Olli Jalonen saksii ruohosipulia metalliastiaan Hämeenlinnan Nuppolassa. On leppeä toukokuun aamu. Linnut helskyttävät, puutarhaan on viime päivinä puhjennut uusia kukkia. Hän asuu keltamultaista omakotitaloa vaimonsa, kirjailija Riitta Jalosen kanssa. Talon rakensivat Olli Jalosen vanhemmat vuonna 1957. Sittemmin, 1980-luvulla, talossa asuivat jonkin aikaa kolmessa polvessa kirjailijapariskunta, heidän pieni tyttärensä ja Olli Jalosen äiti.

– Tässä Taimistontien varrella oli 1980-luvulla paljon puutarhoja ja suuri taimisto. Sen läpi meni hieno tammikuja, jonka toisessa päässä oli itselleni tärkeä metsikkö. Siirsin sen Johan ja Johan -romaaniin Pietarin rannikolle romaanin eräänlaiseksi turvapaikaksi, Olli Jalonen kertoo.

Kirjassa hän nimesi taimiston Leppämereksi.

Sittemmin metsikkö, taimisto ja tammikuja on raivattu. Tilalla hohtavat nyt Tavastian suuren koulukampuksen valkoiset rakennukset.

Olli Jalosen nimi lienee monella tuoreena mielessä kahden romaanin vuoksi. Ne ovat vuoden 2019 Merenpeitto ja vuotta aiemmin julkaistu Taivaanpallo, josta Jalonen sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

Mutta kun kyseessä on 68-vuotias kirjailija, joka on julkaissut viidellä vuosikymmenellä, kaksi romaania ovat pieni raapaisu. Jalosen ura laskostuu tekstien ja kertomusten kudelmaksi.

Hän kirjoitti Taivaanpalloa ja Merenpeittoa kauan, 1990-luvun alusta. Niiden kanssa samaan aikaan syntyi esimerkiksi vuonna 2006 julkaistu väitöskirja, jossa Jalonen tutki, mitä ihmisen mielessä tapahtuu kirjoittaessa ja kuinka tämä näkyy 1900-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Uransa pääteoksena Jalonen pitää 1999 julkaistua romaania Yksityiset tähtitaivaat. Se on Betelin suvun vaiheita neljässä polvessa seuraava kronikka, jonka pohjana ovat kolme Jalosen aiempaa romaania Johan ja Johan, Isäksi ja tyttäreksi ja Elämä, ja elämä vuosilta 1989–1992. Trilogian keskimmäisestä osasta, Isäksi ja tyttäreksi, Jalonen sai ensimmäisen Finlandia-palkintonsa vuonna 1990.

Kaiken loputon kerroksellisuus on Jaloselle tyypillistä. Hämeenlinnakin selittyy sen kautta.

– Tämä on kerroksellinen kaupunki. Paljon historiaa, sekä purettua että olemassa olevaa.

Jalonen muutti Hämeenlinnaan Helsingistä alle kouluikäisenä. Kotikaupunki on merkittävästi muovannut tuotantoa.

– On se vaikuttanut. Minua on aina kiinnostanut, mitä paikoissa on ollut ennen. Jossain uudessa piirteettömässä kaupungissa olisi ollut toisin.

Osaa kirjoista ei olisi ilman Hämeenlinnaa.

– Esimerkiksi Johan ja Johanissa on paljon Hämeenlinnan historian triviaa. Poikakirja taas kytkeytyy omiin muistoihini. Ja toki Miehiä ja ihmisiä myös, Jalonen luettelee.

Miehiä ja ihmisiä -romaani tapahtuu menneiden vuosikymmenten Hämeenlinnassa ja Hattulassa.

Kirjassa on kohtauksia, joita paikalliset lukevat voimakkaasti eläytyen, niin kuin se, jossa päähenkilö ajaa alas Jaakonkatua poikasena ilman ajokorttia Hämeenlinnan Myllymäen kaupunginosasta päätyen lopulta Hattulaan. Siellä hän ohittaa Parolannummen varuskunta-alueen kutsuen sitä ”Leiriksi”, niin kuin vanhat hämeenlinnalaiset.

Astelemme peruskalliolle, joka pilkottaa Myllymäen kaupunginosan puutaloidyllin keskeltä. Paikka vilahtaa Jalosen esikoisteoksessa, novellikokoelmassa Unien tausta vuodelta 1978. Päähenkilölle kallio ja mannerjään merkit siinä kertovat, että hän on osa jotain itseään suurempaa.

Myllymäki on Jalosen mielestä Hämeenlinnan vastine Tampereen Pispalalle. Molemmat olivat vuosikymmeniä sitten epämääräistä laitakaupunkia, nyt arvostettuja puutaloalueita.

– Myllymäki on rakentunut, kuten Pispala, vapaasti, ilman ruutukaavaa. Vielä 1970-luvulla, kun olin koulussa, tämä oli viinanmyyntialuetta. Oli monta eri taloa, joista sai viinaa.

Myllymäen toisella puolella meidät ottaa vastaan Jalosen hyvä ystävä, joka esittäytyy Raimoksi. Ystävykset käyvät pelaamassa sählyä viikoittain.

– Huippuluokan suunnistaja ja maastojuoksija vieläkin, Jalonen kehaisee ystäväänsä.

Raimo asuu vuonna 1890 valmistunutta omakotitaloa, jossa toimi kauan sitten ensin keuhkosairaala, sitten Myllymäen poliisilaitos putkahuoneineen. Miehet turisevat piharakennuksen seinustan penkillä.

– Nuo on tehty ehkä 1960-luvulla, Raimo sanoo osoittaen piharakennuksen luonnontilaistuneita tikapuita.

Talon piha on keskeinen tapahtumapaikka, minähenkilön pihapiiri, Jalosen romaanissa Miehiä ja ihmisiä. Päähenkilö urakoi kirjassa ojan pihapiirin poikki. Keskustelussa käy ilmi, että todellisuudessa oja on vielä kaivamatta.

Raimon hyvästeltyämme käymme Myllymäessä vielä Jalosen työhuoneella, jota hän käyttää vuorotellen vaimonsa kanssa.

Työhuoneelta suuntaamme Ahvenistonharjulle, jossa ovat eräällä tavalla menestysromaanien Taivaanpallon ja Merenpeiton juuret. Kirjat liittyvät tähtitieteen historiaan. Tähtitiede on kiehtonut Jalosta lapsesta asti. Koiratarhanmäen tähtitorni symboloi tätä kiinnostuneisuutta, vaikka hän on käynyt siellä vain muutaman kerran.

Toinen tärkeä rakennus on Ahvenistonharjun hyppyrimäki, jonka betoniin Jalonen nyt nojaa. Hyppyrimäki on Hämeenlinnan maamerkkejä. Pirulliset sanovat, että se on kaupungin ainoa asia, joka on osattu rakentaa heti riittävän isoksi.

Jalonen kertoo epätarkkuudesta, jota on vaalittava, kun kirjoittaa tutuista paikoista.

Hyppyrimäki on läpikotaisin tuttu, mutta hän ei käynyt siellä kirjoittaessaan sinne tärkeitä kohtauksia Miehiä ja ihmisiä -kirjassa. Oleellisia olivat muistot.

– Ollaan kiivetty hyppyrimäen luiskaa, ja se pelotti. Ylös asti en kiivennyt. Siellä olen käynyt hissillä.

– Jos alkaisin kirjoittaa jostain paikasta tarkasti, se rajoittaisi liikaa, siinä olisi vankina. On se yksi mielikuva paikasta ja sen rinnalla muita kuvia. Ne yhtyy toisiinsa.

– Jos kirjoitan vaikka jostain huoneesta, en mieti, millaista siellä on oikeasti, vaan miltä sinne tuntuu astua sisälle.

Samalla tavalla hän on kirjoittanut Irlannista, joka on Jalosille tärkeä paikka.

– En kirjoita juuri niistä tutuista paikoista, vaan siitä vierestä. Kirjoittamisen kerroksellisuus on vähän sama kuin ajan kerroksellisuus kaupungissa.

Lopuksi saavumme Jaloselle ehkä tärkeimpään paikkaan, Rinkelinmäelle. Kiekonystävät tuntevat sillä nimellä hallin, jossa HPK pelaa. Jaloselle Rinkelinmäki merkitsee paikkaa, jossa isovanhemmat asuivat, kun hän oli lapsi.

– Tässä se oli, pitkä maatalo tienviertä pitkin, Jalonen sanoo ja osoittaa jäähallia.

Hallin ohi vievä katu oli silloin osa Tampere–Helsinki-maantietä. Kerran Jalonen jäi tässä pahasti auton alle.

– Istuin äidin pyörän perässä, kun tulimme tuolta. Isovanhempien talon kohdalla hyppäsin kyydistä ja juuri silloin tuli auto.

Toisella puolen tietä oli myös Jalosen isän lapsuudentalo. Se on purettu aivan äskettäin, ehkä. Vai voisiko se sittenkin olla tuo yksi vielä jäljellä olevista vanhoista taloista, Jalonen pohtii hetken.

– Kun rakennus puretaan, myös muistot alkavat kadota. Lopulta voi tuntua, ettei ole ihan varma, onko taloa koskaan ollutkaan.

Helsingin Sanomien lehtijutussa vuodelta 1990 Jalonen kertoi Johan ja Johan -kirjansa Hämeenlinnasta:

”Hämeenlinna-jaksot on aika lailla sijoitettu siihen maisemaan, jonka mä muistan lapsuudestani. Maasto, harju, Rinkelinmäki. Ne talot, jotka siinä on kuvattu, ovat osittain nyt jäähallin alla”.

Talot purettiin 1960-luvulla.

”Yksi viimeisistä taloista paloi toissapäivänä. Rinkelinmäestä on jäljellä enää rippeitä: jäähallin nimi, ja koiratarha on edelleen siellä harjun päällä.”

Tarha on kivenheiton päässä tästä, tähtitornin lähellä. Koiratarhan haukku kuuluu joskus harjulle, jossa Jalonen käy lenkillä.

Jalonen nojaa koivuun jäähallin vierellä. Se on sattumalta säilynyt: puu, jonka hänen isoisänsä Kustaa Lehtonen istutti. Jalonen siris­telee silmiään. Tuuli käyttää koivunoksia kirjailijan naamalla. Välillä maisema näkyy, sitten ei. Ajat ja kuvat häilyvät kerroksina.

Olli Jalonen on kotimaisemissaan.