Irwinin, Carolan ja Olavi Virran saksofonisti Pentti Lahti on tehnyt yli 60 vuotta musiikin historiaa – ja selvinnyt niskavammasta, joka oli viedä kaiken

Pena, Pena! Paa lisää räkää, kuului rääkyvä ääni kaiuttimesta.

Huutaja oli studion lattialle päätynyt kansantaiteilija Irwin. Nuori saksofonisti Pentti Lahti oli saanut trumpetisti Markku Johanssonilta pyynnön tulla soittamaan taustoja Irwinin tulevalle levylle.

Ja Pena oli tehnyt työtä käskettyä. Oli astellut studioon, katsellut nuotteja aikansa ja alkanut soitella saksofoniaan. Sitten kuului Antti Hammarbergin alias Irwinin huuto.

Koska Pentti Lahti tiesi jo tuolloin olevansa ammatissa, jossa tehdään sitä, mitä tilaaja haluaa, niin Penahan lisäsi räkää soittoonsa.

Irwin oli tyytyväinen ja jatkoi loikoiluaan studion lattialla seuranaan viskipullo, suolakurkut ja viltti.

Seuraavaksi Penalta tulee tarinaa Olavi Virrasta, jonka yhtyeessä Lahti soitti vuosina 1964–66. Ola oli tuolloin jo kokenut elämän tummemmat puolet, ja keikkamatkoilla sattui ja tapahtui.

– Kun itään päin mentiin, niin Porvoossa piti viimeistään pysähtyä ravintolaan jo ensimmäistä kertaa, että Ola sai drinkin. Sitten niitä pysähdyksiä tuli matkalla ja aina meinattiin myöhästyä. Mutta sitten kun tultiin perille tanssipaikalle ja kansa sai nähdä ja kuulla kuningasta, ei ollut kahta sanaa. Suu auki jäätiin aina jokainen. Oli se sellainen lauluja.

Ja kun Olan keikalta kotiin ajettiin, niin kotona oltiin aamuneljän aikaan.

– Ja sitten aamuseitsemäksi minun piti mennä Pasilan konepajalle vaunuputkimiehen hommiin. Äiti oli siellä samalla pajalla vaununpesijänä.

Muusikoita, joiden kanssa Pena, 80, on soittanut, riittää: Carola, Kirka, Maarit, Pepe Willberg, Wigwam, Thad Jones, Dizzy Gillespie, Gil Evans, Dexter Gordon, Manhattan Transfer, Natalie Cole...

Yli 2500 soitettua levyraitaa. Monia taiteilijasieluja ja -tarinoita on sattunut yli kuudenkymmenen vuoden ajan uran varrelle.

Ja tähtien ja tarinoiden keskellä on tehnyt musiikkiduunarina työtään ja perhettään elättänyt Pentti Lahti. Aina on pitänyt lähteä, kun kutsu on käynyt.

– Koko urani on perustunut siihen, että jos ei puhelin soi, niin ei ole rahaa.

Mutta nyt on tilanne toinen. Mies on täyttänyt elokuussa 80 vuotta ja silloin soitetaan, kun on mieli.

Suomessa elettiin sodanjälkeistä aikaa. Pena muistelee lapsuudenmaisemiaan Helsingin Toukolanmäellä, koteina oli majoitusparakkeja, mäellä oli yhteiset ulkokäymälät ja vesipostit, joista vesi juoksi, jos ämpärin kantaja jaksoi juosta.

Ympäristössä oli paljon samanikäisiä lapsia, ja moni Penan tulevista muusikkoystävistä asui samoilla seuduilla, samoissa oloissa.

Toimeentulo oli niukkaa, mutta yhteisöllisyys sitäkin väkevämpää laatua.

Penan elämä sai uuden käänteen, kun isoveli osti itselleen saksofonin, josta pikkuvelikin kokeili saada ääntä.

Kun Pena puhalsi aikansa, hän ymmärsi, ettei ääntä saa ulos puhkumalla, vaan täytyi löytää balanssi. Pian oltiinkin jo naapurissa asuneen Laineen Reiskan, myöhemmän huippurumpalin ja kansanedustajan, kanssa ottamassa ensimmäisiä soittotreenejä.

Pena muistaa vieläkin, milloin häneen iski ajatus, että tätä minä haluan tehdä. Se oli 15-vuotiaana, kun Kumpulan maauimalan ämyreistä soi Earl Bosticin rivakkaa rhythm and bluesia.

”Voi kun osaisi soittaa noin”, nuori mies mietti ja alkoi harjoitella. Ammattikoulun bändin kautta Penalle tuli kutsu soittamaan fonia Olavi Virran yhtyeeseen ja pian oli täysi meno päällä.

Virran jälkeen Pena siirtyi keksityllä nimellä varustettuun Kalevi Falkin yhtyeeseen, jonka solistiksi tuli tyylitaituri Carola ja Ravintola Adlonissa soitettiin muodikkaita ravintolashow-keikkoja. Adlonin orkesteriin liittyneen Markku Johanssonin kautta Penan ovet avautuivat viihdemaailmaan ja tutuksi tulivat lukuisat studiot, joissa soitettiin ajan kotimaista kevyen musiikin nousevien nimien taustoilla.

Sitten syntyi ajatus Suomen omasta kevyen musiikin orkesterista, big bandista. Vakituisista muusikoista koostuva Uuden Musiikin Orkesteri syntyi vuonna 1975, ja Pena on viimeinen alkuperäinen jäsen, viimeinen mohikaani, joka jäi orkesterista eläkkeelle.

– Esko Linnavalli, hän oli se suuri nimi UMOn taustalla, joka toi Suomeen myös suuria jazznimiä soittamaan kanssamme. Ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Heikki S. von Hertzen teki paljon UMOn eteen, Pena sanoo.

UMOn kanssa käytiin maailmalla ja muutenkin maailma avautui. Suomalaisen jazzin, iskelmän, rockin – ylipäänsä länsimaisen kevyen musiikin – Penan pirtaan alkoi tarttua yhä enemmän muiden maailmanosien musiikkia, varsinkin Intian suunta alkoi aueta.

Pena löysi itsensä soittamassa säveliksi Intiaa.

– Säveltäjä Eero Hämeenniemen kanssa tavattiin Keravalla, mihin me olimme muuttaneet. Nada-yhtyeessä ylitettiin klassisen musiikin ja kevyen musiikin aitoja ja haettiin sielua intialaisista musiikkimaailmoista.

Pena sai Intiassa lempinimenkin Baran Baran, josta tuli hänen toisen soololevynsä nimi.

Se kaikki sopi Pentti Lahden vakaumukseen musiikin spiritualiteetista, pyhän kokemuksesta, joka on musiikissa sisällä. Se vain pitää sieltä kaivaa ulos.

Mutta läheltä piti, ettei tätäkään keskustelua olisi tapahtunut.

Kun Pena kääntyy katsomaan taakse, koko mies kääntyy. Soittajamiehen niska on jäykistetty niin, että pää ei enää taivu eteenpäin tai sivulle. Pään päällä on pitkä jälki siitä, kuinka lähellä kaiken katoaminen voi olla.

Oli vuosi 2019, kun jo eläkkeellä hyvän aikaa ollut Pena käveli Pasilan rautatieasemalla. Illalla koittavan Riku Niemen orkesterin ja Apulannan yhteiskeikan sound check oli edessä. Asemalla oli käynnissä remontti ja kohti Hartwall Areenaa kulkenut Pena lähti kapuamaan alas portaita. Johonkin jalka tökkäsi ja mies syöksyi pää edellä monia metrejä suoraan alas, päin isoa rautatolppaa.

Niska taittui taakse ja kaula ei toiminut. Pää oli keskeltä halki. Verta tuli kuin härän kurkusta.

Pena hoiperteli laiturialueella. Junaan kiirehtivä kansa käveli miehestä ohi – aina siihen asti, kunnes paikalle tuli nuori tyttö, joka alkoi huutaa, että ”täällä tarvitaan apua”.

Ambulanssihenkilöiden tuleminen kesti kauan, ja Pena ehti miettiä jo elämänsä jatkoa.

– Soittelin kotiin ja bändiläisille, että nyt ei tule tämän illan keikasta mitään. Töölön sairaalan huippukirurgit pelastivat minut. Lekuri sanoi, että jos olisi osunut yksikin nikama alaspäin, niin tuloksena olisi ollut neliraajahalvaus.

Pitkän toipumisen jälkeen Pena tarttui taas putkiin ja pilleihin, joita maailman musikaalisin putkimies oli vuosikymmenet soittanut. Poikkihuilua hän ei ole enää voinut soittaa, mutta sormet toimivat ja nyt huulille on tullut yhä useammin klarinetti.

Pitkäaikaisessa kotikaupungissaan Keravalla pidettävään juhlakonserttiinsa Pena on kutsunut monia muusikoita vuosien varrelta. Mukana ovat muun muassa Maarit ja Sami Hurmerinta, Kyösti Mäkimattila, Haaviston Marko ja Olli, Markus Allan ja tietysti myös Tapiola Big Band, jonka riveissä ja solistina Pena on soittanut vuosikaudet.

Luonnollisesti illan aikana kuullaan myös alttosaksofonisti Earl Bosticin musiikkia, samaa, minkä sävelet saivat 1960-luvun alussa Penan heräämään musiikin maailmaan.

Kuka tietää, kuullaanko illan aikana uusi tulkinta villin lännen laulusta Viimeinen mohikaani, jonka Pena lauloi omassa eläköitymisjuhlassaan Savoy-teatterissa 2011.

– Yleisössä ollut Lasse Liemola ryntäsi silloin lavalle halaamaan minua. Hän oli laulanut alun perin sen laulun vuonna 1961.

Muusikko ei jää koskaan eläkkeelle, sanotaan. Mutta Pena sanoo jääneensä ja soittavansa nyt eläkkeellä juuri sellaista musiikkia, jota huvittaa. Ja milloin huvittaa. Mihinkään ei ole enää kiire.

Ja mikäs ollessa, kun vierellä on Helvi-vaimo, Ravintola Espilän tansseista aikanaan löytynyt elämänkumppani, jonka kanssa on jo yli kuusi vuosikymmentä kuljettu. Helvillä on tänään myös oma Alzheimerin taudin sisäinen maailmansa, mutta sekin on yksi lenkki lisää siihen elämänpolkuun, mitä Lahdet ovat yhdessä kulkeneet.

– Yhdessä aloitettiin ja loppuun asti yhdessä kuljetaan, Pena sanoo.

Ja Helvi hymyilee. ●