Onko vielä nykyäänkin urheilutoimittaja mieluummin urheilijan promoottori kuin vallan vahtikoira?
Eivätkö urheilutoimittajat kykene kriittiseen journalismiin? Sitä kysyy terävästi ja sanojaan säästämättä Aition kolumnisti Katleena Kortesuo.
Mitä yhteistä on huonolla urheilutoimittajalla ja huonolla viihdetoimittajalla? Molemmat fanittavat uutisaiheitaan.
Journalistin eettinen velvollisuus on olla vastuussa vain lukijoilleen. Tämä ei kuitenkaan onnistu, jos toimittaja pitää haastateltavaa idolinaan. Silloin kriittiset kysymykset jäävät kysymättä ja kaikki haastateltavan typeryydet saavat armeliaan hyväksynnän.
Katsotaanpa, millaista journalismia fanittamisesta ja kaveruudesta seuraa.
Halailua Leijonien päävalmentajan kanssa
Tulosruudussakin esiintynyt toimittaja Jani Uotila latasi toukokuussa Instagramiin kuvan, jossa hän kaulaili Prahan MM-kisoissa tunnettujen jääkiekkovalmentajien kanssa, joiden joukossa oli Leijonien tuleva päävalmentaja Antti Pennanen.
Kuvatekstissä Uotila on innoissaan tapaamisesta: Ollessani MM-kisoissa olen tykännyt liikkua voittavassa ja asiantuntevassa seurassa. Tälläkin kertaa onnistuin kohtuullisesti.
Eikä ihme, että ollaan kavereita. Uotilahan teki Pennasesta huhtikuussa tunteikkaan ja kritiikittömän haastattelun, jossa Pennasen absurdit selitykset nieltiin purematta.
Voisitko kuvitella, että tutkivat toimittajat kuten Laura Halminen tai Jarno Liski halaisivat ministereitä Instagramissa?
En minäkään.
“Fanituksesta on hyötyä"
Journalistin haastattelussa jalkapallotoimittaja Johanna Nordling kertoo, että fanittamisesta on hyötyä. Hän kuulemma saa fanina “harvinaislaatuisia haastatteluja kannattajaryhmien johtohahmoilta”.
Niin varmasti saakin. Jokainen antaa haastatteluja mieluummin innokkaalle fanille kuin kriittiselle toimittajalle. Tämä ei liene yllätys.
Nordling kertoo, että hän pystyy pitämään fanin ja toimittajan roolin erillään.
Siinä tapauksessa hän lienee yli-ihminen, koska kaikilla meillä muilla vahva tunneside vaikuttaa lähes väistämättä päätöksentekoon.
“Jos vaikka hieman tykkäisin näistä IG-päivityksistä”
Aivan oma lukunsa ovat toimittajat, jotka tekevät uutisen pelkästään urheilijan Instagram-päivityksestä.
Iltalehti on uutisoinut, että aitajuoksija Nooralotta Neziri on ottanut tatuoinnin. Jutun sisältönä on kasa Nezirin IG-kuvia ja tatuointitaiteilijan nimi. Lisäksi artikkeliin on kirjattu pari kohtaa Nezirin kisakalenterista, jotta juttua kehtaisi kutsua journalismiksi.
Iltalehti kertoo senkin, että seiväshyppääjä Wilma Murto on julkaissut IG-kuvan, jossa hän on poikaystävänsä kainalossa. Ilmeisesti kun parikymppinen nainen halaa poikaystäväänsä, se on uutisen arvoinen harvinainen tilanne. Murron IG-kuva on Iltalehden otsikon mukaan “herkkä”, koska joku voi vaikka klikata uutisen auki tuon sanan ansiosta.
Ilta-Sanomat taas kertoo jutussaan, että keihäänheittäjä Oliver Helanderin IG-tilillä on uudenlainen kuva. Tämä on siis koko jutun pääaihe: uudenlainen kuva.
Otsikossa tietenkin maalaillaan: Suomen keihäskarju räväytti Instagramissa – tällaista ei ole aiemmin nähty. Tämä “räväyttäminen” tarkoittaa sitä, että Helander istuu pihalla viinilasi kädessään. Perin ällistyttävää.
Tekstissä toimittaja innostuu hehkuttamaan: kuvausmiljöö henkii aistikkuutta ja kuvaa on kuulemma ryyditetty englanninkielisellä saatetekstillä.
Ooh! Aistikkuutta ja vielä englantiakin!
”Voisitko kuvitella, että tutkivat toimittajat kuten Laura Halminen tai Jarno Liski halaisivat ministereitä Instagramissa? En minäkään.”
Ilmiö tunnetaan tutkimuksessakin
Turun Sanomien urheilutoimituksen entinen päällikkö Kalle Virtapohja on toiminut sekä urheilutoimittajana että näiden esimiehenä. Häntä haastateltiin jo vuonna 2010 opinnäytetyöhön, jossa hän kertoi toimittajan ja urheilijan välisen kaveruuden ongelmista.
Virtapohja varoittaa haastattelussaan, että jos toimittaja ja urheilija ovat läheisiä, jutuista voi tulla turhan kehuvia. Pahimmillaan oma työ jää toimittajalle toissijaiseksi, ja journalismin sijaan hän toimii ikään kuin osana urheilijan markkinointitiimiä.
Soitin Virtapohjalle ja kysyin urheilijoiden ja urheilutoimittajien kaveruudesta. Vastaus oli napakka:
– Toimittaja ei saa tehdä urheilijan markkinointia. Managerit ovat erikseen.
Virtapohja myös muistutti, että ilmiö on ikivanha. Jo Matti Nykäsellä oli omat luottotoimittajat, jotka tekivät mäkihyppääjästä tälle mieluisia juttuja.
On iso riski siihen, että vielä nykyäänkin toimittaja on mieluummin urheilijan promoottori kuin vallan vahtikoira. Myös vuonna 2021 tehdyssä opinnäytetyössä toimittajat kertovat, että heidän ammattikunnassaan on niitä, joita kiinnostaa enemmän kaverikuva kuuluisan haastateltavan kanssa kuin jutunteko.
”Instagram-kuvan uudelleenjulkaisu ei ole journalismia, vaan se on vain aivotonta kopiointia.”
Väärinkäytösten paljastaminen voi viedä vuosia
Pahimmillaan toimittajat suojelevat ihailemaansa urheilijaa niin, että jopa kollega yritetään vetää kölin ali. Esimerkiksi urheilutoimittaja Johanna Aatsaloa myllytettiin oikein huolella monta vuotta, koska hän kehtasi paljastaa Hiihtoliiton dopingin vuonna 1998.
Aatsalon maine puhdistui vasta vuonna 2001, kun Hiihtoliiton lajien doping-testit alkoivat huutaa hoosiannaa ja Kari-Pekka Kyrön kuuluisa lääkelaukku unohtui huoltoasemalle. Totuus paljastui, ja lopulta vuonna 2012 Hiihtoliiton väkeä tuomittiin petoksesta.
Tapaus osoitti, kuinka toimittajakunta voi unohtaa oman ammattinsa vaateet ja suojella ihanan urheilijan mainetta ikäviltä paljastusjutuilta. Aatsalon uutinen oli täyttä faktaa, mutta kohun tiimellyksessä unohtuivat alan eettiset säännöt aivan liian monelta.
Saisinko hieman enemmän ammattimaisuutta, kiitos?
Lukijana vaadin toimittajilta ammattimaista otetta. Se tarkoittaa kahta asiaa:
Ensinnäkään jutun kohteen kanssa ei kuulu olla kaveri saati varsinkaan fani. Se estää kriittisen journalismin, eikä enää edes neutraali uutisointi onnistu.
Toisekseen jutun eteen on tehtävä toimittajan työtä – siis tiedonhakua, haastatteluja, kuratointia ja useiden tietolähteiden vertailua. Instagram-kuvan uudelleenjulkaisu ei ole journalismia, vaan se on vain aivotonta kopiointia.
