Image

Onko järjen vallankumous saanut meidät unohtamaan kosketuksen merkityksen?

Onko järjen vallankumous saanut meidät unohtamaan kosketuksen merkityksen?
Läheisyyden osoittaminen kosketuksella on osoittautunut suomalaismiehille vaikeaksi sukupolvesta toiseen. Tätä käsitellään ja murretaan koreografi Hanna Brotheruksen tanssiryhmässä ja -teoksessa.

Istun sohvalla poikani kanssa ja luen Jean Genetin Querellea välillä ulos katsellen, kun suuri vesilammikko kasvaa risteyksessä niin, että loputtomat sateet hautaavat pian jalkakäytävän alleen. Silitän poikani niskaa. Se on pieni niska, kaksi ohuen köyden paksuista lihasta ja pehmeä iho. Hän pyörittelee säärikarvoistani pieniä rastoja samaan aikaan, kun Ninjagon maassa käydään loputonta hyvän ja pahan taistelua. Hänen maailmassaan kamppailu tapahtuu animaatiossa.

Teemme tätä luonnollisesti ja vierekkäin, ymmärtämättä, että kosketus on meille etuoikeus.

Toista oli ennen. Vaikka nostalgiariippuvaisille vanhoina hyvinä aikoina kaikki oli paremmin, roikkuu Suomen historian päällä sodan kokoinen pilvi, jonka uskotaan vaikuttaneen siihen, millä tavalla miehet voivat koskea toisiaan ja osoittaa läheisyyttä toisilleen. Kosketus on osa tunneilmaisua ja miesten tunneilmaisun puutteesta on puhuttu kulttuurissamme Suomessa jo pitkään.

”Yhteys toiseen mieheen syntyi hiljalleen, kun kosketimme toisen käsiä, päätä ja hiuksia ja nojailimme toistemme selkiin. Siinä syntyvän luottamuksen päätepiste oli olla aikuisen sylissä kuin lapsi”, kertoo Teatterikorkeakoulun aulassa istuva 66-vuotias Kari, jota haastattelen juttua varten. Kari on itkenyt ääneen tämän viikon tanssiharjoituksissa ensimmäistä kertaa viiteenkymmeneen vuoteen.

Kari on osallistunut tanssija, ohjaaja ja koreografi Hanna Brotheruksen miehille tarkoitettuun tanssiryhmään, jossa työskennellään liikkeen kautta tutkien ja harjoitellen koskettamista. Ryhmän jäsenten ikähaitari on suuri, sillä nuorin osallistuja on kaksitoista ja iäkkäin kahdeksankymmentäviisi.

Kari tuli ryhmään, koska huomasi liikunnan, erityisesti tanssin, vapauttavan kehossaan jotain, mitä hän oli alkanut laiminlyödä. Hän pelkäsi kehonsa rappeutumista ja mielensä kyynistymistä. ”Ulkoinen pystyyn kuoleminen ja liikkumattomuus tulee sisälle”, Kari sanoo ja toivoo ryhmän avulla pysyvänsä tyytyväisenä.

Kari oli ujo lapsi, joka kadehti ystäviään, jotka uskalsivat alakouluaikojen pimeissä syysilloissa keinua tyttöjen kanssa sylityksin. Isä ei osallistunut Karin ja hänen veljensä leikkeihin kovin pitkään vaan tyytyi sanomalehteen ja piipun tuprutteluun.

Lapsuuden muistot kosketuksesta liittyvät nuhjaamiseen ja painimiseen kavereiden kanssa. Oppikoulussa koskettaminen tapahtui pallopelien kautta ja murrosiässä koskettelu oli korkeintaan ystävällistä tuuppimista. Homoutta alettiin pelätä. Sen jälkeen ei kosketusta ollut pitkään aikaan.

Karin äiti oli lämmin, mutta myöhemmin, kun Kari aloitti ensimmäisen parisuhteensa, hän huomasi äidin kosketuksen olevan vääränlaista. Liian tunkeutuvaa.

”Isä tuoksui erilaiselta kuin äiti – partavedeltä – ja minä haistoin isän mieheksi.”

”Tämä on ollut suuri haaveni, että itku tulee ääneen ja pato murtuu. Ryhmässä me nuhjuutetaan keskenään kuin pikku pojat. Ne muut haisee miehelle niin kuin isäkin.”

Hänen kehonsa muisti jotain, ehkä häpeän tai tyhjyyden.

Häpeän kokemus sävytti Karin perhesuhteita ja on kulkenut mukana näihin päiviin asti. Viidennessä tapaamisessa ryhmässä puhuttiin negatiivisista koskettamiskokemuksista, kuten lapsuuden selkäsaunoista, ja etsittiin tunteita kehosta ottamalla muistoon liittyvä asento. Ottaessaan asennon Kari purskahti itkuun.

Hänen kehonsa muisti jotain, ehkä häpeän tai tyhjyyden. Ryhmän vetäjä Hanna piti kättään Karin selällä. Ryhmässä oli turvallista surra. ”Itku ei kestänyt kauan, mutta olisi saanut tulla jo kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.” Kari alkoi muistaa kaivanneensa itkua, sillä kasvojen menettäminen on pelottanut häntä.

Harjoitukset alkavat Teatterikorkeakoulun tanssisalissa, jossa eri ikäiset ja eri kulttuureista tulevat miehet venyttelevät, vetelehtivät ja tanssivat. Miehet käyvät tervehtimässä toisiaan koskettaen ja halaten riippuen siitä, kuka milläkin tuulella on. Saan osallistua harjoituksen alkuun, ja aloitamme tunnin istumalla ringissä ja puhumme siitä ,miltä keho tänään tuntuu. Arviolta isoisäni ikäinen mies kertoo kehostaan. Se on vierasta, sillä en ole kuullut sen ikäisen miehen puhuvan noin. Aivan kuin joku sanoisi väärän repliikin näyttämöllä.

”Ensimmäinen ja viimeinen kosketus elämästä on kehollinen”, Brotherus kiteyttää, ja liike on valmis alkamaan.

Illan ensimmäinen harjoitus johdattaa miehet kuuntelemaan omaa kehoaan ja sen impulsseja. Omaa kehoa ihmetellään, kosketetaan ja tutkitaan ilman että siinä on mitään eroottista. Häpeä ei kuulu tänne. Aurinko laskee Haapaniemenkadulle ja tulee sisään suuresta ikkunasta ja mustalla matolla makaaviin miehiin, jotka liikuttavat itseään kummallisiin asentoihin Brotheruksen antaessa ohjeita.

Kontaktiharjoituksessa miehet näyttävät toisilleen kehostaan kohdan, joka eniten kaipaa kosketusta, ja lähtevät liikkeelle musiikin mukaan, jolloin parin pitää koskea kohtaa koko tanssin tai liikkeen ajan. Hetken salissa on shamanistinen tunnelma. Epämääräistä liikettä, pää toisen kainalossa tai koko vartalo toisen käsissä.

Tunnelma ei ole mitenkään harras tai tekopyhä, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Se on vain fyysisyyttä, jonka olemme kadottaneet järjen vallankumouksen aikana.

Harjoituksen jälkeen puhutaan pieni hetki tuntemuksista spontaanisti. Miehet kertovat kosketuksen kokemuksista, siitä miltä toisen keho tuntui. He tekevät itsehavaintoja ja jakavat niitä. Harjoituksissa kosketaan paljon. Tunnelma ei ole mitenkään harras tai tekopyhä, eikä siinä ole mitään seksuaalista. Se on vain fyysisyyttä, jonka olemme kadottaneet järjen vallankumouksen aikana.

Suurin osa harjoituksista ei vaadi puhetta. Kehon muistoja ei ole koodattu kielellisesti. Osa muistoista on syntynyt jo ennen puhetaitoa ja osa omista kokemuksista ja tunteista on löydettävissä vain liikkeen ja kosketuksen avulla.

Aihe ja salissa tanssivat miehet saavat minut miettimään isääni. Vanhempani erosivat, kun olin pieni, ja näimme isäni kanssa harvoin. Hän oli useimmiten työtön mutta aina kommunisti, joka meni punalippunsa kanssa hautaan. Välillämme oli paljon hiljaisuutta, jota varsinkaan kosketus ei rikkonut. Isälleni arki oli jo riittävän uutta. Karin tavoin kadehdin ystäviäni, erityisesti niitä, joiden isät tiesivät, mikä oli tulppa, ja jotka olivat räntäsateesta huolimatta tulleet katsomaan poikiensa jalkapallopelejä. Vasta myöhemmin selvisi, että minulle ja ystävilleni yhteinen sukupolvikokemus, kateudestani huolimatta, oli isän läheisyyden ja kosketuksen rajallisuus.

Miksi se ei periytynyt minun ja poikani suhteeseen? Pojan koskettaminen tapahtuu luonnollisesti ja automaattisesti. Kättä ei ohjaa pelko. Päinvastoin, tuntuu että läheisyys, jota välillämme on, täyttää kohdallani niitä aukkoja, jotka syntyivät minulle lapsena.

Tähän tarpeeseen on herätty, mutta ehkä joillekin väärällä tavalla. Amerikassa alkunsa saaneet hellyys- ja läheisyyspalvelut, Cuddle up to me ja The Snuggery, ovat mielenkiintoinen ilmentymä suhteiden laadun heikkenemiseen liittyvästä ajankuvasta ja ihmisten tarpeista. Palveluiden kautta on mahdollisuus hankkia eräänlaisia ei-seksuaalisia läheisyyskokemuksia: halailua ja vierekkäin makaamista, jota toteutetaan ”ammattilaisten” toimesta. Se, mitä ympärillemme syntyy, heijastaa usein sitä, mitä olemme vailla.

Lapsena ja nuorena saatu kosketus tuottaa meille mielihyvää, saa meidät tuntemaan itsemme tärkeiksi, rakentaa identiteettiämme ja aivojemme yhteyksiä – siis koko elämää.

Ihmiset – tai ainakin osa ihmisistä – ovat syrjäytyneet kosketuksesta. Kosketus vapauttaa aivoissa oksitosiini-nimistä välittäjäainetta, ja sen merkitystä on tutkittu monipuolisesti. Uudemmat tutkimushypoteesit luovat suuntaviivoja sille, että addiktioiden taustalla saattaa olla juuri yhteyden ja oksitosiinin puute. Lapsena ja nuorena saatu kosketus tuottaa meille mielihyvää, saa meidät tuntemaan itsemme tärkeiksi, rakentaa identiteettiämme ja aivojemme yhteyksiä– siis koko elämää.

Kosketus on osa ihmisten välistä vuorovaikutusta, johon liittyvät kiinteästi niin katsekontakti, ilmeet, eleet kuin samanaikaisuuden kokemuksetkin. Nämä tekijät synnyttävät viimein meidät psykofyysissosiaalisina eliöinä, jotka ovat sidoksissa toisiinsa kosketuksen ja vuorovaikutuksen kautta. Ilman tätä voin kuvitella dystooppisen tulevaisuuden, jossa elämme kosketusautomaattien keskellä. Bensa-automaatin vieressä on automaatti, josta saa kosketusta pankkikortilla.

Brotherus kertoo harjoitusten jälkeen, mitä on oppinut kosketuksen merkityksestä ryhmän aikana: ”On järkyttävää, miten moni mies elää vailla inhimillistä jokapäiväistä kosketusta. Iho on suurin elimemme, joten ei ole ihme, että ihon kautta syntyvät tuntemukset ovat niin merkittäviä. On helppo ymmärtää, että kosketuksen puute lisää ahdistuneisuutta ja yksinäisyyttä. Kosketuksen löytäminen ja aloittaminen uudestaan ei ole niin kivuliasta kun ajatellaan. Ryhmä synnyttää turvallisen ympäristön kaikenlaisten, myös hankalien, tunteiden ilmaisemiseen.”

Brotherukselle kosketus on perustarve, siinä missä unikin. Ryhmän aikana hänelle on herännyt huoli siitä, miten osa miehistä on voinut pärjätä ilman kosketusta. ”Ympärillämme kukaan ei puutu siihen, jos joku elää ilman kosketusta. Sitä voi tapahtua vaikka olisi parisuhde.” Brotherus on urallaan törmännyt paljon ihmisiin, jotka pelkäävät kosketusta. Heitä on löytynyt auttamisaloilta, mihin tätä pulmaa ei ensimmäisenä osaisi kuvitella.

Ryhmä on alun perin perustettu tilaustyönä Eläkeliitolle ja Maaseudun eläkeliitolle ja teoksen tarkoitus on tutkia ylisukupolvisuutta tanssin keinoin. Lopputuloksena on itse ryhmäprosessin lisäksi dokumentti. Brotherus oli itse kiinnostunut miesten välisistä tunteista ja kosketuksesta, joten siitä tuli osa ryhmän teemaa. Kaikki liike voi olla tanssia. Entä sitten puhuminen? Eikö meille aina ole sanottu, että miesten pitää oppia puhumaan? ”Puheella voi valehdella, keho ei valehtele”, Brotherus sanoo.

Jos yksinäisyyttä ei ole tuntenut tai kokenut, sitä on vaikea ymmärtää.

Monelle ryhmän miehistä itsensä koskettaminen on ollut uusi asia. Vaikka itseään voi oppia koskettamaan, kukaan ei silti pärjää yksin. Ryhmässä poistuu myös yksinäisyyden kokemus. ”Alussa halaukset olivat jäykkiä, ja jännitys, joka näkyi kehossa, poistui nopeasti”, Brotherus tarkentaa.

Yksinäisyys on suomalaisten kansantauti. Suomessa yksinäisyystilastot ovat erityisen korkeat. Tavallisen ihmisen korvaan yksinäisyys kuulostaa vaivalta, jonka hoito onnistuu yhtä helposti kuin kuppaus: ongelmasta pääsee eroon nopeasti, vaikka se tuottaa vähän kipua, mutta kipu on suomalaiselle hyvästä. Jos yksinäisyyttä ei ole tuntenut tai kokenut, sitä on vaikea ymmärtää. Suomessa joka viides tuntee itsensä yksinäiseksi. Viisi prosenttia ihmisistä taas sairastaa yksinäisyyttä. Tämä tarkoittaa yksinäisyyden tyypillisiä oireita: masennusta, ahdistusta ja uupumista.

Ihmisen aivot muuttuvat, kun hän on pitkään yksin. Aivot alkavat hälyttää muista ihmisistä ja kokevat sosiaaliset tilanteet uhkaavina. Vaikka teknologinen kehitys ja sosiaaliset mediat ovat lisänneet yhteisöllisyyttä ainakin näennäisellä tasolla, tiedetään niiden lisäävän ainakin stigmaa kantavien nuorten yksinäisyyttä. Yksinäisyyttä kokevat saattavat tulkita muiden eleitä negatiivisesti ja kiinnittää huomionsa tarpeettoman paljon uhkaan.

Minuun vaikutti äitini sekä isoäitini tarjoama läheisyys ja kosketus. Yhteiset hetket sohvalla television äärellä, kun katsottiin ohjelmaa, jossa näyttelijät tekivät improvisaatiota lavalla ja äiti hieroi jalkojani. Isoäitini oli enemmän butch. Mummo, joka hoiti yksin isoa taloa ja opetti minut maalaamaan seiniä ja tekemään puutöitä. Hänen kätensä tuoksuivat imelältä käsivoiteelta ja käsivarren lukuisat rypyt tuntuivat enemmän elefantin korvilta kuin kädeltä.

Voiko koskemattomuus miehillä johtaa vihaan ja jopa syrjäytymiseen?

Menettävätkö ne, joita ei kosketa, yhteyden toisiin?

Brotheruksen mielestä kosketus voi rikkoa paljon syvemmältä kuin sanat. ”Väkivaltainen kosketus jättää jäljet, samalla tavalla kuin välinpitämätön kosketus. Kosketusta pitäisi opetella, opettaa ja harjoitella syntymästä asti.” Menettävätkö ne, joita ei kosketa, yhteyden toisiin?

Ainakin yhdelle, vaikkakin marginaaliselle, ryhmälle miehiä näin on käynyt. Tällä hetkellä puhutaan Incel-miehistä. Se on lyhenne sanoista involuntary celibate eli tahdonvastainen selibaatti. Incel-liikkeen kannattajat saavat polttovoimaa naisvihasta. Viharyhmää yhdistää syrjäytyminen kosketuksesta ja seksistä. Tämä on tietysti vain yksi ääripää, ja taustalta löytyy kosketuksen puutteen lisäksi varmasti monia muita tekijöitä.

Tiedetään kuitenkin, että monen syrjäytyneen nuoren miehen taustalta löytyy yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä. Kosketus on vain osa yhteyttä toisiin. Ulkopuolisuuden kokemus laumasta aiheuttaa ihmiselle aggressiota. Syrjäytyminen ja ulkopuolisuus voivat saada vihan ja koston muotoja.

Brotheruksen ryhmän miehet eivät kuitenkaan vihaa, päinvastoin. Uusi harjoitus, jossa neljä miestä koskettaa samaan aikaan eri ohjeiden avulla ringin keskellä seisovaa miestä, saa osallistujat puhumaan aggressioista ja varsinkin siitä, miten joku voi olla aggressiivinen tällaisen kosketusmäärän jälkeen.

Minut kutsutaan mukaan. Se on pelottavaa. Vieraat kädet ympärillä. Onneksi paidat ovat vielä päällä.

Ei kuitenkaan kauaa, koska tulevaa dokumenttia varten harjoitellaan kantamisharjoitusta ilman paitaa. Loppupiirissä eräs miehistä kertoo siitä, miten hänen ihossaan on paljon pahoja muistoja ja haavoja, jotka unohtuvat päivän harjoitteiden aikana.

Aikuista miestä on myös vaikeampaa koskettaa kuin lasta. Ihan turhaan.

Kosketusta on helpompi antaa kuin ottaa vastaan. Tämä selvittää myös minun ja poikani välisen kokemuksen. Minun on helpompi antaa kosketusta kuin ottaa vastaan. Aikuista miestä on myös vaikeampaa koskettaa kuin lasta. Ihan turhaan.

Toinen haastateltavani Olli on kahdeksantoistavuotias Kallion lukiossa opiskeleva nuorukainen. Hän tuli ryhmään, koska halusi mukaan tanssiprojektiin. Aihe assosioitui myös miehisyyteen, mikä kiinnosti Ollia. Olli määrittelee itsensä, kun puhumme maskuliinisuudesta. Hän kertoo olevansa gender fluid. Maskuliinisuus on hänen perusolotilansa, mutta silloin tällöin naisena oleminen tekee hänestä täydemmän. Olli tekee myös drag-esiintymisiä.

Olli kuvaa lapsuuttaan tyypillisenä. Turvallinen äiti ja isä, jonka läheisyys koostui lähinnä selkään taputtelusta. Tavallinen tarina, mutta mitä Olli on tullut etsimään ryhmästä? ”Fyysinen kosketus ja kontakti ilman seksuaalisuutta on vierasta. Sellaista ei vaan nykyään tapahdu.”

Asuin nuoruuteni pienellä paikkakunnalla Satakunnassa, jossa oli paljon tehdasteollisuutta mutta vähän katuvaloja. Aikakaudella, jolloin Ruokavarasto eli keltakauttaan ja kiinankaali oli tullut Suomeen. Kaikki naiselliset eleet ja ilmaisut olivat paikkakunnallamme merkki homoudesta. Homolle oli enemmän määreitä kuin eskimoilla lumelle. Hinttari, fägäri, homppeli…

Oli vain yksi – varsin ohut – narratiivi, miten olla mies. Monelle se oli koviksen rooli tai libidolla kyllästetty panomiesmyytti, jolla peitettiin herkkyyttä ja korostettiin yhteyttä vastakkaiseen sukupuoleen. Vaikka rakastin tyttöjä, heidän ihonsa pehmeyttä ja lempeyttä, kaipasin myös ystävieni kosketusta.

Varsinkin peruskoulussa turpaan saamisessa oli enemmän läheisyyttä kuin yksin olemisessa. Musta silmä oli ainakin osoitus hierarkiaan kuulumisesta.

Ylä-asteiässä koskettaminen ja läheisyys tehtiin kamppailun kautta. Kamppailu sai muotonsa tappelussa tai urheilussa. Kun urheilu loppui, moni jäi tyhjän päälle. Varsinkin peruskoulussa turpaan saamisessa oli enemmän läheisyyttä kuin yksin olemisessa. Musta silmä oli ainakin osoitus hierarkiaan kuulumisesta. Pahinta oli olla sen ulkopuolella, mitätön.

Lukiossa uskallettiin jo halata. Harvoin liian pitkään, mutta useimmiten humalassa, kunnes alkuvuodesta syntyneet ostivat ensimmäiset pienirunkoiset autonsa. Niiden kuluneille penkeille pakkauduttiin farkkunkangas toisen reittä vasten ja ajettiin päättömästi iltaan asti. Live oli yhtye. Delfiinit itkivät. Me emme, mutta tunsimme läheisyyden ja samanaikaisuuden.

Osa miehistä kärsii tästä kapeasta mallista vieläkin. Puutalojen kellarit täyttyvät miesluolista, jonne kannetaan äidin torpasta vanha plyysisohva, ostetaan kirpparilta videotykki ja pelikonsoli.

Kyse on omasta tilasta, jossa silloin tällöin uskalletaan heittäytyä kosketuksen ja tunteiden maailmaan, kun yöperhonen laskeutuu Ronaldon kasvoille tai Suomi melkein pääsee jalkapallon EM-kisoihin.

Kallion taidekuplassa kasvanut Olli kertoo, että hänen ystäväpiirissään he koskettavat paljon, ja tanssiryhmä on myös muuttanut hänen tapaansa koskettaa muita. Minun sukupolvelleni tuttua homottelua ja erilaisuuden väheksyntää on kuitenkin vielä, varsinkin ylä-asteikäisillä, vaikka eletään jo toisessa maailmassa kuin 80- ja 90-lukujen Satakunnassa.

Sinussa on ontuva rintamamies

Isoisän viivaksi vaiennut suu

Ja se sirpale sielussa hankailee

Kuin peritty hiljaisuus…

…Isiesi lailla

Olet kosketusta vailla vapiseva mies

Kappale on Vuokko Hovatan kirjoittama. Koskettaminen ja läheisyys periytyvät meille vanhempien ja isovanhempien kautta. Isoisäni oli veteraani. Itsenäisyyspäivän aamuisin televisiosta tuli Tuntematon sotilas, se mustavalkoinen.

Isoisän iho oli paksua kuin kaarna, ja tökin sitä välillä, kun isoisä ei huomannut.

Ilmassa oli sähköä, kun äiti avasi oven isoisälle, joka tuli istumaan sohvalle mitalit mustan puvun rinnuksilla. Arvostusta, joka sekoittui hämmennykseen. Isoisän iho oli paksua kuin kaarna, ja tökin sitä välillä, kun isoisä ei huomannut.

Kunnolla koskin hänen kättään vasta sairasvuoteella. Se oli käsi, jolla oli satoja tarinoita mutta ei keinoja kertoa niitä.

Poterotilassa eläneiden isovanhempieni sukupolven kokemus oli se, että tunteista ei ollut hyötyä. Tai niistä saattoi olla jopa haittaa. Sodan kokeneiden kamppailutila jatkui vielä kotiin päästyä. Tunteet olivat kutsumaton vieras, kuin vierasesine kehossa, mikä häiritsi selviytymistä.

Sellaiset tunteet siirtyivät muihin puhumattomuuden kautta. Lapsiin, jotka yrittivät toiminnallaan ilmentää puhumattomuuden ilmapiiriä ja sitä, mikä oli sanomattomana rivien välissä.

Vanhemmuuden mallien periytyvä merkitys on ilmeinen. Se, minkälaisia malleja miehet saavat, on tärkeää. Tasa-arvokeskusteluissa on keskeistä nyt ja jatkossa etsiä puutteellisia rakenteita ja esimerkkejä väärästä vallasta, jotta ne voidaan tarvittaessa muuttaa – mutta keskustelu, jossa tasa-arvo toteutuu toisen vanhemman mitätöinnin kautta, on haitallista lapsille ja tuleville sukupolville. Mainoksien isät eivät voi olla lapsen buffet-ravintolan liukuhihnalle jättäviä hedonistisia öykkäreitä tai typeryksiä, jotka ostavat autoja ja elävät sitten koirankopissa.

”Nykyään tarinoita olla mies on enemmän”, Olli kertoo.

”Voi olla mitä vaan.” Hän on saanut kasvaa varsin vapaasti. Muutama sukupolvi myöhemmin sodan pilvi on väistynyt, ja ainakin Olli saa olla mitä haluaa. Hänen ei tarvitse välittää isoisovanhempiensa tunneilmaisun vaikeuksista eikä kapeista narratiiveista.

Saavatko parrakkaiden nilkkasukkaisien sylissä kasvaneet lapset viimein uudenlaisen kosketuskulttuurin, vai jatkuuko haitallinen perinne vieläkin?

Kosketus ei ole Ollille kuitenkaan yksinkertaista: ”Tuntuu, että mediassa ja joka puolella on koko ajan keskustelua siitä, miten saa koskea ja olla. Miksi kaiken kosketuksen pitää olla seksuaalista. On hyvä, että feministit tuovat esille epäkohtia, mutta kulttuurinen keskustelu pelottaa. Ei tiedä enää, miten koskettaa.”

Vaikka Ollin, Karin ja minun sukupolvikokemukseni ovat monelta osin erilaisia, yhteistä niille on eri syistä johtuva vaikea suhde kosketukseen. Saavatko parrakkaiden nilkkasukkaisien sylissä kasvaneet lapset viimein uudenlaisen kosketuskulttuurin, vai jatkuuko haitallinen perinne vieläkin?

Kosketuksen puute ei vaadi traumaa tai huonoja kokemusta. Ollin mukaan yhteys kosketukseen on kaikilla poikki. Se ei vaadi edes yksinäisyyttä: ”Kosketuksen herkkyys ja sen kaipaus on avannut minun tietoisuuteni sille, kuinka iso merkitys kosketuksella on ja kuinka primääri tarve se on. Sitä ei löydä helposti.”

Tarvitsemme kertomuksia, mielikuvia ja malleja koskettavista miehistä ja pojista. Yksi niistä malleista on tämä tanssi ja tämä ryhmä: Brotheruksen tekemän ennakkoluuloton ja rohkea työ miesten parissa; ryhmä, jossa kehot ja liike saavat kertoa tarinaa yksinäisyydestä ja lähentyä toisiaan taiteen maailmassa ilman pelkoa leimasta, sukupolvisuudesta, asemasta tai puheesta.

Viimeinen kosketus elämään on kehollinen.

Julkaistu: 4.1.2020
1 kommentti