Onko valmentajan ammatti sellainen, jossa todelliset tekijät eivät välitä työoikeuksistaan?

Urheilu Suomessa on viime vuosikymmeninä ammattimaistunut ja sen myötä myös urheilun ammateissa tulisi noudattaa lakia. Työsopimuslaista ei löydy sellaista urheilupoikkeusta, joka rajaisi ammattimaisessa urheilussa tapahtuvan työnteon työsopimuslain ulkopuolelle, ainakaan vielä.

Nykyisen työoikeudellisen lainsäädännön toimivuus onkin valmentajien kohdalla vähintäänkin kyseenalainen. Onko se jopa laiton?

Valmentajien työoikeudellista epävarmuutta kuvaa hyvin urheilupiirien tuttu letkautus: On kahdenlaisia valmentajia. Niitä, jotka ovat saaneet potkut, ja niitä, jotka tulevat potkut saamaan.

Määräaikaisen työsopimuksen käyttö on Suomessa kielletty, jos työsopimusta tehtäessä näyttää todennäköiseltä, että työn tarve jatkuu määräaikaisen sopimuksen päätyttyäkin. Määräaikaiseen sopimukseen pitää olla perusteltu syy, eikä tällaisen työsopimuksen tekemisen tarkoituksena saa olla työntekijän irtisanomissuojan kiertäminen.

Vaikka on ilmeistä, että seuroissa päävalmentajan työhön haetaan jatkaja määräaikaisen sopimuksen päätyttyä, valmentajien työsopimukset ovat silti lähes poikkeuksetta määräaikaisia. Ne soveltuvat paremmin urheilumaailmassa on tapana -puheen tarpeisiin, kuin toistaiseksi voimassa olevat sopimukset.

Alan voimassa olevaan käytäntöön kuuluu, ettei valmentajia haluta sitouttaa pitkään työsuhteeseen. Ainakin työnantajan näkökulmasta tarkasteltuna tämä on sopiva menettelytapa, koska eiväthän he tiedä tuleeko valmentaja onnistumaan tehtävässään.

Kun valmentajan katsotaan onnistuneen, yleensä valmentajalle myös tarjotaan jatkosopimusta. Viimeistään tämä tekee epäselväksi ne määräaikaisuuden perusteet, jotka lepäävät oikeudellisesti kestävällä pohjalla.

Urheilun ammateissa on erityispiirteitä, joiden takia lainsäädäntöä ehkä katsotaan läpi sormien. Valmentajien aseman parantamiseksi ja oikeusturvan takaamiseksi kuitenkin tarvitaan selkeämpää lainsäädäntöä ja käytäntöjä, jotka huomioivat urheilumaailman tarpeet, mutta samalla turvaavat valmentajien oikeudet työsuhteissaan.

Valmentajien sopimukset ovat siis lähes aina määräaikaisia. Sopimuksia, josta lain mukaan pääsääntöisesti ei ketään voida irtisanoa. Moni valmentaja kuitenkin kohtaa urallaan tilanteen, jossa he eivät pääse harjoittamaan työtään koko määräajaksi sovittua ajanjaksoa.

Määräaikaisen sopimuksen voi toki purkaa sopimusrikkomustilanteessa, jossa taustalla on erittäin painavat syyt. Näitä valitettavia tilanteita on jokunen Suomessakin nähty, kun valmentaja on syyllistynyt esimerkiksi seksuaaliseen häirintään.

Valtaosa valmentajista, jotka eivät pääse työtään harjoittamaan määräajaksi sovittua jaksoa, eivät syyllisty vakavaan sopimusrikkomukseen. Silti joukkuepalloilulajeissa valmentajia vaihdetaan suomessa pääsarjatasoilla useampia joka vuosi. Se johtuu työnantajalla olevasta työnjohtovallasta, johon tarvittaessa kuuluu myös työntekovelvollisuudesta vapauttaminen.

Kun valmentaja vapautetaan tehtävästään, yleensä seura maksaa sopimuksessa sovitut palkkiot ja korvaukset koko sopimuskauden ajalta. Työsopimuspohjia on kuitenkin lähes yhtä monta erilaista kuin on valmentajia ja osa näistä sopimuksista on laittomia.

Työnjohtovaltaa tulisi lain mukaan käyttää perustellusti. Kun valmentaja vapautetaan työtehtävästään, perusteena on yleisimmin urheilullinen tulos, joka ei tyydytä seurajohtoa tai muuta sidosryhmää seuran ympärillä. Päätös harvemmin tehdään yhteisymmärryksessä osapuolten välillä.

Joukkueen urheilulliseen tulokseen vaikuttaa kuitenkin monta erilaista muuttujaa. Valmentajan työtä arvioidaan usein epärealististen, epäselvien tai muuttuvien suoritusodotusten perusteella, jotka eivät vastaa käytössä olevia resursseja ja olosuhteita. Seurassa voi vallita myös toimintakulttuuri, jonka muuttuminen tulosten valossa myönteisemmäksi, vie aikaa, eivätkä tulokset heti näy.

Tai joukkue voi olla sarjassa kolmanneksi viimeisenä, mutta pelaajabudjetti on sarjan pienin. Yhdellä mittarilla tarkasteltuna valmentaja voi olla siis ylisuorittanut tehtävässään, mutta jos tulos ei silti tyydytä johtoa, valmentaja vaihdetaan.

Joissakin tapauksissa taustalla on mikropolitiikkaa, salaisen agendan ajamista, joka voi tuottaa valmentajalle vaikeuksia edetä paperille kirjattujen arvojen ja tavoitteiden mukaisesti.

Kyseessä on intohimoammatti. Valmentajan henkilökohtainen työpanos voidaan katsoa olevan suurempi kuin työsuhteissa yleensä. Minkälaisilla mittareilla osoitetaan, että juuri hän on syy heikon tuloksen takana?

Pitäisikö seuroilta edellyttää seurantajärjestelmää, jossa on merkityksellisempiä avainindikaattoreita, jotka todella voisivat arvioida valmentajan suorituskykyä edes pelillisestä näkökulmasta? Lopputuloksena voitaisiin löytää valmentajan vaihdosta tehokkaampi ratkaisu ja kokonaisvaltaisempi lähestymistapa, jossa huomioidaan seuran moninaiset tarpeet ja kehityskohteet.

Läpinäkyvien mittareiden lisääminen voisi antaa suuntaviivat seurajohdoille ammattimaisempaan toimintaan. Eikä vastuu prosessista, joka olisi johdon tehtävä, jäisi enää valmentajan vastuulle.

Toki valmentajan vaihto voi joskus tuottaa joukkueen lyhytaikaisen piristymisen uuden äärellä, mutta tutkimuksiin pohjautuva näyttö osoittaa, ettei se ole pitkäaikaisesti tehokas keino parantaa joukkueen suorituskykyä.

Niitäkin tilanteita varmasti on, jossa valmentaja on jo menettänyt pukukopin luottamuksen ja takaisin ponnistaminen olisi liian haasteellista. Puhtaasti valmentajasta johtuvat syyt voivat olla myös rekrytointiprosessin toimivuudessa oleva peiliin katsomisen paikka. Onko seuralla ollut selkeä pitkäjänteinen strategia ja tieto minkälaista ihmistä ja osaamista seura sen hetkiseen tilanteeseensa kaipaa?

Liian usein valmentajan vaihto kesken sopimuskauden on toimi, joka ohjaa katseen pois todellisesta ongelmasta. Näennäisen syyllisen osoittaminen on helpompaa kuin rakenteiden tutkiminen. Ja kun kyse on julkisesta ammatista, media lisää vielä omat mausteensa.

Seurojen tiedotteissa valmentajan tehtävästä vapauttamisen yhteydessä harvemmin mainitaan potkuja, irtisanomisista tai erottamisista. Vaikka välillä väärää tietoa niistäkin löytyy, koska osapuolet eivät itsekään aina pysy perässä mistä on kyse.

Mutta seurojen tiedotteiden kääntyessä median alustoille, lähes aina kerrotaan potkuista, irtisanomisesta, sopimuksen purusta tai erottamisesta. Samoja termejä käytetään, oli kyse sitten erotetusta valmentajasta, joka syyllistyi epäasialliseen käytökseen tai valmentajasta, joka vapautetaan ilman perusteltavaa syytä. Onko tämä valheellisen tiedon levittämistä?

Toimittajat liittävät väkisinkin myös omat mielipiteensä teksteihinsä, ja usein kielikuvat muuttuvat huomattavasti rajummiksi kuin tiedotteessa olevat sanamuodot. Valmentajaa riepotellaan ja syytetään asioista, joihin hänellä ei mahdollisesti ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa.

Työoikeus on varmasti lähtenyt siitä oletuksesta, että pääsääntöisesti ihmiselle sopii, jos töitä ei tarvitse tehdä ja silti palkka juoksee. Kun valmentajan kohdalla otetaan huomioon työn julkisuus ja ilmeinen mainehaitta, pitäisikö työnjohtovaltaa edes perustella tarkemmin näissä tehtävästä vapauttamista koskevissa tilanteissa?

Suuri osa valmentajista haluaa harjoittaa ammattiaan. Työpaikat pääsarjatasolla ovat kiven alla. Esimerkkinä valmentaja on voinut muuttaa Turusta Rovaniemelle, ajatuksella, että hän työskentelee siellä seuraavat kolme vuotta. Yhdeksän kuukauden jälkeen valmentaja vapautetaan tehtävästä. Vaihtoehtona on suostua sopimuksen ennenaikaiseen päättämiseen, kiskoa lapset kouluistaan, pakata auto ja jatkaa ammatinharjoitusta Porissa ja ottaa sama riski. Tai vaihtoehtoisesti nostaa palkkaa sopimuskauden loppuun ja laittaa ammatin harjoittaminen tauolle.

Vaikka urheilussa toimii oikeusturvalautakunta, se voi kuitenkin antaa vain suosituksia, eikä sen ratkaisut ole samassa asemassa kuin tuomioistuinratkaisut. Tämä aiheuttaa valmentajille epävarmuutta, koska suositusten noudattaminen on vapaaehtoista.

Valmentajien työoikeudellisista ongelmista ei tuomioistuinratkaisuja juurikaan ole nähty. Juristit, jota artikkeliin taustatyönä on haastateltu, totesivat, että olisi hyvin mielenkiintoista, kun ensimmäinen valmentaja riitauttaisi oman työoikeudellisen tilanteensa. Ja samaan hengenvetoon, että eihän kukaan niin tee, koska sen jälkeen olet mustalla listalla oleva hylkiö.

Onko valmentajan ammatti sellainen, jossa todelliset tekijät eivät välitä työoikeuksistaan? Heidät on tehty kestämään urheilun korkeakoulu, jossa huipulle pääsemiseksi tulee pysyä urheilumaailmassa tapana olevien käytäntöjen raameissa. Vai mahdollistavatko nämä valmentajat sen, ettei muutokselle ole tarvetta?

Ovatko ne suunnannäyttäjät todelliseen ammattilaisuuteen valmentajat, jotka halusivat muutoksen, tekivät asialle jotakin ja sen seurauksena jääkiekossa ajetaan nyt uutta yhteistä sopimuspohjaa, jossa turvataan valmentajalle edes lainmukaiset perusasiat?

Laillinen sopimuspohja on myönteinen alku. Vielä tarvitaan kuitenkin myös selkeämpää lainsäädäntöä ja käytäntöjä, jossa huomioidaan urheilun poikkeuspiirteet ja samalla turvataan urheilun ammattilaisten työ. Ammattivalmentajia on Suomessa kuitenkin niin vähän, ettei poliittista intressiä laittaa lainsäädöskoneistoa liikkeelle taida vielä olla.

Tätä kirjoitusta varten on taustahaastateltu useita valmentajia, juristeja ja asiantuntijoita.