Takinkäännön Päällikkö – Petteri Sihvosen veret seisauttava analyysi Olli Jokisesta: "Opportunisti, mikä opportunisti"

Olli Jokinen on opportunisti. Hän on opportunisti jääkiekkovalmentajana ja – asiantuntijana. Jokinen on valmis jääkiekkoilun saralla hyvinkin norjasti kääntämään takkiaan ja ottamaan uuden suunnan.

Opportunismi on tilanteen periaatteetonta hyväksikäyttöä. Määritelmä pätee parhaiten Jokiseen.

Huoli pois, ihmisenä en Jokista tunne. Tähdennän, että peli ja pelipuheet osoittavat Jokisen olevan ammatti-ihmisenä työssään opportunisti. Muusta en tiedä.

En antaisi Jokiselle opportunistin leimaa, jos hän olisi toiminut vain valmentajana. Mutta kun hän on asiantuntijana sekoittanut omista lähtökohdistaan suomalaisen pelipuheen pakkaa, kamelinselkä katkeaa. Opportunisti, mikä opportunisti.

Se ei vielä yksin riitä opportunismin määritelmään, että Jokinen on kulkenut Pohjois-Amerikasta Etelä-Savon Mikkeliin kokeellinen pelikirja kainalossaan, siirtynyt sieltä Ruotsin Västernorrlandin Timrån pikkukaupunkiin hahmoton ja ohut pelivihko repussaan ja juonii nyt Uudellamaalla Helsingissä taas jotakin uutta HIFK:ssa.

Tuollaistahan se on useimpien valmentajien polku, oman totuuden etsimistä ja haahuilua. Jotkut korkeallekin yltävät valmentajat eivät pääse karkuun itseltään ja loputtomilta itsetutkiskeluiltaan – ihmisenä ja pelin valmentajana – koskaan.

Ei esimerkiksi Antti Pennanen tiedä vieläkään, miten hän toimisi Leijonien päävalmentajana.

Erittäin menestyneet päävalmentajat kuten Jukka Jalonen ja Pep Guardiola eivät ole haahuilleet ja etsineet sen jälkeen, kun löysivät kauan sitten oman viisastenkivensä.Viivaluistelut tekevät poikaa. HIFK:n pelitapa vaatii luisteluvoimaa.

Jokisen ja Pennasen tapauksissa osaaminen ja ymmärrys eivät kasva osaamisen ja ymmärryksen päälle vaan hieman niiden sivuun, jolloin prosessi ja progressio häiriintyvät. Jokinen on tuuliviiri. Hän haistelee suhdanteita.

No, siinä missä Pennanen tuntuu täysin menetetyltä tapaukselta, Jokinen voi vielä korjata kurssinsa. Tosin lupaavalta ei hänenkään tulevaisuutensa näytä. Jos Pennanen vaikuttaa olevansa persoonallisuutensa vanki – kukapa ei olisi –, Jokinen taas tuntuu luulevan, että voittaminen vaatii ad hoc ja a priori konsteja.

Ad hoc ja a priori? Siis että aina jokaista seuraa varten on olemassa jokin juuri ”tätä joukkuetta varten” (ad hoc) oleva konsti ja kommervenkki; ja että se mitä tehdään, tehdään sellaisen olemassa olevan tiedon varassa, jota ei ole kuitenkaan vielä itse koettu ja eletty todeksi (a priori).

Jokiselle on vieläpä tyypillistä se, että hänen joka ikinen uusi alkunsa on niin totisinta totta, että hän ei kerta kaikkiaan kykene pitelemään hevosiaan. Sen sijaan, että hän käärisi hihansa ja alkaisi valmentaa, hän ensin julistaa ja uhoaa, ja vasta sen jälkeen valmentaa.

Olli Jokisen kaikkinaista laatua ymmärtääksemme täytyy ottaa hänen valmentajuutensa ja televisioasiantuntijuutensa lisäksi lukuun se, että Jokinen on tarvinnut alun valmentajapolullaan eräänlaista julkista kainalokeppiä, toimittaja Timo Kunnaria, joka oikein sopivasti sujahtaa sinne isokokoisen Jokisen kainaloon.

Kunnari tunnetaan syvemmässä jääkiekkojulkisuudessa paitsi Koivujen klaanin myös Mikkelin kirjeenvaihtajana.

Mikkelin Jukureiden päävalmentajana Jokinen jostain kummallisesta syystä ajatteli tarvitsevansa mediakainalosauvan. Jokinen päätyi valitsemaan tehtävään Iltalehden Kunnarin, joka on kaikista näkyvistä urheilutoimittajista vähiten kartalla jääkiekkoilusta pelinä.

Nyt piireissä odotetaan vesi kielellä, saako Kunnari kutsun Jokiselta siirtyä Helsingin kirjeenvaihtajakseen. Sekin tosin on mahdollista, että Jokinen olisi kasvanut jo aikuiseksi mieheksi valmentajana ja pysyisi pystyssä ilman kainalosauvaansa.

Tosin ennustan, että mainitun kirjeenvaihtajan seuraava asemapaikka sijaitsee Nordenskiöldinkadulla.

Olli Jokinen oli loistava NHL-pelaajan urallaan, jossa hän pelasi peräti 1231 runkosarjan ottelua tehden niissä 321 maalia, antaen 429 maalisyöttöä.

Jokinen oli pelaajana loistava lukemaan valmentajiensa mielenliikkeitä ja tahtotiloja, jopa jääkiekkomakuja. Siinäkin hän oli parhaimmillaan loistava opportunisti. Muistan etenkin sen pelikielen muutoksen, jonka Jokinen nappasi legendaariselta päävalmentaja Mike Keenanilta.

Jokinen siirtyi totaalisesti aiemmasta poiketen pelaamaan kiekottomana hyökkääjänä vastustajan maalin edessä. Sieltä Jokinen sitten paukutteli maaleja.

Jokinen ihastui Keenaniin, ja Keenan Jokiseen. Se oli kuin hetkeksi taivaassa säädetty pelaajan ja valmentajan liitto.

Oli luonnollista, että Jokinen jäi NHL-uransa jälkeen – joka päättyi kauden 2014–2015 seurapallotteluun: Nashville Predators, Toronto Maple Leafs ja St. Louis Blues – luomaan alustavaa valmentajanpolkuaan Pohjois-Amerikkaan U16-ikäluokkiin North Broward Prep Eaglesiin ja South Florida Hockey Academyyn peräti kuudeksi vuodeksi.

Jokisen siirtyminen kaudeksi 2021–22 Liigaan Jukureiden päävalmentajaksi oli merkkitapaus Suomessa. Muutkin kuin Mikkelin kirjeenvaihtaja aktivoituivat.

Jo ennen Jukurit-pestiään Jokinen oli päässyt näyttämään suomalaisille jääkiekkoilun ystäville osaamisen kynsiään C Moren jääkiekkotuotannossa MM-kisojen pelistudiossa.

Aivan ensimmäinen kevät oli liki katastrofi Jokisen osalta televisiossa. Hän räpytteli silmiään ja oli suorastaan täydellisen pihalla siitä, mistä suomalaisessa jääkiekkoilussa ja sen doktriinissa Meidän pelissä oli kyse.

Jokinen oli väärä henkilö arvioimaan Jukka Jalosen Leijonia, mutta hän sinnitteli ja toi joitakin maalintekoon liittyviä irrallisia Pohjois-Amerikasta ammentamiaan näkökulmia keskusteluun.

Tuolloin oli alkanut Jokisen yhtäältä kujanjuoksu ja toisaalta Ollin oppivuodet Meidän pelin kanssa.

Ympyrä sulkeutui viime keväänä, kun Jokinen ja Lasse Kukkonen koostivat taitavan studioisäntä Teemu Niikon johdolla analyysia siitä, mikä oli mennyt pieleen päävalmentaja Pennasen Leijonilla Ruotsin ja Tanskan järjestämissä MM-kisoissa.

Opportunisti Jokinen ei sentään myynyt äitiään studiossa, mutta halvalla kaupan oli hänen aiemmat käsityksensä Meidän pelistä. Nykyinen asiantuntija Jokinen kielsi entisen asiantuntija Jokisen kylmin huulin ilmeenkään värähtämättä.

Nyt hän, Jokinen, kuulemma ymmärsi, miksi Leijonien pitääkin pelata Meidän peliä ja sen rytmejä.

Äkkinäinen ajatteli, että mainiota herra Jokinen, kyllä virheensä saa myöntää.

Minä taas ajattelin, että jahas, käsillä on Olli Jokisen uusi ad hoc ja a priori – HIFK:ta varten. En suuresti yllättyisi, jos Jokinen tulee peluuttamaan jonkinlaista ainakin riisuttua versiota Meidän pelistä HIFK:ssa.

Silmänkääntötemppu on enää vailla toteutustaan.

Tosin, jos noin on, HIFK saa vaiheilleen päävalmentajan, joka ei ole päivääkään valmentanut Meidän peliä kokonaisuutena.

Ongelma on siinä, nyt puhun pitkällä analyytikon kokemuksellani, että kun viivelähtö ei toimikaan, hermot kiristyvät, ja sen sijaan, että korjattaisiin ja lisättäisiin viivelähtöjä, niitä aletaan vähentämään ja lopulta ne pannaan jopa kokonaan naftaliiniin.

Tuossa katsannossa Olli Jokinen on HIFK:ssa tismalleen uusi Ville Peltonen. Myös Peltonen opiskeli Meidän peliä Stadin Kingeissä.

Ja kun kuuntelin erinomaista Niikkoa, innostunutta Kukkosta ja tismalleen hyvää oikeaa asiaa puhunutta Jokista, toiseen korvaani kuiskutteli sellainen jääkiekkopiru, joka varoitti, että noin puhumalla opportunisti Jokinen tulee pelanneeksi sitäkin peliä, jonka päässä Antti Pennaselle valitaan seuraaja Leijonien päävalmentajaksi.

Jokisen jääkiekko-opportunismin tulta näyttäisi ruokkivan ennen muuta tavoite päästä joskus valmentamaan NHL:ssä.

Mikkelin Jukurit oli hyvä ponnahduslauta Jokiselle. Seuraavaa pomppua Jokinen meni hakemaan Ruotsin SHL:n Timråsta, siellä loikka jäi kuitenkin ottamatta. Äkillisesti HIFK alkoi tuntua Jokisesta paikalta, josta ura urkenisi juohevammin.

Onnistuminen HIFK:ssa, seuraava pesti Leijonien päävalmentajana – ja sieltä sitten NHL:ään. En väitä, että Jokinen ajattelee noin. Minä ajattelen, että Jokinen ajattelee noin, noinkin.

Kaltaiseni kokeneen sivustatarkkailijan silmin sanon, että luultavasti huomaamattaan aina jopa omien asioidensa edelle rientävä Jokinen on vähintäänkin menettämisillään uskottavuuden sen suhteen, etteikö hän ennen muuta olisi edistämässä omaa uraansa muiden ja muun kustannuksella.

Aivan korkealuokkaisimmat valmentajat jättävät jonkinlaisen perinnön entiseen seuraansa. Ajatelkaa Jukka Jalosta ja HPK:ta, miettikää Pekka Virtaa KalPan ja Lukon osalta, muistakaa Jussi Tapolaa ja Tapparaa.

Jokiselta ei jäänyt Mikkeliin perintöä eikä sitä vähääkään Timrå IK:hon.

Ehkä NHL-tavoite riivaa Jokista liikaa. Silloin oma pyyde ajaa sen ohitse, että jossakin seurassa aidosti otettaisi hänen johdollaan kestäviä jääkiekkokulttuurisia askelia.

Pysähdytään hetkeksi Jokisen Timrå-keikalle. Jokinen uhosi ennalta kuin jokin hirmustunut vasta-alkaja. Hänen Timrånsa ei pelaisi trappia!

Hölmö valmentaja uhosi pelaajilleen heidät ensimmäistä kertaa tavatessaan:

– Ette tule kuulemaan minulta, että pelataan trapia. Minä vittu vihaan sitä!

Fuck! Hän todella vihaa sitä trapia – ja tulee kuitenkin HIFK:ssa peluuttamaan sitä.

Jotain on valmentajalla pielessä, jos hän vihaa mitä tahansa pelitilanteen organisointitapaa. Silloin valmentaja on ymmärtänyt oman lajinsa ja joukkuepallopelilogiikan aivan väärin.

Trap, viivelähtö, nopea hyökkäys, prässi ja niin edelleen ovat välineitä, eivät vihan tai rakkauden kohteita valmentajalle.

Kukkopoika Jokinen uhosi Ruotsissa kauden alla päälle päätteeksi, ettei yksikään muu joukkue tule pelaamaan SHL:ssä kuten Timrå. Miten kävikään? Lopulta Timrå sulautui varsin mukavasti SHL:n pelitapojen massaan. Totta kai.

Pidän Jokista kansan syvien rivien joukosta ponnistaneeksi ihmiseksi kohtuullisen älykkäänä tai ennemminkin tunneälykkäänä kaverina. Ainakin jokin sutki savolainen kierteellä ajattelemisen taito hänellä on.

Kerran Jokinen esiintyi pukukopissa Timråssa paitsi pelaajilleen myös älypuhelimen videokameralle meuhkaten, ja silloinkos häneltä taas karkasi: Fuck-fuck-fuck-fuck!

Samoin kuin Mikkelin Jukureissa myös Timråssa ja osin jopa koko SHL:ssä pelaajat rakastivat coach Jokista.

Jokinen on tehnyt taidetta siitä, miten hän asettuu jokaisen joukkueensa pelaajiston eteen ”pelaajien valmentajana”. Kyseessä ei ole pelkkä tekaistu performanssi.

Olen nähnyt Jokisen pelaajiensa parissa. Hän osaa luonnollisella tavalla olla etäällä ja lähellä pelaajiaan. Hän hallitsee suvereenisti lätkäjätkien huumorin ja sen ajoittamisen. Ja tuo kaikki niin, ettei hänen auktoriteettinsa kärsi, päinvastoin, kun hän heittäytyy hetkeksi jätkäksi jätkien joukkoon.

Pidän Jokista jopa nerokkaana valmentajana tuossa suhteessa. Kun Jokinen riisuu itsensä ja persoonansa rintavarustusta pelaajiensa edessä, tie aukeaa kahteen suuntaan; pelaajat ovat valmiita antamaan itsestään kaiken ja ylikin.

Syntyy yritteliästä ja kaiken likoon laittavaa pelaamista, on korkealuokkaista vaatimustasoa ja kuitenkin joukkueen elo ja olo arjessa on hauskaa.

Ja silti aivan kuin jokin luuranko olisi vaanimassa kaapissa kaiken aikaa. Luuranko?

Politiikassa eräästä puolueesta sanotaan, että se pettää lopulta aina. Jokinen on vähintäänkin epäilyksenlainen sen suhteen, että myös hän pettää lopulta aina.

Pikkuseura Jukureihin jäi kaikkinaista mahdottomuuttaan savuavat rauniot Jokisen jäljiltä. Jokisen piipahdus kävi paitsi kalliiksi myös maksoi seuraavan valmentaja Marko Tuomaisen tulevaisuuden, kun Tuomainen rukka yritti Jukureissa peluuttaa Jokisen epäpelikirjaa.

Jokisen Jukureiden ensimmäisen kauden 2021–22 valmennustiimi Jokinen-Vesa Surenkin-Sergei Krivokrasov hajosi sisältä päin hiljalleen, lopulta myös maalivahtivalmentaja Mika Tarvainen sai lähdöt.

Toimituksen kahdesta toisistaan riippumattomasta ja tietämättömästä lähteestä saamien yhtenevien tietojen mukaan Jokinen viljeli liki epäinhimillisyyksiä valmennustiiminsä suhteen. Puheet eivät pitäneet. Kaksinaamaisuus kukki.

– Pelaajille puhuu rehellisyydestä, paskanpuhuja. Huono itsetunto ja epävarmuus ovat hallitsevia luonteenpiirteitä, Jokisen kanssa työskennellyt henkilö arvioi.

Mene ja tiedä. Pääteltävissä kuitenkin on, että Olli Jokiselle valmentajakaverit ovat usein vain välineitä, eivät kunnon kollegoita, ihmisiä ja ystäviä.

Timråssa Jokinen jaksoi noin jouluun asti eli puolisen vuotta, sen jälkeen – avainpelaaja Jonathan Dahlénin todistuksen mukaan – häntä painoi jokin, hän ei ollut enää oma itsensä.

En minä ole mikään sanomaan, etteikö koti-ikävä ja perhe osaltaan ajaneet Jokista Helsinkiin kesken Timrå-sopimuksen. Jos noin oli, sitten niin oli, mutta moinen ei kuulu absoluuttisten huippuvalmentajien repertoaariin.

Jokinen ruoski itseään jonkin aikaa suomalaisessa jääkiekkojulkisuudessa siitä, että tuli pettäneeksi Timrån, joka olisi halunnut pitää tykätyn valmentajan riveissään. Itseruoskinnassa oli kummallista aavemaista kolinaa, luulen, että ääni tuli siitä luurangosta, jonka jo edellä mainitsin.

Tärkeintä on kuitenkin tehdä perättäisin sanoin selväksi, että Jokinen epäonnistui Timråssa pelin valmentamisessaan. Se, mitä hän oli uhonnut ja yrittänytkin aluksi, suli kauden mittaan ja oli poissa liki kokonaan, kun pudotuspeleissä vastaan asettui ylitsekäymättömäksi osoittautunut Frölunda HC. Jokinen ei kyennyt luomaan Timråssa kilpailuetua pelikirjallaan.

Liigassa keväällä 2022 ja uudelleen keväällä 2024 ensin KooKoon Olli Salo esikuntineen ja sitten Kärppien valmennustroikka Ville Mäntymaa- Mikko Manner-Toni Sihvonen tutkivat Olli Jokisen Jukureiden pelikirjan huolella.

Seuraus oli, että hyvät runkosarjat pelanneelle Jukureille tuli noutaja pudotuspeleissä. Jokinen oli valmentanut poikkeavaa runkosarjalätkää, jolla ei ollut kuitenkaan käyttöä pudotuspeleissä.

Jokinen on vienyt nyt kolme kertaa joukkueensa pudotuspeleihin, kerran Ruotsissa, kaksi Suomessa ja ensimmäinen pudotuspelisarjan voitto vielä ottamatta.

Päästään HIFK:hon, jossa minimi jo ensi keväänä 2026 Jokisen HIFK:lle on voittaa ensin puolivälierä- ja sitten välieräsarja. Mikään muu ei riitä.

Ollaan jännän äärellä. Onko HIFK:ssa toistumassa se, mikä toistui Jukureissa ja Timråssa? Eli että riippumatta, miten runkosarjassa menee, pudotuspelit ovat Jokisen HIFK:llekin ohittamaton jarrukenkä?

Merkkejä toisinnosta on jo ilmassa, sanoisin.

Jokinen ei vieläkään tajua, ettei hän voi varastaa peliltä saatika määrätä pelin virtauksesta HIFK:n tiedotusosaston videolla omatoimisen harjoitusjakson kynnyksellä kaksi ja puoli kuukautta ennen ensimmäistä sarjapeliä.

– Halutaan pelata nopeaa jääkiekkoa, modernia nopeaa jääkiekkoa, missä pelissä on selkeät rytmit. Et voi koko aikaa kaasu pohjassa mennä, välillä pitää rytmittää ja haluta vaihtaa kiekon kanssa, Jokinen sanoo videolla.

Myöhemmin hän kumoaa itse sanomansa.

– Niitä viivelähtöjä saattaa ehkä tulla muutama per peli, mutta lähtökohtaisesti ei lähdetä vääntämään niitä, mutta niitäkin tulee olemaan.

Jos Ruotsissa oli vihaa trapia kohtaan, nyt vihanpoikasta tai muuta selittämätöntä allergiaa kohdistuu viivelähtöihin. Konsepti on rikki ennen ensimmäistäkään ottelua.

Jokisen HIFK haluaa erottua Liigassa muista joukkueista sillä, että se on kamppailujoukkue:

– Jos halutaan olla Liigan paras riistojoukkue, pitää opettaa pelaajat riistämään sitä kiekkoa, miten sitä mailaa käytetään, eikä vain heittää kiekko kulmaan ja sanoa, että nyt lähde möyrimään ja rymistelemään siellä ja voita kamppailu.

On ihan oikein, että Jokinen haluaa edelleen kehittää aikuisia ammattipelaajiaan, mutta jossakin kulkee raja. HIFK ei ole Jukurit. HIFK:ssa päävalmentajan ei sopisi puhua julkisuuteen pelaajistaan kuin junioreista.

Ja ylipäätään, jos mietitään Liigassa mestaruuden tai mestaruuksia valmentaneita päävalmentajia 2000-luvulla, heitä leimaa se, että he ovat puhuneet julkisuuteen etenkin ennalta vähän ja valmentaneet paljon.

Jokinen ei aivan kuin mahda suulleen ja itselleen mitään, niinpä hän puhuu (osin pehmeitä) paljon ja valmentaa suhteessa puheisiinsa vähemmän.

Jokisen supervoima – ja niin muodoin HIFK:n mahdollinen valttikortti – on siinä, että Jokisella on sittenkin suuria kykyjä treenauttaa joukkueelleen hyviä pelitapatreenejä.

Ongelma vain se, mikä tulee olemaan HIFK:n pelitapa, mitä käärmettä Jokinen aikoo ajaa pyssyyn.

Jukureissa Jokinen peluutti altavastaajalätkää siten, että kyse oli ikään kuin häirikkölätkästä suhteessa Meidän peliin. Samalla reseptillä Raimo Helminen valmensi SaiPaa.

Timråssa pelitapa varioitui läpi kauden, se oli Jokiselta heikko suoritus sarjan keskikastin joukkueessa.

Vaan entä HIFK? Puheet modernista nopeasta jääkiekosta rytmeineen Liigassa eivät toteudu ilman, että HIFK pelaa per matsi vähintään 15 viivelähtöä ja 15 trapia. Tuo on yksi asia.

Toinen asia on se, että HIFK:ssa ei nyt riitä, että Jokinen saa joukkueensa lentoon runkosarjassa. Mestaruutta havittelevan valmentajan pelaajineen pitää pelata ja edistää läpi sesongin sellaista taktiikkaa, jolla voi pärjätä pudotuspeleissä.

Kolme kertaa Jokinen on saanut valmentajana turpiinsa pudotuspeleissä siksi, että hänen pelitapansa ei ole ollut voittava kevään peleissä.

HIFK:ssa Jokisen analyysin siitä, millä pelikirjalla mestaruuden voi voittaa, on osuttava aivan nappiin. Muuten kaikki on pelkkää tuuleen huutelua ja muka hyvää arkea jäähallilla pelitapaharjoitteineen.

Fakta on, että HIFK on – toistaiseksi – yhtä paljon ykkössentteri Jori Lehterän joukkue kuin päävalmentaja Jokisen joukkue. Mitä ikinä se Jokisen kaavailema nopea moderni jääkiekko onkaan, oleellista on, sopiiko Lehterälle.

Tähän asti Jokisen pelitavat ovat perustuneet enemmän voimakkaalle luistelulle kuin laadukkaalle syöttämiselle. Näkee otsaluullakin, että jos tuo on HIFK:n pelaamisen huoneentaulu tulevalla sesongilla, Lehterä on vaikeuksissa.

Päävalmentajana Jokinen on yksinvaltias. Jokinen puhuu, muut pitävät visusti suunsa kiinni. Valmennustiimi ei vakuuta, kalifi on varmistanut, ettei kalifiksi kalifin paikalle pyri kukaan.

Mika Hyvärinen ja Toni Lydman ovat Jokisen omia joo-joo-miehiä, samoin maalivahtivalmentaja Riku Helenius. Erikoista on, että valmennustiimissä ovat sekä Helenius että Jan Lundell.

Jokinen hahmottaa olevansa jonkinlainen jääkiekkonero, jolla on niin omaperäiset ajatukset lajista, ettei siihen sovi ottaa likelle muita, jotka sparraisivat Jokista, jotka haastaisivat Jokisen ajattelua. Hän yksin tietää ja osaa.

Johtopäätökseni on, että HIFK:ssa asetelma on kova: Jokinen vastaan Jokinen. Hän on itse itsensä pahin vihollinen ja oman lasikattonsa asettaja. Ollin oppivuodet ovat kummallisesti kesken aikuisella miehellä.

Vain miljonäärillä on varaa tuollaiseen itsekeskeiseen leikkiin. Leikkiköön vastarannankiiskeä ja Suomi-lätkän kerettiläistä, mutta silloin on aivan turha haaveilla huippuvalmentajan urasta.