Omille unelmille rakennettu elämä ja aurinkoinen tyytyväisyys siihen on ajan kuva, mutta toisinkin voi elää. 

”Negatiivisuutta, alkoholismii, positiivisuus on meikälle riski.”

Rivi on itsetuhoisuudesta, sekakäytöstä ja kuolemasta räppäävien OD Kokemuksen ja Sairas T:n, ja se on juuri soinut äidinkielen tunnilla Stadin ammattiopistossa Myllypurossa.

Opettajat Aleksis Salusjärvi ja Atomirottana tunnettu Mikko Sarjanen ovat kiertäneet viime syksystä lähtien maan ammattikouluissa opettamassa lukutaitoa. Heitä pyydettiin asialle, kun oli hoksattu ilmeinen: kirjallisuuden tai runojen sijaan se oppilaita kiinnostavin suomen kielen käyttö löytyy raplyriikoista ja ennen muuta sellaisista, joihin on mahdollista samastua.

Sairas T:n inhorealistinen pahan olon räppi on osoittautunut tehokkaaksi opetusvälineeksi, samoin räppäri Asan musiikki. Salusjärven ja Sarjasen metodi toimii, sillä opiskelijat tuntevat räpin hyvin. He myös luottavat Sarjaseen, koska tämä on räppipiireistä. Puheen tavoin asioita ilmaiseva räppi ei sulje pois maahanmuuttajanuoriakaan, joista monelle suomen kielen kirjoittaminen on kieliopin vuoksi turhauttavaa.

Tunneilla opiskelijat analysoivat biisien kertojan käyttämiä keinoja, kuka puhuu ja kenelle. Asan monimutkaiset kielikuvat aukenevat opiskelijoille vähän vaikeammin, mutta Sairas T:tä kaikki ymmärtävät.

Kyse on lukutaidosta ja koulunkäynnistä, mutta huomionarvoisempaa on se, millaisilla teksteillä oppilaat saadaan kiinnostumaan. Cheekin, Elastisen ja kaltaistensa porskutus ei näille tunneille sopisi.  Kerskuminen ja aurinkoisuus eivät muutenkaan ole ainoita äänenpainoja, joille on tilausta. Mitä terveellisempi ja pystyvämpi on ”ajan” ”henki”, sitä enemmän on myös heitä, jotka kieltäytyvät hyväntuulisuudesta.

 Depressiivisyydellä ja surulla on viime aikoina alkanut olla uutta, laajempaa kaikupohjaa. 

Usko unelmiisi. Menestys ei ole avain onnellisuuteen, onnellisuus on avain menestykseen. Rakasta työtäsi.

Viime aikojen kuumin puhetapa on hehkutus siitä, että jokainen voi toteuttaa itseään ja rakentaa menestyksekkään, omannäköisen elämän, oli sitten kyse feminismistä, työelämätaidoista tai parisuhdeneuvoista. Taustalla on ajatus esimerkkien voimasta: julkisesti kerrotut menestystarinat voivat inspiroida muita samaan. Niin suurta elämänmuutosta ei olekaan, etteikö sellaiseen kannattaisi ryhtyä ja etteikö sellainen voisi alkaa, kunhan ensin ryhtyy vaikkapa meditoimaan ja kuntoilemaan määrätietoisesti.

Samaan aikaan yhteiskunta polarisoituu. Samalla kun osa ihmisistä on tai on viimeistään kohta oman elämänsä superjohtajia, toiset kokevat vieraantuneensa koko yhteiskunnasta.

Tuoreimman Nuorisobarometrin mukaan vain 56 prosenttia 15–29-vuotiaista nuorista kokee kuuluvansa yhteiskuntaan, kun vielä vuonna 2012 sitten vastaava luku oli 76. Suomen tulevaisuuden kokee valoisana 55 prosenttia ja maailman tulevaisuuden 25 prosenttia. Toisaalta omaan tulevaisuuteensa uskoo 83 prosenttia nuorista.

Tilastokeskuksen mukaan suomalaisista 20–24 vuotiasta miehistä noin joka kuudes on työn ja koulutuksen ulkopuolella. Elinkeinoelämän valtuuskunnan tekemän tuoreen tutkimuksen mukaan liki 79 000 miestä on pudonnut työelämän ulkopuolelle.

Ei ihme, että monet kokevat menestyspuhetavan vieraannuttavaksi, eivätkä löydä intohimoa, jonka voi muuttaa työksi. Y-sukupolveen kuuluvienkin oli lapsena helppo pitää aikuisuutta jonkinlaisena vakauden ja mielekkyyden tilana. Moni on havahtunut aikuistuessaan todellisuuteen, että tuo itsestäänselvä todellisuus muuttuu kaukaiseksi ja ettei se oikeastaan tunnu tavoittelemisen arvoiselta.

Siksi tsemppipuheen rinnalla versoo monia puhutteleva kulttuuri, jonka vallitsevia tunteita ovat kyynisyys, sivullisuus tai suru. Vaikka monet pyrkivät näyttämään sosiaalisessa mediassa ”parhaan puolen itsestään” ja kertovat onnistumisistaan, parisuhteen vuosipäivistä ja arjen pikku hetkistä, jotka saavat heidät julistamaan kiitollisina #ilovemyjob, myös surulle ja ahdistukselle on paikkansa.

Kaunista kulissia ylläpitävät bloggaajat tekevät tämän tästä ”syvällisiä ulostuloja”, joissa he paljastavat, että kiillotetun pinnan alla he ovat oikeasti kärsineet burnoutista ja masennuksesta. Lukijat suhtautuvat näihin avautumisiin kiitollisesti ja pitävät negatiivisten tunteiden ilmaisemista merkkinä ”aitoudesta”.

"En halunnut kirjoittaa onnellisuudesta”, sanoo helsinkiläinen graafinen suunnittelija Ulla Donner.

”Se ei ole kiinnostavaa.”

Donner on kirjoittanut ja piirtänyt Spleenish-nimisen sarjakuva-albumin, joka ilmestyi tänä keväänä ruotsiksi ja tulee syksyllä suomeksi. Kirja on seurausta kolmen vuoden takaisesta kriisistä, joka pani Donnerin miettimään, mitä hän todella haluaa ihmissuhteiltaan ja töiltään.

Donnerilla oli puhelin täynnä ruutukaappauksia ja muistiinpanoja, ja piirtämisen sekä sanan yhdistäminen tuntui hänestä luontaisimmalta tavalta ilmaista asioita. Spleenishin kertoja eroaa, menee Tinderiin ja miettii, mitä voisi tehdä elämällään, eikä oikein keksi sitä. Mikään ei kiinnosta. Sarjakuvaruuduissa toistuvat kuvat puhelimen ruutukaappauksista ja katunäkymistä, joissa miesten ahdistelu näyttäytyy välillä painajaismaisella tavalla ”valuvalta”, kuin olisi paniikkikohtauksen vallassa.

”Negatiivisten tunteiden ja epävarmuuden ilmaiseminen vaikka netissä toimii, koska sen kautta voi luoda ihmisten välille aitoa yhteyttä, tuntea, että toinen ymmärtää. Angstaaminen tuntuu puhuttelevammalta kuin se, että yrittäisi koko ajan tsempata”, Donner sanoo.

Donner on Suomessa uuden surun etujoukkoja, mutta Instagramissa ja Tumblrissa leviää sad girlien eli surullisten tyttöjen estetiikka, joka koostuu punaviinitahroista, runousruutukaappauksista, kuihtuneista kukista, revenneistä sukkiksista, selittämättömistä mustelmista ja kyynelten levittämistä silmämeikeistä.

What you call depression I call the truth -twiittasi So Sad Today -niminen tili vuonna 2015. Tilin ylläpitäjä Melissa Broder aloitti So sad today -tilin anonyymina vuonna 2012. Broder kirjoitti päihdeongelmista, ahdistuskohtauksista, yksipuolisista ihastumisista ja kaiken taustalla lymyilevästä eksistentiaalisesta merkityksettömyydentunteesta. Twiittejä alkoivat jakaa tuhannet nuoret naiset. Nyt tilillä on lähes puoli miljoonaa seuraajaa.

Instagramin kautta tunnetuksi tullut losangelesilainen kuvataiteilija Audrey Wollen on kehittänyt kokonaisen ”surullisten tyttöjen teorian”. Sen mukaan taiteen tekeminen omista mielenterveys-ja muista terveysongelmista tarkoittaa, että kieltäydytään uhriutumasta. Surun näyttäminen tarkoittaa, että puhutaan julkisesti asioista, joista on vaiettu vuosikymmenten ajan. Ulkonäköpaineista, neurooseista ja häpeästä.

Yhdessä Wollenin tunnetuimmista meemeistä on mustavalkoinen kuvakollaasi paljaista puista, tyhjästä taidegallerian nurkasta ja John Cagen nuottivihkoista. Kuvien ympärillä lukee teksti Beware male artists making artwork about emptiness / Nothing does not belong to you / Girls own the void / Back off fuckers!!!!! Meemi muistuttaa, miten falskia on, kun miestaiteilijat tekevät merkityksellisintä taidetta ”tyhjyyden tunteesta”, kun naistaiteilijoiden elämä on historiallisesti aina ollut taistelua olemassaolon puolesta.

Vaikka sekä Ernest Hemingway että Sylvia Plath kärsivät mielenterveysongelmista ja tekivät itsemurhan, Hemingway muistetaan ennen kaikkea klassikkokirjoistaan ja Plath nimenomaan ”hulluna, joka laittoi päänsä uuniin”.

Valtavirtakulttuurissa tunnetuin surullinen tyttö on Lana Del Rey, joka laulaa olevansa kauneimmillaan itkiessään ja pakkomielteisistä rakastumisista miehiin, jotka eivät piittaa hänestä. Haastattelussa Del Rey on kertonut, että pitää ulkoavaruutta feminismiä kiinnostavampana ja toivoisi olevansa jo kuollut. Del Reytä voi pitää monella tavalla ”huonona feministinä”, joka vaikuttaa omineen itselleen feminiinisyyteen kuuluvia negatiivisina pidettyjä piirteitä: passiivisuuden ja takertuvaisuuden etunenässä.

Ne ovat täysin muuta kuin pitkään suosiossa ollut voimaannuttava girl boss -feminismi. Vastareaktiota tai tilausta vaihtoehdolle ei tarvitse ihmetellä, kun jopa H&M myy paitoja, joissa lukee FEMINIST vaaleanpunaisella glitterprintillä, joka saa feminismin kuulostamaan vain yhdeltä brändistrategialta, yhtä syvälliseltä kuin Spice Girlsien 1990-luvulla lanseeraama GIRL POWER. Facebookin Ompeluseuran kaltaiset uranaisten verkostot ovat auttaneet monia naisia urallaan, mutta jos urallaan etenevää naista pitää vuolaasti kehua ”girl bossiksi” ja ”voimanaiseksi”, eikö se anna ymmärtää, että naisten itsetunto ja kyvyt ovat todellisuudessa niin huonoja, että he tarvitsevat jatkuvaa tsemppaamista selvitäkseen työelämässä.

Tänä keväänä päättynyt, Dunhamin käsikirjoittama Girls-sarja oli parhaimmillaan, kun se kuvasi jatkuvan itsebrändäyksen ja ”oman jutun löytämisen” absurdiutta ja väsymistä siihen.

Surullisten tyttöjen estetiikkaa on kritisoitu mielenterveysongelmien romantisoimisesta ja estetisoimisesta sekä siitä, ettei se lopulta ole erityisen radikaalia tai feminististä. Suurimman huomion kerää valkoisten, nuorten ja hyvännäköisten naisten suru. Kun masennus paketoidaan cooliksi asiaksi, traagisuus muuttuu haluttavaksi ja tavoittelemisen arvoiseksi.

Silti surusta ja ahdistuksesta avoimesti kirjoittavat taiteilijat, kuten vaikeasta lähiölapsuudesta kirjoittava runoilija Aura Nurmi ja Ruskeat Tytöt -blogin kautta tunnetuksi tullut Koko Hubara, raivaavat tilaa ilmapiirille, jossa voi elää, vaikka ei jaksaisi parantua tai voimaantua. Rikkinäisyys ei ole enää häpeällistä, vaan siitä puhuminen on sallittua ja poliittista.

Samasta on kyse Aleksis Salusjärven ja Mikko Sarjasen ammattikouluissa vetämillä äidinkielen tunneilla. Salusjärven ja Sarjasen oppilaat eivät halua kuulla räppiä, joka kertoo menestymisestä, vaan pikemminkin Sairas T:tä ja Julma-Henriä, jotka puhuvat syrjäytymisestä suoraan. Elastisen ja Cheekin Profeetat-kokoonpano on opiskelijoille pelkkä vitsi, maailmankuva, jota on mahdoton ihailla.  

”Opiskelijat ovat tietoisia siitä, että räppipiireissä saa arvostusta puhumalla siitä, mitä itse näkee ja kokee, yhtään kaunistelematta”, Salusjärvi kertoo.

”Pahoinvoinnista kertovat räppärit inspiroivat opiskelijoita. Ne antavat toivoa, että kaikkein huonoimmatkin kokemukset voidaan kääntää tarinaksi, jota kaveripiirissä ymmärretään ja arvostetaan. Sairas T puhuttelee opiskelijoita, koska hän kertoo uskottavasti samasta todellisuudesta, jonka he näkevät lähiössä ympärillään. Eikä se ole aina mitenkään valoisimmasta päästä.”

Salusjärven ja Sarjasen työpajat ovat osa Lukukeskuksen ja UPM:n Sanat haltuun -hanketta, jonka ensi sysäys tuli opettajilta. Keskiössä on teknisten alojen opiskelijoiden lukutaito ja suomen kieli, mutta se muutos, joka räpissä on kuplinut jo pidempään, on kuin suoraa taustatukea aiheelle.  

2010-luvulla räpissä ja r’n’b:ssä surun, tunteiden ja epäonnistumisen näyttämisestä on tullut koko ajan vallitsevampi puhetapa. Yksi tunteellisuuden alkupiste oli Kanye Westin vuoden 2008 levy 808s heartbreak , jossa hän avautui pitkän suhteen päättymisestä ja äitinsä kuolemasta. Sen jälkeen sisäänpäinkääntynyttä, tunteista kertovaa r’n’b- ja rap-musiikkia ovat tehneet esimerkiksi Drake, Frank Ocean ja FKA Twigs. Kärjistetyin esimerkki on YouTuben kautta tunnetuksi tullut ruotsalainen Young Lean, joka on rakentanut koko imagonsa sad boys -estetiikan ympärille.

Suomessa Paperi T, DJ Kridlokk ja Eevil Stöö tekevät musiikkia, joka on humoristista, mutta jonka perustunnelma pysyy depressiivisenä ja synkkänä. Draama-Helmi mumisee ja sekoilee sanoissa, kun hän räppää neurooseista, epävarmuudesta ja noloista känneistä. Traagisuus ja nolous on puhuttelevampaa kuin lesoilu, kovistelu ja suvereenius.

Kun jokaisen täytyy ”seurata unelmiaan” ja aiempaa useammat valinnat ovat omalla vastuulla, depressiivisyydestä tulee ymmärrettävä ”asenne”. Itsensä toteuttamisen imperatiivissa masentunut ei välitä enää unelmoida eikä toimia, ei jaksa ”tulla itsekseen”, jotta voisi elää ”omannäköistä elämää”. Masennus on resistanssia, kieltäytymistä osallistua kilpailuun, haluamiseen ja tavoitteluun.

Jos tämän jossain huomaa, niin kuva- ja keskustelufoorumi Ylilaudalla. Vuonna 2011 perustettu Ylilauta ja sen esikuvana toiminut amerikkalainen 4chan ovat tunnettuja siitä, että ne ovat internetin likakaivoja, joissa kiusataan ihmisiä. Ylilaudalla kaikki tehdään ”for the lulz”, siksi että se on ”hauskaa”.

Kyynisen ja seksistisen vitsailun lisäksi Ylilaudalla ilmaistaan tunteita, joita ei sanota muualla ääneen. Sen vuoksi, että ei ole ketään, kelle puhua.

Korostetuimmin tämä näkyy Ylilaudan Hikikomero-nimisellä alueella, joka kutsuu itseään ”masentuneiden ja sosiaalisesti syrjäytyneiden tukipalstaksi”. Nimen taustalla on japanilainen, eristyksiin vetäytyvää ihmistä tarkoittava termi hikikomori. Sosiaalinen kanssakäyminen ei kuulu Ylilaudan ”hikkyjen” arkipäivään, he kokevat, ettei heillä ole mitään sosiaalisia taitoja. Hikky valmistautuu arkitilanteisiin tuntikausia, mutta ne päättyvät usein epäonnistumiseen ja ”paljastumiseen”. Hikky pelkää, että pitkään jatkunut yksinolo näkyy hänestä ulospäin kuin väärinpäin puetut  housut.

Vitseiksi verhoiltujen viestien läpi paljastuu kirjoittajien itsensäkin hyvin tietämä totuus, joka ei ole yhtään hauska: masennus, kyynisyys ja yksinäisyys.

”Jotenkin tuntuu että on osana kaoottista masiinaa joka vaan puskee täyttä häkää kohti pimeyttä ja kuolemaa. Kaikki kestää aivan pienen hetken jonka jälkeen olet vanha kuivunut rusina ja häviät maan päältä. Kaikki tuntuu merkityksettömältä ja ahdistavalta, joka hetki masentaa entistä enemmän kun tietää että se hetki on kohta vain kaukainen muisto”, kirjoittaa yksi palstan anonyymeistä käyttäjistä.

Hikikomorit tulivat julkisuuteen 2000-luvun alussa, kun 17-vuotias hikikomori kaappasi Japanissa linja-auton ja tappoi yhden sen matkustajista. Tämän jälkeen julkisuuteen tuli useita muita hikikomorien tekemiä rikoksia. Paljastui, että Japanissa oli kymmeniä tuhansia nuoria nörttimiehiä, jotka eivät osallistuneet kilpailuhenkiseen työelämään, vaan olivat eristäytyneet vanhempiensa nurkkiin.

Julkisuudessa tuli ensin moraalipaniikki ja sen jälkeen ymmärrys: 1990-luvun lama oli luonut Japaniin kokonaisen ”kadotetun sukupolven”, joka ei ollut päässyt heti valmistumisensa jälkeen kiinni työelämään ja piti yhteiskuntaan palaamista mahdottomana. Nyt samoja tunteita kokevia ihmisiä on ympäri maailman.

”En yksinkertaisesti pysty saamaan iloa elämästä”, kertoo yksi Ylilaudan Hikikomeron kirjoittajista. Hän vastaa kysymyksiin tätä juttua varten sähköpostilla.

”Koulussa jouduin alfauros-mentaliteetin keskelle. Opetettiin ajattelemaan intellektuaalisti eikä huomioitu tunteita. Aikuistuessa ei ole enää kavereita, koska ei pidä baarikulttuurista eikä pysty menemään töihin koska ihmisten kanssa oleminen ahdistaa. Ja kun tajuaa yhteiskunnan ’juuriongelmat’, sen että työmaailmaa säätelee raha, ei siihen halua osallistua.”

Laudalla juuri eristäytyneisyys on vitsailun ydin: Laudan synkässä huumorissa yksinäisyydellä voidaan saavuttaa ”korkeampi tietoisuuden taso”.  Toisinaan hikkyt ”kilpailevat” sillä, kenellä menee kaikkein huonoimmin. Hikky-langalle kirjoittaa myös naisia, mutta heitä on ohjeistettu tuomaan sukupuoltaan esiin, koska naiset herättävät laudalla pettymystä, inhoa ja epäluuloa. Käyttäjät eivät myöskään usko naisten joutuvan kokemaan yhtä syvää osattomuutta.

”Nainen ei voi kokea absoluuttista yksinäisyyttä eli sitä ettei ole yhtä ainuttakaan ihmiskontaktia, ellei ole todella vakavasti lihava ja sekaisin. Mies voi, vaikka olisi joku sopusuhtainen, korkeakoulutettu diplomi-insinööri. Siinä ehkä se suurin ero,” Ylilaudalla kirjoitetaan.

Sosiologi Juho Saaren Yksinäisten Suomi -hankkeessa mukana ollut tutkija Niina Junttila sanoo, että pojilla on tyttöjä enemmän emotionaalista yksinäisyyttä. Toisin sanoen tunnetta siitä, ettei ole ketään, kenelle puhua henkilökohtaisista asioista.

Junttilan mukaan yleinen poikaporukoissa toimiva väkivallan muoto on toisen ”ignooraaminen” eli ostrakismi. Termi pohjautuu ruukunsirpaletta tarkoittavaan kreikan kielen ostrakon-sanaan.Nykyajan ulossulkeminen on hienovaraista. Riittää, kun jättää toisen ihmisen jatkuvasti joukon ulkopuolelle ja huomioimatta.

”Pojat kasvatetaan sillä oletuksella, että pojat tietävät, mitä haluavat. Liikkuvat porukassa, tekevät, mitä huvittaa, ja jos he loukkaavat jotakuta, se ei se haittaa, pojat ovat poikia”, Junttila sanoo.

”Kun yksi onkin herkkä ja kokee kilpailuhenkisen käytöksen vieraaksi, hänet jätetään helposti tilanteesta pois.”

Kun joukosta pois suljettu huomaa olevansa ulkopuolinen, vetäytyminen alkaa suojata psyykettä. Kun pysyttelee omissa oloissaan, kukaan voi enää satuttaa. Silti se, että muut eivät huomaa, aiheuttaa kipua.

Norjalainen metafyysikko Peter Wessel Zapffe kuvasi 1940-luvulla kirjassaan Om det tragiske masennusta ”kosmisena paniikkina”, joka on seurausta mielen liiallisesta kehittymistä. Zapffe vertasi masentuneen ihmisten mieltä paleontologisen ajan hirveen, jonka sarvet kasvoivat niin isoiksi ja moneen suuntaan haarautuneiksi, ettei eläin enää jaksanut kannatella niitä ja kuoli sukupuuttoon.

Zapffen mukaan masennus ei ole patologinen tila, vaan looginen seuraus eksistentiaalisesta kriisistä, jossa ihminen tajuaa olemassaolon mielettömyyden ja alkaa etsiä oikeutusta sille, miksi on ylipäätään syntynyt ja miksi kuolema on olemassa. Masentunut ihminen ei näe maailmaa vääristyneesti, vaan niin realistisesti, että se muuttuu hänelle haitalliseksi. Zapffen mukaan vähiten suosittu, mutta hänen mielestään ainoa rehellinen keino olemassaolon traagisuudesta seuraavasta masennuksesta selviytymiseen on etäisyyden ottaminen, huumori ja elämän kokeminen esteettisesti.

Kun Donald Trump valittiin presidentiksi, netissä alkoi levitä meemi, jossa verrattiin ”vuoden 2016 -minää” ja ”vuoden 2017 -minään”. Huumori syntyi siitä, että ”vuoden 2016 -minä” oli räjähtänyt ja kärsivä, ”vuoden 2017 -minä” näytti puolestaan siltä, että kärsimys on jatkunut pitkään.

On lohdullinen ajatus, että sama, henkilökohtaista masennusta ilmaiseva vitsi ymmärretään ja että tuntemattomien ihmisten välillä voi vallita yhteisymmärrys. Samassa nuorisobarometrissa, jonka mukaan nuorten usko maailman ja Suomen tulevaisuuteen on vähentynyt, ilmeni, että nuoret ovat nyt entistä empaattisempia ja solidaarisempia heikommassa asemassa olevia kohtaan.

Internet mahdollistaa tulevaisuuden, jossa ihmiset voivat jakaa ja ymmärtää toistensa tunteita ja kokemuksia paremmin kuin koskaan. Esimerkiksi tänä vuonna julkaistulla ruusu-emojilla. Se ei ole nätti ja kirkkaanpunainen, vaan tumma, nuokkuu dramattisesti ja pudottaa lehtiään. ■