Niukkaa lapsuutta seurannut NHL-menestys sekoitti Olli Jokisen elämän – apu löytyi terapiasta: ”Palasin arvoihin, jotka olin lapsuudenkodistani saanut”

Kello lähestyy puolta neljää Iisalmen jäähallilla. Ulkona on kaunis kesäpäivä, mutta jää on täynnä esiteini-ikäisiä poikia South Florida Hockey Academy -kiekkoakatemian ja IPK:n yhteistyössä järjestämällä jääkiekkoleirillä.

Yhden valmentajan kasvot ovat tutut. Ne ovat kiekkolegenda Olli Jokisen, 46, jonka nimellä leiri lienee myyty loppuun.

Hän asettelee omalla rastillaan edellisen ryhmän jäljiltä kartioita paikoilleen ja näyttää sitten seuraavalle ryhmälle, miten ja montako käännöstä on tehtävä ennen kuin kiekon voi ampua kohti maalivahtia.

Olli Jokinen on yksi menestyneimmistä suomalaiskiekkoilijoista ja liigajoukkue HIFK:n tuore päävalmentaja. NHL:n runkosarjaotteluita Jokisen vyöllä on 1 231, joten hän olisi vapaa tekemään loppuelämällään mitä huvittaa. Hänen ei tarvitsisi olla täällä.

Neljättä kesää hän on kuitenkin halunnut saapua tänne kiekkoleirille ja aloittanut aamukahdeksalta nuorimpien ikäluokkien kanssa päivän valmennusurakkansa. Sanonut vuorollaan jokaiselle 130 pelaajalle nyt kahdeksatta tuntia: Hyvä. Jatka vain. Hyvä yritys.

Sanat kertovat Jokisen valmennusfilosofiasta. Hän nojaa elämässään ja valmentamisessaan kahteen asiaan: positiivisuuteen ja rehellisyyteen.

Viimeisinä ammattilaisvuosinaan Olli Jokinen mietti jo uran jälkeistä elämää. Paikoilleen jääminen ei ollut hänelle vaihtoehto. Oli ajatusta terapiakeskuksesta, mutta lopulta valmentaminen kiinnosti eniten. Jokisten silloisen kodin lähelle Floridaan Olli perusti muutaman muun entisen jääkiekkoilijan kanssa South Florida Hockey -akatemian, joka yhdisti jääkiekkoharjoittelun ja laadukkaan high school -opiskelun paikallisessa koulussa.

– Ihan päällimmäinen ajatus akatemiassa oli, että miten voin antaa takaisin lajille ja tehdä jotain hyvää.

Ehkä joitain saattoi ihmetyttää, miksi Olli halusi raskaan, mutta loisteliaana pidetyn NHL-elämän jälkeen palata karumpaan kiekkoarkeen juniorivalmentajana.

– Olin koko ajan tietoinen, mihin olin lähtenyt. Siinä hotellit muuttuivat Ritz-Carltoneista Four Eight -motelleihin. Mutta en istuisi tässä, jos en olisi rakastanut sitä, mitä tein alusta asti.

Olli ei innostu liian varhaisesta ammattimaistumisesta.

– Onko se edes realistista, että kaikkien tavoite täytyy olla ammattilainen? Ei me akatemiassa puhuttu yhtenäkään päivänä ammattilaisuudesta, mutta kannustettiin kehittämään itseään urheilijana. Eniten kannustettiin laittamaan kaikki likoon koulun puolesta, sillä jos se menee hyvin, elämässä on moni asia mahdollista. Ammattijääkiekkoilijaksi on vaikeampi päästä.

Kiekkoleiriä Savossa Olli haluaa pitää samasta syystä.

– Halutaan muistuttaa näitä lapsia ja myös aikuisia, miksi lapset ovat lähteneet pelaamaan. Tämä ei ole tasoleiri, vaan täällä ollaan pitämässä hauskaa, eikä suorittamassa. On tärkeää myös, miten palautteen opettamisvaiheessa annat. Positiivisena vai negan kautta. Että hyvä yritys, mutta kokeillaan vielä tuosta toista kautta.

Olli Jokinen syntyi ja kasvoi Kuopiossa, 80 kilometrin päässä tältä jäähallilta. Lapsuudenperhettään hän kuvailee kiekkoperheeksi. Isä pelasi ja sittemmin valmensi, samoin veli. Kotona sanottiin, että rakastettiin ja kasvatettiin rehellisyyteen.

– Vanhemmat aina sanoivat, että myös itselleen pitää olla rehellinen. Ja että mikään ei tule ilmaiseksi, vaan pitää tehdä töitä ja palkinto tulee myöhemmin.

Olli kokee, että hänelle osui juniorivuosina Kalpassa hyviä ja innostavia valmentajia, jotka saivat pidettyä motivaatiota yllä. Pelaajia hänen 1978-syntyneiden ikäluokassaan oli U16-vaiheessa enää kahdeksan hyökkääjää, joten Kuopiossa sai myös peliminuutteja. Tässä kohtaa Ollin valmentajana toimi oma isä.

– Kyllähän isällä oli se käytäntö, että jos jollekin annettiin kovuutta ja palautetta, se olin minä. Olin siihen kotonakin tottunut. Mutta jos jäällä sanottiin, että jos et halua edes yrittää, niin mene sitten kotiin. Kyllä se aina herätti.

Ei Olli sitä ääneen sano, mutta hänen lahjakkuutensa oli nähtävissä jo nuorena. Se poikii myös kateutta.

Oli aamuja, kun Olli meni bussipysäkille lätkäkassin kanssa odottamaan bussia. Perheellä ei ollut autoa.

– Minulla oli bussikortti. Kun kasvoin, sanottiin, että kysy harjoituksissa, pääsetkö kyydillä turnaukseen. Mutta ikinä en hävennyt, ettei meillä ollut autoa.

Aika usein Olli näki bussipysäkiltä, kun ohi ajoi joukkuekavereita vanhempiensa kyydissä.

– Ehkä joskus 14-vuotiaana aloin ymmärtää, että varmasti tuossa oli mukana kateuttakin. Ei sellainen varmaankaan tule koskaan nuorisokiekosta poistumaan. Kateutta ei ollut pelaajien kesken, vaan nimenomaan vanhempien suunnalta. Siihenkin tottui. Eikä kentällä ehtinyt miettiä tuollaisia.

Jokisten perheessä kannustettiin myös omatoimisuuteen.

– Olin niin tavallisesta perheestä kuin voi olla. Asuimme vuokralla, ja jaoin veljeni kanssa yhteisen huoneen siihen asti, kun muutin kotoa. Minua kannustettiin hoitamaan asioita itse, mutta pitää ymmärtää myös, mikä on ympäristö. Monissa paikoissa vanhempien kuskaaminen on pakollista, että harrastaminen onnistuu.

Olli oli vasta 16-vuotias, kun hän solmi liigasopimuksen Kalpan kanssa. Vuosi myöhemmin hän siirtyi HIFK:hon. Kaudella 1997-1998 hän voitti kaiken, mitä tuossa iässä on mahdollista tässä maassa voittaa. Olli ratkaisi HIFK:n suomenmestaruuden jatkoaikamaalilla ja syötti jatkoaikamaalin nuorten MM-finaalissa.

Jälkimmäisen jälkeen syntyi ikoninen kuva Leijona-paita päällä mestaruussikaria polttavasta Päälliköstä, jolta ei itsevarmuutta puuttunut.

– Kun minun taustallani tulee rahaa ja jonkinlaista menestystä, niin totta kai siinä myös tuli kokeiltua kaikenlaisia rajoja. Oltiin aika egoistisia, vähän tärkeämpää ja suurempaa kuin ollaankaan. Varmasti siinä oli jossain määrin turhaa ylimielisyyttä. Tässä kohtaa ajattelen, että se on kuulunut kasvutarinaani, Olli sanoo.

Hän oli laittanut kaiken kiekon varaan ja päätti koulun peruskouluun.

– Ei se minua huolestuttanut, mutta vanhempia huolestutti. Aika ohkaisella englannilla lähdin sitten Los Angelesiinkin, jossa asuin aluksi perhemajoituksessa. Minua auttoi, että en ole ujo. Pelireissuilla lähdin aina rohkeasti joukkuekavereiden kanssa syömään, vaikka olisi helppoa jäädä vain hotellihuoneeseen. Olen koko elämäni kokenut kuuluvani johonkin, kun olen kuulunut eri joukkueisiin. Kyllä minuakin aluksi junnuteltiin, mutta pääasiassa pidettiin kivaa.

Egoa hiveli NHL-sopimus Los Angeles Kingsin kanssa, josta Olli siirtyi New York Islandersiin. Jään ulkopuolella homma lähti kuitenkin väärään suuntaan, laukalle.

Otsikot ovat kertoneet, kuinka Olli lopetti alkoholin käytön vuonna 2006. Päätöstä seuranneet NHL-kaudet Florida Panthersissa olivat hänen parhaitaan. Olli palasi urheilijaksi, joka ehti vielä NHL-urallaan saavuttaa täyden potentiaalinsa. Vähemmän on kerrottu siitä, että Olli aloitti terapian, jossa hän kävi vuosia.

– Olen käynyt paljon terapiassa ja tehnyt duunia itseni kanssa. Palasin terapiassa alkulähteelle, niihin arvoihin, jotka olin lapsuudenkodistani saanut. Ymmärsin, että jos en ole rehellinen itselleni, en voi olla rehellinen muille. Tällöin ei myöskään tunne itseään. Piti miettiä, kuka olen ja mitä haluan elämältä.

Olli valitsi urheilun ja perheen.

Olli Jokinen sai neljä vuotta sitten päävalmentajan pestin Mikkelin Jukureista. Jukurit operoi liigan pienimmällä pelaajabudjetilla, mutta sijoittui sensaatiomaisesti runkosarjassa toiseksi. Jokinen sai kiitosta pelaajakehityksestä ja siitä, että hän on helposti lähestyttävä. Hänet valittiin ensimmäisen kauden jälkeen vuoden valmentajaksi.

Viime vuonna hän siirtyi Ruotsin SHL:n Timrå IK:n valmentajaksi.

Otsikoita syntyi, kun Olli keväällä purki sopimuksensa Timrån kanssa. Pääsyy siihen oli perhe, joka oli jäänyt Suomeen. Jokisten kotona asuvalle kuopukselle ei löytynyt lupailtua koulupaikkaa.

– Ruotsin vuosi oli neljäs erossa perheestä, kun lasketaan yhteen vuodet Mikkelissä. Paine kasvoi liian isoksi. Huomasin joulun jälkeen, ettei minun ollut hirmu hyvä olla Ruotsissa. Oli kova ikävä kotiin. Vaimo ja lapsi kävivät joskus viikonloppuna. Miten vaikeaa oli, kun toinen lähti ja joutui taas olemaan erossa. Siemen kasvoi koko ajan isommaksi.

Mikkelissä Ollilla oli ollut tennisseuraporukka, mutta Ruotsissa hän meni päivän päätteeksi yksin hotellille ja kävi ehkä kävelyllä.

– Muut valmentajat kutsuivat syömään, ja pari kertaa kävinkin. Mutta kaikella kunnioituksella, jos itse menen päivän jälkeen perheen luo kotiin, en nyt halua, että oma apukoutsi olisi aina siellä. Oman arjen pitää toimia valmentajallakin.

Olli myöntää, että päätös purkaa sopimus oli äärimmäisen itsekäs.

– Aika pian kauden jälkeen palasin kotiin ja ilmoitin, etten pysty tulemaan takaisin. Kerroin, mitkä tuntemukset ovat. Eihän seurallekaan ole hyvä, että siellä on töissä ihminen, joka ei halua olla siellä. Ymmärrän silti seuran, fanien ja pelaajien reaktion ja pettymyksen. Toisaalta oli kiva, että reaktio oli tuollainen. Se kertoo, että jotain on tehty myös oikein.

Kun ensimmäiset uutiset sopimuksen purkamisesta vuotivat lehtiin, HIFK otti Olliin yhteyttä. Toukokuun alussa hän aloitti HIFK:n liigajoukkueen päävalmentajana.

– HIFK:ssa olen ollut voittamassa mestaruuden pelaajana ja sitten osaomistajana vuonna 2011. Sillä taustalla se on rakas seura. On jollain tapaa myös kiehtovaa päästä valmentamaan seuraan, jossa on isot resurssit tai vähintään samat kuin sarjan kovimmilla joukkueilla. Enää ei voi mennä sen taakse, että kehitetään vain pelaajia. HIFK:ssa ei merkkaa lopulta kuin mestaruus ja menestys, ja itse haluan olla sellaisessa mukana.

HIFK on jahdannut mestaruutta liigan parhailla budjeteilla. Paineet ovat kasvaneet vuosi vuodelta. Olli on saanut kritiikkiä siitä, että valmentajana hän ei ole voittanut montakaan playoffs-ottelua.

– Kyllä minunkin pitää kehittyä valmentajana ja pystyä raapimaan pudotuspelisarjoissa voittoja keinoilla millä hyvänsä. Ohjeistaa pelaajia paremmin, ja pelisapluunasta pitää tulla voittava.

Olli arvelee, että hänen paineensietokykynsä on keskivertoa kovempi.

– Olen ollut keihäänkärjessä. Pelaajana kun syyllinen piti löytyä, tuntui, että minä olin aina se syyllinen. Olen tottunut siihen, eikä minulla kasetti lähde väärään suuntaan. Kun kysellään, onko hirveät paineet, niin ennemmin näen mahdollisuuksia.

Ollin valmennustiimiin liittyi Jukurit-tiimistä tuttuja valmentajia. Pelaajavalintoihin Olli ei vaikuta.

– En vaikuta, enkä tule vaikuttamaan. Se on ollut hyvin pitkälle tapani joka paikassa. Urheilutoimenjohtaja valitsee pelaajat, ja minä valmennan niitä parhaani mukaan.

Olli on ollut puolisonsa Katerina ”Kata” Jokisen kanssa naimisissa 24 vuotta. Parilla on kolme tytärtä, joista kaksi vanhinta on jatkanut opintojaan Pohjois-Amerikassa.

– Olen onnekas, että vaimo ja lapset ovat seuranneet minua. Tuki on ollut olemassa aina, se on kaikki kaikessa. Aika monta osavaltiota ehdimme yhdessä asua Calgarysta Winnipegiin. Ei ole varmasti ollut lapsillakaan helppoa, kun kouluympäristöt ovat muuttuneet. Kun meillä ei ole ollut tukiverkkoja lähellä, ukkeja, mummeja tai serkkuja, jotka olisivat olleet mukana päivittäisessä elämässä, perheestä kasvoi se tärkein team, joukkue.

Tärkeintä on se, että perhe on taas yhdessä. Ruotsista paluuta seuraavana viikonloppuna Olli istui jo kuopuksensa lentopallo-ottelussa Hollolassa.

– Tämä on sellaista elämää, jota haluan elää jatkossakin. Pystyn nauttimaan valmentamisesta, mutta tekemään sitä vaimon ja lapsen kanssa samasta osoitteesta. Viedä lasta kouluun ja harrastuksiin, Olli toteaa ja katsoo kelloa. Alkaa olla kiire jäälle. ●