Suomi on luulotautisten urheilumaa – Vapaavuoren löysä keskittämispuhe paljastaa Olympiakomitean eksymisen
Suomen huippu-urheilun perusongelma ei ole heikossa olympiamenestyksessä, ei olosuhteissa, ei resursseissa, ei organisoitumisessa. Se on urheilukulttuuriin pesiytyneessä luulotaudissa, joka saa kuvittelemaan, että muka ymmärtäisimme mitä aidon huippu-urheilun tekeminen urheilemiselta, valmennukselta ja johtamiselta vaatii.
Olympiakisat ovat edenneet yli puolivälin ja Suomessa on alkanut tuttu taivastelu siitä, että jäädäänköhän nyt ilman mitalia.
Ehkä jäädään, ehkä ei.
Ihan niin toivoton tämä olympiareissu ole ollut, kuin herkimmät ovat jo ehtineet manata, mutta realismi on mitä se on. Suomella ei ole 20 vuoteen ollut yksissäkään olympialaisissa, paria keihäspoikkeusta lukuun ottamatta, urheilijaa, joka perussuorituksellaan olisi ollut mitaliehdokas.
Eikä sellaista ole Pariisissakaan.
Mitaliveto on vaatinut 2000-luvun realismissa aina yläkanttiin onnistumista ja kumppaneiden epäonnea. Yksittäinen pelastava suoritus on näillä reunaehdoilla aiemmin joten kuten löytynyt ja se voi yhä löytyä nytkin. Sillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen kanssa, miten Suomen huippu-urheilun tilaa pitää Pariisin kisojen jälkeen arvioida.
”Muu Pohjola on mennyt menojaan.”
Huippu-urheilussa on puuhattu organisaatiouudistuksia ja rakennejärjestelyitä viimeiset 30 vuotta. Tuloksena on saatu aikaan paljon paperia, pitkiä kokoussessioita, puisevan onttoja johtajuuspuheita ja mahtipontisia mediaesiintymisiä.
Toinen asia on, mikä tämän kabinettipuuhailun yhteys urheiluarkeen on ollut. 2010-luvun alussa hehkuteltu tavoite noususta Pohjoismaiden parhaaksi urheilumaaksi on osoittautunut vitsiksi.
Muu Pohjola on mennyt menojaan.
Kun tämä nyt taas kerran tulee silmille, on alkanut tuttu mediameteli. Sieltä ja täältä nousee kommentoijia vaatimaan kovia päätöksiä, täysremonttia, kaiken romuttamista, näyttäviä henkilövaihdoksia. Tuttuun tyyliin tätä kiihkeää muutosvaatimusta maustetaan iänikuisella itkuvirrellä siitä, että yhteiskunnan tukea on lisättävä urheilulle.
Ja kovin tuttuun tapaan se johtaa siihen, että urheilujohtajistosta aletaan hätäpäissään ajatella ääneen kommentiksi jotakin, joka vain vahvistaa tunnelmaa siitä, että johtaminen on eksyneen hoipertelua.
Tällä kertaa näin päätyi lausumaan OK:n puheenjohtaja Jan Vapaavuori, joka jotakin kysyjille sanoakseen sanoi kommenteista kuluneimman: ehkä pitäisi keskittyä vain muutamiin lajeihin...
Voi hyvänen aika sentään!
”Nyt ei tarvita näyttäviä johtajuustekoja, ei mahtipontisia jättiuudistuksia.”
Toki Vapaavuori itsekin sanoi, että kesken kisojen ei ole aika tehdä linjauksia, mutta ei siltikään malttanut olla lipsauttamatta tätä vanhaa keskittämisideaa, joka urheilupomoilta tapaa lipsahtaa silloin, kun ei muuta keksitä sanoa.
Keskittäminen voi kuulostaa kokoushuoneessa ja median edessä sanottuna linjakkaan virtaviivaiselta johtamiselta. Politiikassa ja yritysmaailmassa kasvaneet ovat oppineet lähestymään kaikkea johtamista juustohöylän, keskittämismantran ja muuta kokousväkeä hiljaiseksi jyräävällä pelikirjalla, mutta suomalaisen urheilun arkitodellisuuteen tällä tyylillä ei vaikutusta juuri koskaan ole ollut – eikä ole nytkään.
Kuten ei ole pitkään aikaan ollut juuri millään, mitä OK:n johdosta on sanailtu.
Kun vuosikausia seurattu huippu-urheilun muutosprosessi ei vieläkään tuota muutosta, on ymmärrettävästi alkanut kärsimätön vaatimus kaiken räjäyttämisestä.
Juuri nyt tekee mieli kuitenkin sanoa, että olisiko nyt viimeinkin ymmärrettävä se, että huippu-urheilun haasteet eivät ratkea millään uudella jättiremontilla tai strategiaryhmällä. Niitä on jo kokeiltu.
Eikä mikään ratkea silläkään, että tehdään Olympiakomiteasta ongelmien syntipukki ja erotetaan koko porukka saman tien. Vaikka OK:ssa on kritisoitavaa, ei huippu-urheilun ongelmien ratkaisussa kannata juuttua sen haukkumiseen.
Nyt ei tarvita näyttäviä johtajuustekoja, ei mahtipontisia jättiuudistuksia.
”Suomen huippu-urheilussa on 2000-luvun aikana kuviteltu paljon. Kaikilla tasoilla. Suomesta on alkanut kehittyä luulotautisten urheilumaa.”
Jos lopultakin yritetään saada nimenomaan huippu-urheilu kehittymään, ei se minkään järjestöremontin kautta tapahdu. Se homma tapahtuu urheilemisen arjessa. Urheilijoiden, valmentajien ja heidän taustaryhmiensä omissa pienissä yksiköissä.
Se, mitä urheilun arjessa tapahtuu, on merkityksellistä. Se, mitä mediatilaisuudessa kalvojaan esittelevä olympiajohtaja oman linjakkaan presentaationsa huumamana kuvittelee tapahtuvan, ei merkitse mitään.
Kuvittelu onkin tässä tärkeä sana.
Suomen huippu-urheilussa on 2000-luvun aikana kuviteltu paljon. Kaikilla tasoilla. Suomesta on alkanut kehittyä luulotautisten urheilumaa.
Vaikka lähes jokainen arvokisareissu on osoittanut, että otteemme huippu-urheilun tekemisen todellisesta luonteesta on kirpoamassa, olemme lintukodossamme kuvitelleet itsemme tilaan, jossa ollaan muka niin ytimessä.
”Syntyi sisäiseltä identiteetiltään ja ulkoiselta mielikuvaltaan sekava monsteri, jonka puitteissa on toki tehty ihan hyvääkin urheilutyötä, mutta kokonaisuuden hyötysuhde on sittenkin ollut melkoisen heikko.”
Kuvitelmia voi listata paljon.
Ensinnäkään urheilija ei ole Suomessa ollut minkään järjestöremontin keskiössä, vaikka niin on herttaisen viattomasti kuviteltu. Jos olisi, urheilun resurssia olisi kohdennettu toisin.
Lisäksi urheilu, varsinkaan huippu-urheilu, ei ole ollut enää aikoihin Olympiakomitean työn keskiössä. Komitea on kyllä vilpittömästi kuvitellut niin, mutta ehei. Jos se olisi keskiössä, yksittäiset hallituksen jäsenet eivät tuskailisi sitä, miten harvoin sanaa huippu-urheilu on viime vuosina edes mainittu hallituksen kokouksissa.
Myös urheilemisessa on oltu monien kuvitelmien vallassa. Suomi on urheilumaa, jossa vähänkään lahjakas saa aivan kohtuuttoman paljon julkisutta ja muuta huomiota liian aikaisessa uravaiheessa – ja alkaa kuvitella itsestään hieman liikaa hetkinä, jolloin pitäisi vielä nöyrästi opiskella sitä, mitä todellisen huipputekemisen kulttuuri oikein on.
Tautia ei auta se, että Suomessa kansallinen urheilu on niin vahvaa ja näkyvää, että moni voi kuvitella itselleen huippu-urheilemiselta näyttävän urheilijan mielikuvan ihan vaan kansallisella näkyvyydellä.
”Eikä se kansakaan erityisemmin liikkumistaan ole lisännyt.”
Kun huippu-urheilu ja kansan liikuttaminen ikään kuin keskitettiin takavuosina Olympiakomitean alle, tehtiin teko, jonka kuviteltiin selkeyttävän urheilun johtamista ja auttavan resurssien fokusointia olennaiseen.
Toisin kävi.
Syntyi sisäiseltä identiteetiltään ja ulkoiselta mielikuvaltaan sekava monsteri, jonka puitteissa on toki tehty ihan hyvääkin urheilutyötä, mutta kokonaisuuden hyötysuhde on sittenkin ollut melkoisen heikko.
Mitattiinpa tuloksia arvokisojen mitalimäärillä tai urheiluun hankitun resurssin määrillä, ei hurraamista ole. Eikä se kansakaan erityisemmin liikkumistaan ole lisännyt.
Nämä muutokset vahvistivat samalla yleisössä kuvitelmaa siitä, että juuri olympiamitalit olisivat huippu-urheilun tilan tärkein mittari. Tämä kuvitelma on erityisen harmillinen, koska se harhauttaa näkemään huippu-urheilun huonompana kuin se on.
Tänäkin vuonna, kun Pariisin huonon menestyksen vuoksi kirotaan koko huippu-urheilua, voisi nähdä toisinkin.
Suomalainen bundesliigamestari. Wimbledon-voittaja. Stanley cup-voittaja. Suomalainen valmentaa ja pelaa NBA:ssa. Suomen olympiaurheilu voi olla kriisissä, mutta ei koko huippu-urheilu ole.
”Ensinnäkin: Miksi urheilen, miksi valmennan, miksi olen johtamassa urheilua?”
Kun tilanne on tämä, mitä pitäisi tehdä?
Ensimmäinen askel olisi kuvittelun lopettaminen. Ei tarvita yhtäkään näyttävää julkisuutta nuoleskelevaa teatraalista uudistusta. Tarvitaan vain ajattelun muutosta, suhtautumisen muutosta.
Juuri nyt Suomen urheilussa on paljon sitoutumista, on vilpitöntä yritystä, on aitoa uskoa siihen, että paras mahdollinen on tehty. Tämä kaikki on hyvää pääomaa, mutta se valuu hukkaan, jos ei opita olemaan astetta rehellisempiä.
On vastattava pariin peruskysymykseen.
Ensinnäkin: Miksi urheilen, miksi valmennan, miksi olen johtamassa urheilua?
Toiseksi: Mitä tavoittelen? Ja mitä muutosta se tavoite aidosti vaatii minulta?
Perusongelma ei ole rahassa, ei olosuhteissa, ei tietämyksessä, ei tukipalveluissa, ei organisoitumisessa, ei medianäkyvyydessä, ei kiinnostavuudessa eikä huonossa olympiamenestyksessä. Perusongelma on toimintakulttuurissamme. Suomessa kuvitellaan liikaa, luullaan että tehdään huippu-urheilua.
Tärkein muutostarve on siksi ajattelun ja asenteiden muutostarve – ja siitä ratkeava toimintakulttuurin muutoksen tarve.
”Juuri nyt komitea putoaa jonnekin liikkumisen lisäämisen ja huippu-urheilun tavoitteiden väliin.”
Näitä edellä mainittuja kysymyksiä olisi kyseltävä myös organisaatioilta.
Erityisesti tämä koskee Olympiakomiteaa. Siis se, mitä varten se on olemassa, mikä sen päätavoite on?
Juuri nyt komitea putoaa jonnekin liikkumisen lisäämisen ja huippu-urheilun tavoitteiden väliin. Se kuvittelee kykenevänsä hoitamaan molemmat, mutta se on vain kuvitelmaa. Tulostaulu kertoo sen.
Olisi kaikkien kannalta hyvä, jos olympiakomitea pystyisi valitsemaan mitä varten se on ja mitä varten ei.
Kun nykyistä arkitodellisuutta katsoo, voisi olla viisaskin valinta, jos se keskittyisi olemaan liikuntajärjestö. Nykyinen johtajisto haluaa selvästi tähän suuntaan ja jos se on suunta mitä laajemminkin oikeaksi nähdään, se pitäisi nyt vaan entistä rohkeammin kirkastaa päätavoitteeksi – ja lopettaa kuvittelu huippu-urheilusta.
Samalla pitäisi vapauttaa huippu-urheilu lajien valtaan ja vastuulle. Tähän rohkaisee sekin, että ne edistysaskeleet mitä huippu-urheilussamme on saatu, on otettu pitkälti lajien ja niissä olevien kehitysyksiköiden johdolla.
Tosin tässäkin pitäisi yhä enemmän muistaa korostaa sitä, että näissäkin lajeissa ne varsinaiset yksittäiset huippuonnistujat on saatu aikaiseksi siten, että lupaavimmat yksilöt ovat riittävän varhaisessa vaiheessa siirtyneet lajinsa huippumaiden toimintakulttuurien vaatimus- ja osaamistasoihin jalostumaan.
Herää kysymys, kuinka pitkälle suomalaisten edes kannattaa yrittää rakentaa omaa järjestelmäänsä kansainvälisten huippujen tuottamiseksi?
