Apu

Onnellisten päivien muistoissa



Onnellisten päivien muistoissa

Tuija Wuori-Tabermann kirjoitti kirjansa Meitä oli kaksi purkaakseen omaa suruaan ja antaakseen lohtua muille läheisensä menettäneille.
Teksti Liisa Talvitie

Tuuli kohoaa tänäänkin taivaisiin asti, ja syksyn ensimmäiset keltaiset lehdet ovat yhtä ryöppyä. On aika muistaa, aika kertoa surusta, joka kääntyy puheeksi elämästä ja rakkaudesta Tuija Wuori-Tabermannin kirjoittamassa kirjassa Meitä oli kaksi (Otava).

Vain muutama kuukausi sitten kesäpaikan vanha omenapuu oli yhtä ryöppyä sekin, ja harvinainen tummankirjava amiraaliperhonen kaarteli Tuija Wuori-Tabermannin lähellä. Hän oli kutsunut amiraaliperhosia puolisonsa, runoilija Tommy Tabermannin kanssa Karjalan perhosiksi, sillä niitä lenteli parvittain aikoinaan Terijoella, Tabermannin suvun entisillä asuinsijoilla.

Tuija Wuori-Tabermannin viidennen kirjan käsikirjoitus oli valmis, pian kustantajalle lähdössä. Hän istui tutulla laiturilla, siinä missä istuttiin monena vuonna yhdessä Tommyn kanssa. Luettiin, puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä, oltiin hiljaa. Yhdessä, sillä sielu oli löytänyt toisessa parinsa.

Nyt hän oli yksin, mutta perhonen kaarteli lähellä.

Kirjan kannessa on kaksi perhosta.

Surun läpi on mentävä, sen alle ei pidä lannistua. Tämä ajatus on Tuija Wuori-Tabermannin kirjan keskeinen sanoma, joka tavoittaa hyvin lukijan. Hän ei nosta itseään keskiöön, vaikka kirjoitustyö oli hänen tapansa selvitä surustaan. Hän haluaa ennen kaikkea antaa kirjallaan toivoa ja rakennuspuita muille läheisensä menettäneille.

Surulle ei ole olemassa yksiselitteistä käsikirjaa, mutta tästä kirjasta paljastuu, miten elämä jatkuu, miten on yhä mahdollista kokea kauneus, joka poisnukkuneen kanssa koettiin yhdessä.

– Meitä, joita oli kaksi, on nyt yksi. Olen yksin, mutta en yksinäinen. Koko perheeni, sukulaiseni ja monet läheiset ystäväni ovat henkisesti kantaneet minua läpi kuluneen vuoden. Tukea on tullut myös lukemattomilta vierailta ihmisiltä, jotka ovat lähestyneet minua kirjein ja sähköpostein.

Tuija Wuori Tabermann sanoo, että hänestä on tullut energiasyöppö.

– Tarkoitan sillä sitä, että saan ihmisten ystävyydestä ja aivan pienistäkin arjen asioista hyvää, eteenpäin vievää energiaa. Eikä leskeys ole sairaus, joka tarttuisi, kirjailija sanoo ja kavahtaa suomen kielen karusti kalskahtavaa leski-sanaa.

Kirjasta voi lukea, miten raskas, miehen sairauden täyttämä vuosi päättyy, miten surutyö alkaa ja miten se etenee. Surutyö ei ala helpolla, ei kenelläkään varsinkaan puolisonsa tai lapsensa menettäneellä.

– Sureminen on kenties ankarin työ, jonka ihminen joutuu tekemään. Surun alkusokki on hirvittävä, ja sekin on vain elettävä, mutta on myös ymmärrettävä nousta alkusokin jälkeen. Moni on sanonut, että suruverho hälvenee kahdessa vuodessa, ja niin varmasti onkin. Elämä ei ole enää sama kuin entinen yhteinen elämä, mutta tämä uusi pitää luoda rohkeasti. Se ei ole itsekkyyttä.

Elämä ei pääty kuolemaan, päättyy vain se, jonka me elävät vielä koemme ja omin silmin näemme. Niin Tuija Wuori-Tabermann uskoo. On kyse herkkyysasteesta, kyvystä vastaanottaa ja iloita esimerkiksi luonnon antamista merkeistä.

Luonnolle herkistyneenä hänellä on ollut niitä merkkejä paljon.

– Minulla on ollut se kyky lapsesta lähtien. Nyt siitä on ollut lohtua, ja tiedän kestäneeni omaa suruani sen avulla. Haluan uskoa, että elämä jatkuu toisella tasolla, laajemmassa energiassa, johon me siirrymme saatuamme tehtävämme täällä päätökseen. Olen tuntenut Tommyn läsnäolon häivähdyksinä ja unina, joiden jälkeen on helpompi herätä uuteen päivään.

Tuija Wuori-Tabermann näkee hänet unissaan valoisana omana itsenään.

– Niissä hän kertoo minulle, että kaikki on nyt hyvin. Niin kuin onkin, kaikki kärsimys ja kipu ovat takanapäin. Olisi itsekästä ajatella mitään muuta.

Tuija Wuori-Tabermann keskustelee kirjassaan muutamankin läheisen ystävänsä kanssa. Yksi on sairastunut rintasyöpään ja parannuttuaan kirjoittanut siitä kirjan, pari on menettänyt aviomiehensä liian varhain kuten hänkin. He sanovat, että kun kaikki vuodenajat on käyty läpi, ollaan surun paremmalla puolella.

Keskusteluista paljastuu myös, että toimettomaksi, suremisen ja pelon alle ei saa jäädä. Ei vakavan sairauden yllättäessä, ei edes kuoleman hetkellä.

– Jos surulle antaa liian suuren vallan, se muuttuu ahdistukseksi ja masennukseksi, josta voi olla hyvin vaikeaa nousta. Surussa on päästävä eteenpäin, niin poisnukkunutkin toivoisi, ja niin meidän tänne jääneiden on tehtävä. Vanha sanonta, että on edettävä päivä kerrallaan, pitää aivan konkreettisesti paikkansa. Se on ainoa tapa mitata aikaa, ainoa tapa päästä eteenpäin ja rakentaa päivät uudelleen. 

Tommy Tabermannin elämää ja ihmistä ymmärtävät, syvästi humaanit runot aloittavat kirjan jokaisen luvun. Hän on niissä voimakkaasti läsnä.

– Otin mukaan myös runoja hänen viimeisestä keskenjääneestä runokokoelmastaan. Tommy kirjoitti runoja vielä viimeisinä kuukausinaan. Mies kuljetti kynää ja kynä miestä. Hänellä oli aina mukanaan kynä ja pieni musta muistikirjansa.

Sanat eivät runoilijaa jättäneet. Kirjoittaminen oli hänen hengittämistään ja tapansa elää. Hänen sanoistaan kumpuaa voimaa ja iloa siitä, mitä kaikkea elämä voi antaa. Rakkaus on olemassa, ja elämä on ulottuvillamme juuri tässä hetkessä, jos vain osaamme ottaa sen vastaan.

– Elämällä ainutkertaisia hetkiämme torjumme kuoleman. Kuolema ei ole mahdottomuus, vaan mahdollisuus. Se on Tommyn sanoin valkopurjelaiva, jota jumalat johdattavat, Tuija Wuori-Tabermann sanoo.

Julkaistu: 10.10.2011