkästään onnellisten saarena. Vastakkainasettelu saarella ja mantereella asuvien välillä on surullinen ilmiö, jota hän haluaa purkaa.
”Ymmärrän, että vaikkapa mikkeliläisiä tai kajaanilaisia ei kiinnosta helvettiäkään, mitä Ahvenanmaalla tapahtuu. Tunnen välillä ­olevani eksyksissä, koska en osaa kovin hyvin suomea.”
Laivaliikenne on silta, joka yhdistää ­Ahvenanmaan muuhun Suomeen, mutta kieli erkaannuttaa.
Pitkään asiat saaristossa ovat sujuneet erinomaisesti. Ihmiset ovat rakentaneet taloja, investoineet ja avanneet ravintoloita. Wilénin mukaan nyt on käynnissä dominoefekti, jossa tilanne menee huonompaan suuntaan.
”Ahvenanmaalaiset maksavat paljon veroja manner-Suomeen. Verot tulevat huonosti takaisin, koska määrärahat eivät perustu nykyiseen asukasmäärään”, sanoo Wilén.
Historiallisesti tarkasteltuna alueen talous on ollut vakavarainen. Vuonna 2017 julkaistun Ahvenanmaan talousjärjestelmän selvityksen mukaan sekä valtion tulot että menot asukasta kohden olivat Ahvenanmaalla korkeimpien joukossa Suomessa suhteutettuna väkilukuun. Selvityksessä tarkasteltiin alueen taloutta vuosina 2000–2015.
Tammikuussa 2020 julkaistun kyselyn perusteella 80 prosenttia ahvenanmaalaisista haluaa edelleen kuulua itsehallinnollisena osana Suomeen. Yksi kymmenestä kannattaa itsenäistymistä ja vain neljä prosenttia väestöstä Ruotsiin liittymistä.
Koko elämänsä jalkapalloa pelannut Wilén muistelee lämmöllä vuoden 2016 syksyä, jolloin Maarianhaminan Wiklöf Holding Arena täyttyi hurmoksesta ja yhteisöllisyydestä. Stadionilla oli 4 535 katsojaa mylvimässä IFK Mariehamnin voittaessa ensimmäistä kertaa Veikkausliigan mestaruuden.
Tuolloin kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä.
Pepperskör on taiteilija Nayab Ikramin suosikkipaikkoja Ahvenanmaalla. Niemenkärjestä avautuu näkymä väylälle, jossa autolautat liikennöivät.
Wilénin tapaamisen jälkeen hyppäämme auton rattiin ja kierrämme ­Maarianhaminan omakotitalo­alueella. Ohitamme ­kaupungin vanhimman talon Övernässtuganin, jossa martat pitävät kesäkahvilaa.
Maarianhamina on Venäjän keisari Aleksanteri II:n perustama, ja kaupungin nimi on rakkauden osoitus hänen vaimolleen Maria Aleksandrovnalle.
Venäjän ajasta muistuttavat puutalot ja 1800-luvulta peräisin oleva asemakaava. Kaupungissa on myös Venäjän Maarian­haminan-konsulaatti, jonka tehtävä on valvoa Ahvenanmaan demilitarisointia.
Valokuvaaja ja taiteilija Nayab Ikram, 28, nousee auton kyytiin. Ikram on syntynyt Maarianhaminassa, jossa hän on käynyt myös koulut lukioon asti. Nyt hän on täällä tapaamassa perhettään ja lomailemassa.
Ikram on pitänyt soolonäyttelyitä Suomessa ja Ruotsissa sekä osallistunut yhteisnäyttelyihin ympäri maailmaa, muun muassa Venäjällä, Hollannissa ja Taiwanissa. Hän yhdistelee teoksissaan valokuvataidetta, videoita, installaatioita ja äänimaisemia.
Ikram haluaa näyttää meille yllätyksenä yhden suosikkipaikoistaan. Ajamme Järsön saarella, joka sijaitsee kymmenen kilometriä Maarianhaminan keskustasta etelään. Pistäydymme Stickstugan Hantverk & Café -käsityökahvilassa, joka on kesällä kuin paratiisi vehreine puutarhoineen ja vanhoine, värikkäine kalusteineen. Nautimme kahvia, syömme vegaanisia kakkuja ja keskustelemme Ikramin elämästä, kaikesta maan ja meren välillä.
Nayab Ikram on Ahvenanmaan nykypolven taiteilija. Hän muutti taannoin saarilta Turkuun.
Ikramin juuret ovat Pakistanissa, josta hänen vanhempansa muuttivat Ahvenanmaalle yli neljäkymmentä vuotta sitten. Hän opiskeli Pietarsaaren ammattikorkeakoulussa valokuvaajaksi ja asuu nykyään Turussa.
Ikram on käsitellyt työssään paljon identi­teettiä. Yhtenä taiteellisen ilmaisun elementtinä hän on käyttänyt hiuksia, jotka ovat historiallisesti kertoneet ihmisen vauraudesta, sosioekonomisesta asemasta, vallasta, ­seksuaalisuudesta ja niin edelleen.
”Taiteen ei tarvitse aina erotella ja perustua uhrauksille, vaan se voi eheyttää, yhdistää ja pitää huolta yhteisöistä”, hän sanoo.
Ikram on tehnyt työtä muuttaakseen suomalaista kulttuuria, jossa ei-valkoisia taiteilijoita ei juurikaan ole nähty. Hän haluaa, että poc-yhteisö (people of colour) saisi Suomessa itse kertoa tarinansa, omasta näkö­kulmastaan.
”Yhteiskunta ei ole täydellinen. Tarvitsemme myös vaikeita keskusteluja, jotta voisimme muuttaa asioita paremmiksi.”
Yleensä Ahvenanmaata on kuvattu ylä­luokan tarinan kautta, Ikram kertoo. Oman kritiikkinsä saa myös koko taidekenttä.
”Taidealoilla opiskelee enemmän ­naisia, mutta kansallisgallerioissa, apu­rahojen jakamisessa ja palkinnoissa miehet ­dominoivat.”
Äskettäisessä taideprojektissaan Ikram halusi käyttää hajuaistia, jota taiteilijat eivät usein hyödynnä töissään.
”Halusin luoda kaksi erilaista tuoksua: ­Suomen kesän ja Pakistanin aamun. Yhteiskunta ja ihmiset heräävät uuteen aamuun. Hajuaisti on ihmisen aisteista vahvin linkittymään muistojen kanssa.”
”Tarvitsen vettä ympärilleni, jotta pystyn olemaan. Uskon, että sama pätee ympäri maailmaa ihmisiin, jotka asuvat saarella”, pohtii Nayab Ikram.
Perhe, ystävät ja luonto ovat asioita, joita Ikram rakastaa Maarianhaminassa. Hän koki nuorena olevansa täällä ulkopuolinen ­maahanmuuttajataustansa ja muslimi­uskonsa takia. Hänellä oli nuorena vain muutama maahanmuuttajataustainen ystävä, joiden juuret ulottuivat Euroopan ulkopuolelle.
”Kaikki ihmiset eivät ole rikkaita ja hyväosaisia, joilla on huvila ja vene. Isäni ja äitini raatoivat töissä, jotta saivat rakennettua talon Maarianhaminaan.”
Ikramin isä työskenteli tuplavuoroissa, ensin lelutehtaassa ja sitten ravintoloissa, kunnes kykeni kymmenen vuoden jälkeen avaamaan oman pizzerian. Ravintolaa ei ole enää, mutta Ikram kertoo, että maarianhaminalaiset muistelevat edelleen sen herkullisia pizzoja. Ikramin äiti huolehti lapsista kotona ja teki töitä lastentarhassa. Ikramilla on vanhempi sisko, joka asuu Lontoossa.
Maarianhaminasta muualle Suomeen muuttaneet palaavat vähitellen saarelle ja perustavat perheen, Ikram kuvailee. Kaupunki on lapsiperheystävällinen ja turvallinen.
Tosin ilman sukulaisten tai perheen verkostoa saarelle voi olla aluksi vaikea asettautua.
”Ahvenanmaalle muuttaminen on hankalaa, koska ihmisillä on omat heimonsa. Tämä on välillä kuin ankkalampi.”
Maarianhaminan vesitorninmäeltä aukeaa kaunis näkymä.
Ajamme Maarianhaminan vesitornin kukkulalle, jonka laelta näkyy pilvetön taivas, rakkaudenpoluksi ristitty kiemurteleva tie, vanhoja puutaloja, kalliota, veneitä ja laivoja. Ja tietenkin silmänkantamattomiin merta, joka on sekä ystävä että vihollinen, seikkailujen ja sulkeutuneisuuden syli.
Vesitornin seinällä on vain yksi graffiti. Se muistuttaa kaupungin asukkaita ja vieraita elämän rajallisuudesta: död, kuolema.
Huristamme punasävyisellä asfaltilla ­Maarianhaminan länsisatamaan, jossa ­kelluu jo ennen toista maailmansotaa eläköitynyt rahti­purjealus, nykyinen museolaiva Pommern. Sillä on seilattu ympäri maailmaa, lastina ­vehnää, suolaa, lannoitteita ja puuta. Tämä on aina ollut kansainvälinen ­kaupunki.
”Maarianhaminalaiset ovat aina valmiina auttamaan, koska he ovat niin tottuneita matkailijoihin, kaupankäyntiin, ongelmien ratkaisuun. Ihmiset, jotka asuvat saarella, joutuvat puhaltamaan yhteen hiileen ja opettelemaan elämään oma­varaisesti”, sanoo Ikram.
Kastelholman linna on Ahvenanmaan tunnetuimpia nähtävyyksiä. Sitä alettiin rakentaa 1300-luvun lopulla.
Maarianhamina on kaupunki, joka toimii silmänkorkeudella ja on miellyttävä nähdä kävellen. Lehmukset huojuvat Badhusparkenissa, eli Englantilaisessa puistossa, jossa on Ruotsin konsulaatti ja ­Doktorsvillan. Se on arkkitehti Lars Sonckin töitä, kuten myös kaupungin­talo ja merenkulkuopisto.
Sataman läheisyydessä on myös Pub Bastun. Kaupunkilaisten entinen yleinen sauna on ollut 1970-luvulta lähtien Maarianhaminan underground-piirien keikkapaikka, jossa ovat keikkailleet nimekkäät bändit, kuten ruotsalaiset The Hellacopters ja Looptroop.
Siellä myös Nayab Ikram on viettänyt teini-­ikäisenä monta iltaa.
”Maarianhamina voi olla myös kuin Twin Peaks, jossa on mystiikkaa, outoutta ja pinnan alla salaisuuksia.”
Syksyisin ruuan­tuottajat pitävät Skörde­festen på Åland -sadonkorjuujuhlat. Ne kokoavat paikallisia ja myös matkailijoita.
Kommentoi »