Onko Krista Pärmäkoski ikuinen morsiusneito? – elämäkerta tuntuu "menetetyltä mahdollisuudelta"

Varjo on ikävä paikka elää ja kasvaa. Erityisen hankala sijainti se on silloin, jos sattuu olemaan yksilöurheilija maastohiihdossa, yhdessä Suomen seuratuimmassa ja rakastetuimmassa lajissa. Tämä kuitenkin on ollut Krista Pärmäkosken kohtalo, naisen jolla on peräti 12 arvokisamitalia: neljä hopeaa ja kahdeksan pronssia. Se on huikea saldo, mutta koska tuosta tusinasta puuttuu se tuiki tärkeä kultamitali, Pärmäkoskea on aina pidetty enemmän kultamitaleita kahmineen Aino-Kaisa Saarisen ja Virpi Sarasvuon perintöprinsessana kuin todellisena manttelinperijänä.

Samalla tavalla Laura Arffmanin kirjoittama elämäkerta Krista Pärmäkoskesta nimeltään Avoin on tuomittu elämään Pekka Holopaisen kirjoittaman Tahto-kirjan (2016) varjossa, jossa Aino-Kaisa Saarinen säälittä suomii kilpakumppaneitaan, urheilujohtajia ja koko huippu-urheilusysteemiä, minkä lukija hyväksyy, koska kaikista armottomin Saarinen on kirjassa itseään kohtaan.

Oman osansa Saarisen ruoskasta sai myös Pärmäkoskikin. Tahdossa on kohta, jossa Saarinen kuulee kisabussissa Pärmäkosken päivittelevän kilpasiskoilleen, että tämä on jo hänen kuudes arvokisamatkansa. Ei niitä matkoja pidä laskea, Saarinen tuhahtaa itselleen ja lukijalle, vaan mitaleita. Hänen mielestään oli käsittämätöntä, että Pärmäkosken lahjakkuuden ja potentiaalin omaava hiihtäjä ei ollut tuohon mennessä voittanut vielä ensimmäistäkään henkilökohtaista arvokisamitalia.

Saarisen mielestä suomalaisia urheilijoita paapotaan pitämällä heitä nuorina lupauksina aivan liian kauan. Suomalaisessa hiihtovalmennuksessa urheilijat saattavat saavuttaa mitalitason vasta kolmekymppisinä, näin Saarinen itsekin, mutta tuota merkkipaalua lähestyvät urheilijat eivät ole enää lupaavia nuoria vaan heidän pitäisi olla parhaassa iässään. Hän ei sentään suoraan sano, että mitalitta jääminen vuosien maajoukkueuran jälkeen olisi moraalinen epäonnistuminen, mutta mielipiteen aistii tekstistä. Jos haluaa olla vain Suomen paras, silloin on pelkkä puuhastelija.

Lahden vuoden 2017 MM-kisojen kynnyksellä ilmestynyt Tahto nostatti niin paljon kohua, että naisten MM-joukkue, jossa Saarinen vielä silloin oli mukana, joutui kirjan tiimoilta pitämään kriisipalavereita. Kun Pärmäkosken oman kirjan nimi on Avoin, se luonnollisesti lupaa kilpasiskon teoksen jälkeen paljon. Olisiko nyt kiltin tytön aika antaa viimein takaisin?

Sillä jos niitä henkilökohtaisia mitaleita rupeaa laskemaan Saarisen tavoin, Pärmäkoskella on niitä viisi Saarisen neljää vastaan. Saarisella on myös ”viiden renkaan kisoista” ainoastaan yksi henkilökohtainen mitali (pronssia Vancouverista), kun taas Pärmäkoskella niitä on Pyeongchangista ja Pekingistä yhteensä peräti neljä. Ja Pärmäkosken ura jatkuu vielä. Että lällällää vain, Aikku.

Olen aina rakastanut hiihtoa. Hyvänä lumitalvena, joita viime vuosina on ollut useita, olen kotini vieressä alkavissa Espoon metsissä hiihtänyt tuhannen kilometrin talvia. Vuonna 2019 erään työlään työprojektin ja ikävän eron jälkeen lähdin viikoksi Itävaltaan Ramsau am Dachsteiniin hiihtämään. Kävin jopa sekä Saarisen että Pärmäkosken kirjoissaan mainitsemalla pahamaineisella jäätikölläkin kokeilemassa.

Lisäksi olen aina sympatiseerannut kilttejä urheilijoita. Olen kasvanut Suomessa, jossa Seppo Rädyn infantiilit möläytykset ovat tehneet hänestä ihanneurheilijan prototyypin: miehen, joka ei pelkää sanoa suoraan mitä ajattelee, vaikka ei juuri mitään sanomisen arvoista olisikaan ajatellut. Siksi Tero Pitkämäkeen on Suomessa aina suhtauduttu epäilevästi; voiko noin kohtelias kaveri, todellinen unelmavävy, oikea keihäsmies ollakaan?

Siksipä aloin lukea Avointa innolla, mutta pian aloin tuntea lukijan ihollani pettymyksen kelmeät näpit. Hyvin nopeasti valkeni, että tämä on vain yksi urheilijakirja lisää urheilijakirjojen loppumattomassa virrassa. Arffman piirtää kovin korrektia kuvaa tunnollisesta tytöstä, joka rakasti hiihtoa huolimatta siitä, että vain 160-senttisellä varrellaan hän joutui antamaan etumatkaa lajissa, jossa pitkät raajat tuovat kilpailuetua. Päästäkseen huipulle Krista siis joutui panostamaan voimaharjoitteluun muita enemmän, mutta treenaamisen armottomuus ei kunnolla välity kohteliaan etäisyyden säilyttävästä kolmannen persoonan kerronnasta.

Meillä pahaisilla kuntourheilijoilla saati sitten keskustelupalstojen sohvavalmentajilla kun on helposti käsitys, että kilpahiihto olisi jotenkin helppoa hommaa. Onhan se niin kerrassaan mukava urheilumuoto harrastaa, kun hyvillä suksilla vaivatta etenee kovissakin talvimaisemissa, ihan toista kuin juoksemisen takovuus ja repiminen. Hiihtäjille harvoin tulee rasitusvammoja, jotka ovat pilanneet monen juoksijan uran alkuunsa. Vaikutelmaa vain vahvistaa suomalaisten kilpahiihtäjien haastattelut, sillä he niin usein ovat lupsakoita maalaispoikia ja -tyttöjä, jotka kohteliaasti kameroiden edessä salaavat karvaatkin pettymykset.

Mitä pidemmälle Arffmanin kirja etenee, sitä enemmän kirja liukenee toisiinsa sulautuviksi raporteiksi maailmancupin kisoista, Tour De Ski -kiertueesta ja arvokisoista. Jos kilpailukuvauksia on liikaa, ne menettävät merkityksensä. Kronologinen rakenne temaattisen sijasta lisää yksitoikkoisuuden vaikutelmaa. Pekingin olympiakisojen viestissä 2022 Suomi oli kultamitalisuosikki, mutta jäi neljänneksi kiistanalaisten hiihtäjävalintojen takia. Arffman vain viittaa viestin aikana tapahtuneeseen joukkueen sisäiseen sanaharkkaan, joka johti sekin kriisipalaveriin, mutta yksityiskohtia hän ei kerro. Eli se siitä avoimuudesta sitten.

Mukana on lyhyitä otteita Kristan omalla äänellä kerrottuja jaksoja kaudelta 2022—2023, joissa hän suree rakkaan Carla-koiran kuolemaa ja kärsii paniikkihäiriöistä. Ne tuovat omakohtaisuutta paikoin pinnalliseksi jäävään henkilökuvaan, mutta kovin syvälle nekään eivät vie. Ei urheilijakirjan sinänsä tarvitse suuria paljastuksia sisältääkään, kukin kertoo mitä haluaa ja usein aloite kirjan tekemiseen on tullut kustantajalta eikä urheilijalta itseltään. Silti jokin oma mauste teoksessa täytyisi olla, muuten se on samanlaista pakkopullaa kuin hiihtäjän raskaimman treenikauden lounaat.

Avoin siis tuntuu menetetyltä mahdollisuudelta. Tai ehkä se onkin juuri sellainen kirja kuin sen kohde on halunnut. Tämän teoksen tiimoilta ei tarvitse myrskyisänä tunnetun naisjoukkueen sisällä kriisipalavereita pitää. Mutta oli miten oli, harvaa asiaa penkkiurheilijana toivon yhtä paljon kuin että Pärmäkoski ottaisi Trondheimin MM-kisoissa 2025 häneltä vielä puuttuvan kultamitalin, tavalla tai toisella.

Se on ehkä epärealistinen toive, mutta sellaistahan penkkiurheilu aina parhaimmillaan on, todellisuuden toiselle puolen kurottavaa.